Ensinnäkin vierailin exäni luona ja hänen kanssaan pystyin antautumaan eri tavoin nyt suudelmaan. En voi sanoa nauttineeni suunnattomasti mutta oli se silti edistystä. Puhuin hänelle vaikeuksistani tuntea tunteeni ja ajatella ajatukseni vapaasti ja hän sanoi jotakuinkin että minulla on oikeus ja lupa tuntea kuten tunnen eikä tarvitse kenellekään selitellä tunteitani, mitä paljon teen. Hänen sanansa jäivät mieleeni. Lopulta olin valmis ajattelemaan, saan tuntea, saan ajatella. Minun ei tarvitse enää vältellä mitään tunteita niiden pelossa taikka ajatuksiani.
Olen ajatellut että sisäinen maailmani heijastuu ulkoiseen ja että olen telepaattinen. Noista syistä en ole kyennyt kunnolla elämään tunteitani läpi. Pääsin tässä eteenpäin. Totesin, ei ulkoinen ole heijastusta sisäisestä. Ja vaikka jossain määrin olisikin (mitä ei ehkä ole) voin silti elää sisäisen maailmani täysillä läpi enkä lähteä jähmettymään kauhussa ja takaumassa.
Turvallisuuden tunne myös vahvistui. Sain päähäni taottua ettei tänne kukaan tule ovesta läpi. Että tänne ei voi teetättää avaimia, eikä lukkoa voi tiirikoida, eivätkä nämä tekijäni edes tiedä, missä asun. Joten olen täysin turvassa. Se on tärkein oivaltaa, ettei tule takaumia, sen lisäksi, että saan elää kaikki tunteeni ja ajatukseni täysillä läpi ilman mitään pelkoja tai rajoitteita.
Elämä on kyllä siltikin hyvin haasteellista nykyään. Tunnen ääretöntä kauhua. Turvattomuus herättää takaumia, melkein sietämättömiä, pintaan. Elän siis vaikeita aikoja. Mutta toisaalta se, että nämä tunteet nousevat pintaan, kertoo edistyksestä. Olen siis nyt tarpeeksi vahva kokemaan ne. Ja asuntoni siis on varmaan tarpeeksi turvallinen myös että voin nämä hankalat tunteet elää uudestaan läpi.
Ilman hyviä hetkiä siis tämä olisi kai aivan liian raskasta. Onneksi on hyviäkin hetkiä jolloin voin erinomaisesti... näennäisesti, ainakin. Mutta edistyn kaiken aikaa. Hyviä vuosia on varmasti luvassa. Eikä ehkä mene montaa vuotta että voin jo paljon, paljon paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti