Häkellyttävää. Elämäni on uskomaton, tajunnanräjäyttävä selviytymistarina. Tämä rikkoo käsityskyvyn, hahmotan sen epämääräisesti, vaikka en kirkkaasti tiedosta, miten.
Puhuimme eilen iltapalalla ohjaajan ja yhden asukkaan kanssa kirjoista. Ohjaaja suositteli kirjaa Vankina Thaimaassa jossa Thaimaassa kymmeneksi vuodeksi tuomittu henkilö kertoo kokemuksistaan. Kuulemma vankilat siellä ovat ihan toisenlaisia kuin täällä Suomessa - kymmenen hengen selliin oli sullottu sata ihmistä. Jokainen päivä, noin kymmenen vuoden ajan, on ollut selviytymistä; saada tarpeeksi ruokaa ja juomaa ettei kuole. Puhuimme miten se kyllä antaa paljon perspektiiviä omaan kärsimykseen. Vaikka minulla on hirvittävä historia, hirvittävämpi kuin kenellekään toivoo, olen ainakin aina ollut vapaa enkä sullottuna häkkiin kärsimään kuin eläin.
Voin hyvin samaistua suosikkitrilogiani viimeisen osaan, Maagisen kaukoputken, kertomaan päähenkilöiden Lyran ja Willin vaikeaan taisteluun. He ovat uupuneita, väsyneitä ja riutuneita ja huolesta sairaita, mutta heidän pitää jaksaa eteenpäin ja täyttää tehtävänsä. Voin hyvin samaistua, miten oma elämäni on ollut täynnä vaaroja (joita en muista) ja on silti pakko pakottaa itsensä eteenpäin. On pakko lakata lankeamasta syntiin ja irtautua synnistä. Insestistä.
Pääsin vapaaksi. Irrottauduin lopulta perheestä, katkaisin ensin fyysiset, sitten henkiset sidokset. Nyt olen vapaa elämään onnellista, yltäkylläistä elämää, en joudu enää olla tekemisissä sen henkisesti kuolleen ja masentavan todellisuuden kanssa mitä elämäni oli varhaiseen aikuisuuteen saakka. En ole enää sairas taikka häiriintynyt, jos joskus olin, ja jos edelleen olen niin ainakin yhä vähenevissä määrin. Selvisin likaisuudesta puhtaana. Ja puhdistun, kaiken aikaa.
Olen ollut tilanteissa vaarallisten miesten kanssa. Tiedän, miten näitä miehiä tulee käsitellä. Pitää olla vakaa ja tyyni, valppaana, kohtelias ja kylmä. Pitää rauhallisesti seurailla heitä ja heidän seuraavia aikeitaan. Jos joku kiinnittää kadulla huomiota, joku vaarallinen henkilö, pitää tehdä itsensä huomaamattomaksi ja näkymättömäksi, ei katsoa päinkään, ei huomioida mitenkään, ei juosta pakoon, vaan kävellä rauhallisesti eteenpäin niin ne kadottavat kiinnostuksensa.
Olen onnistunut sanomaan juuri oikeat sanat oikealla äänenpainolla ja tehnyt oikeat ilmeet niin olen siten selvinnyt erilaisista tilanteista ja tavallaan manipuloinut heitä luopumaan julmista aikeistaan. Tätä taitoa olen hionut äärimmilleen, sanoa ihmisille juuri oikeat sanat oikeilla tavoilla. Se toimii hyvin myös lohduttaessa muita mutta se on luultavasti myös monesti pelastanut minut.
En ole aivan varma tämän muiston todenperäisyydestä mutta näen mielessäni miten isäni tähtää minua aseella otsaan. En näytä pelkoa. Lausun jotakin tyynellä äänellä ja hän miettii hetken ja sitten luovuttaa ja laskee aseen ja lähtee. Vastaavia tilanteita on kai lukuisia mutta en vain kykene muistamaan, minulla on vain hämärä käsitys että tällaisestakin selvitty.
En siis ehkä ymmärrä vielä miten kiitollinen saan olla että tuollaisia tilanteita ei enää tule olemaan. En ole missään vaarassa. En aivan ymmärrä sitä. En muista enää kamppailuani, niitä kaikkia vaaroja, pelkoa ja kauhua. Tunnen sen vain luissani, miten paljon pelkoa on minuun varastoitunut. Pelkään nykyään melkein kaiken aikaa. Vaikka juurikin nyt enää ei ole syytä siihen. Ehkä juuri siksi se on nyt pinnassa, se pelko, koska kaikki pelottavat tilanteet ovat ohi. Nyt voin tuntea sen, mitä silloin en voinut. Silloin piti olla vahva, rohkea ja peloton ja toimia salamannopeasti ja kuitenkin harkiten. Nyt olen valahtanut täysin avuttomaksi - voin lopultakin tuntea oman avuttomuuteni jota silloin ennen ei ollut sallittua tuntea etten kuole.
En aivan ymmärrä todellisuutta vieläkään. En ymmärrä, mistä olen selvinnyt, enkä sitä, miten hyvin nyt asiat ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti