Elämäntehtäväni

Olen ennustanut, että kun olen kolmekymmentäviisivuotias, olen elämäni kunnossa. Eräs näkijä sanoi että menee vuosi, pari, niin tämä "raskas välivaihe" elämässäni on ohi ja voin radikaalisti paremmin. Samoin minäkin koen sen. En malta odottaa. Vaikkakaan ei tämä nykyinenkään elämä aina kärsimystä ole, mukaan mahtuu hyviäkin hetkiä, vaikka välillä muserrun takaumien alle.

Olen kiihdyksissäni. Kirjoitanko vielä sen kirjan? Minusta tuntuu, että se kirja on elämäni tärkein työ, että se tulee kirjoittaa ja se vielä auttaa monia. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista? Jos tekijät eivät koskaan tunnusta, en tiedä, uskooko kukaan vieläkään minua.

Uskon silti, että jos niin on tarkoitettu, kirja tavalla tai toisella syntyy.

Minä tulin tähän maailmaan kokemaan pahuuden ja löytämään sisältäni hyvyyden. Minun karminen tehtäväni on kokea pahuus omakohtaisesti ja voittaa se.

Mutta yritän elää hetki ja päivä kerrallaan. Ainakin saan nyt nauttia niistä ilon ja onnen hetkistä kun hetki hetkeltä syvemmin ymmärrän olevani turvassa ja kotini on kaunis, harmoninen paikka eheytyä omassa rauhassani. Minulla on yksityisyyttä. Saan apua kaikessa nyt. Olen päässyt täydestä helvetistä irti. Olen kiitollinen niin monista asioista. En koskaan olisi yhtä persoonallinen ilman kokemuksiani. Osaan nauttia arjen pienistä iloista joita ennen pidin itsestäänselvyyksinä. Tunnen olevani parhaimmillaan vuoren huipulla, sinne itse kiivenneenä, tuskallisen matkan taittaneena, ja voittajana siellä sen vuoren huipulla. Olen voittanut vaarallisen taistelun, ja kaikki on mennyt "odotettua paremmin". Olen suoriutunut tehtävästäni paremmin kuin oli odotettu. Tästä tulee "yllättävän hyvää", kuten äitini unessani totesi.