Ajelehdin

Tosi levoton olo. Huolestuttaa. Nyt hengailen kaverilla mutta vaikeaa pysyä aloillaan kun pelottaa niin paljon. Joku järki tultava näihin pelkoihin. En voi elää jatkuvan pelon vallassa. 

Yritän rauhoittua. Päivä kerrallaan nyt. Ehkä kaikki järjestyy. Ehkä parin päivän päästä on taas ihan eri fiilis. Tai sitten tämä vain pahenee. 

En tiedä miten tulevaisuudessa menettelen. Ajelehdin taas vailla päämäärää. 

Otin vähän selvää asioista. Soitan isännöitsijälle onko kukaan hankkinut avaimen tänne. Sitten otan selvää onko mahdollista hankkia oviketju. Sitten olisi turvallinen olo kotona öisin. Huoli vähän vähentynyt kun kuulemma ei pitäisi olla mahdollista että joku on saanut avaimet kotiini. 

Tämän yön nukun turvassa ja huomenna saa asioihin selvyyttä. 

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan. Pääsen pariksi yöksi kaverin luo nukkumaan kun pelottaa liikaa omassa kodissa. Sitten yritän tehdä tälle asialle jotain. Pakko tulla joku järki tähän touhuun.

Olen niin onnellinen että kaveri ottaa minut luokseen. Kyllä kaikki järjestyy parhain päin. Ehkä minulla on parin päivän päästä taas turvallinen olo omassa kodissa. Tosiaan, päivä kerrallaan nyt, ei pidä hötkyillä.

Levoton olo on. Turvaton. En osaa olla aloillani. Mutta nyt vähän iloisempi olo että pääsen kaverille sentään. Sitten pitää katsoa miten toimin sen jälkeen.

Kuuntelen musiikkia ja hengaan kotona. Pelottaa mitä tästä tulee. Voihan olla että nämä pelot ovat takaumia ja nyt kaikki on hyvin.

Turvattomuus

Kaikki tuhoutuu taas. Pelkään että minua tullaan tänne raiskaamaan. Poissa ollessani tavarat olivat vaihtaneet paikkaa, joku on käynyt niitä siirtelemässä ja yksi päiväkirja kadonnut.  Olen todella huolissani. Pelottaa koko tämä asunto.

Vaikka minulle sanotaan ettei tuohon oveen saa avainta mistään, pelkään, että tekijäni ovat saaneet sen ja täällä sotkeneet paikkoja kun olin osastolla.

Tuskallista että en ole koskaan missään turvassa heiltä.

Nyt on ihan okei olo kuitenkin. Ehkä asiat järjestyvät, ehkä tämä vielä iloksi muuttuu. Ehkä tälle asialle on oma tarkoituksensa. En tiedä miten muuten lohduttautuisin.

Ei täydy triggeröityä

Nyt tuli jysähdyksen sijaan jyrähdys.

Jysähtelin taas kroppaani. Ne tuntuvat sellaisilta että laskeudun jostakin yläpuoleltani kehooni ja se oikein jysähtää koko kehossa. No nyt suorastaan jyrähdin kehooni, todella voimallisesti.

Ymmärsin ettei minun täydy triggeröityä missään tilanteissa. Ei ole mitään vaaraa enää missään. Rauhoituin, rentouduin. Jatkuva takauma lievitti. Elän vähän vähemmän traumatakaumassa ja enemmän tässä hetkessä. Minähän siis tavallisesti olen aina jonkinmoisessa pelkotilassa ja takaumassa. Sitähän elämäni oli alusta alkaen joten tietysti elän sitä läpi, ei ole ollut muuta.

Tänään pidetään vielä omatuokio, pääsen juttelemaan asioistani tukikämpän ohjaajalle. Olen tässä tänään istuskellut ulkona tupakilla ja jutellut naapureille. Ihan hyvä päivä on ollut. Ja tuntuu todella hyvältä olla kotona taas.

Kotona jälleen

Kotona jälleen. Kyllä tuntuu mukavalta olla kotona taas. Kotini tuntuu niin paljon turvallisemmaltakin nyt. Ja täällä on niin seesteistä ja harmonista että viihdyn. Voittaa tämä osaston, vaikka osastolla oli enemmän sosiaalisuutta mitä kaipaan. Mutta on täällä ihanaa ja niin hiljaista. Ihanaa vain kuunnella hiljaisuutta.

Ajattelin etsiskellä jos olisi joku teatterikurssi taikka vastaava. Se voisi olla hyvä harrastus ja ehkäpä tutustuisi siellä uusiin ihmisiin.

Muuten en stressaa nyt mistään paitsi lääkitysasiasta edelleen vähän kun olisin toivonut että se olisi pienempi mihin päädyttiin mutta ehkäpä sitä vielä vähennetään. En viitsisi jälleen itse alkaa vähentämään koska se on tapahtunut jo monta kertaa ja johtanut osastolle. Mutta ainakaan tämä ei ole sikäli liian iso annostus että olisi mieli sirpaleina miten se oli.

Pääsin tosiaan Facebookkiin taas niin sieltäkin yritän löytää uusia tuttavuuksia ja voi keskustella ryhmissä mikä on mukavaa. Aika kuluu siinä aika hyvin, Facebookkia selatessa, jos ei ole muuta tekemistä.

Nyt tuntuu asiat olevan järjestyksessä. En kärsi enää niistä musertavista oloista mitä oli jokin aika sitten. Musersi traumat ja lääkitysasiat muun muassa. Olen nyt jo parempivointinen ja mieliala on parempi.

Huomenna kotiin

Tämä päivä alkanut muuten ihan hyvin mutta ahdistaa ja triggeröi kun sain huonekaverin. Toisaalta se on hyvä juttu, nousee pintaan nimittäin kipupisteitä, tunteita, jotka minun pitää käydä läpi ja käsitellä.

Oivalsin myös tätä kautta sen että en ole inhottava ja irstas isä, olen kaunis Bella, särkynyt lapsi. On vaikeata saada yhteyttä siihen, kuka oikeasti olen, ja tuo isäpersoona jyrää päälle. Se on minussa tiukasti kiinni.

Juttelin parin potilaan kanssa tästä ja kuulemma minusta ei saa iljettävää tekemälläkään. Se helpotti. Että minulla on vain ehkä todella vääristynyt minäkuva kun ajattelen että olen jotenkin inhottava.

Lääkeannostuksen nostaminenkin triggeröi vaikeita tunteita pintaan. Sitä ollaan nyt nostettu vähän liikaa mielestäni. Sillä hieman pienemmällä annoksella se toimi hyvin. Ainakaan minua ei pakoteta syömään sitä sillä annoksella mikä oli isoin mikä sai mieleni ihan sirpaleiseksi.

Pääsen osastolta kotiin huomenna. Ihanaa. Olisin ollut valmis olemaan täällä pidempäänkin mutta oikeastaan tuntuu todella hyvältä päästä kotiin. Saapahan olla taas ihan omissa oloissa ihanassa kauniissa kodissa.

Minä todellakin tervehdyn

Poseerasin peilin edessä. Ai, miten kaunis olenkaan! Olin noin kuuden vanha ja hyvin itsevarma itsestäni. Päiväkodissa piirsin kruunupäisiä kissoja ja leikin kissaa. Rakastin olla tyttömäinen. Sitten tuli se kohtalokas ilta kun tyttöyteni tuhottiin. Isäni tuli ja raiskasi minut.

Katsoin itseäni peilistä ja purskahdin itkuun. En tahtonut kiinnittää mitään huomiota kehooni, se ahdisti minua. Muutuin äänekkäästä lapsesta hiljaiseksi. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään hirviökaloja, sellaisia torahampaisia kaloja joilla on pistävän vihaiset silmät.

Se raiskaus ei jäänyt viimeiseksi. Isäni tuli siitä eteenpäin joka yö huoneeseeni.

Lopulta tuli päivä kun en sietänyt lähentelyjä enää. Raivostuin isälleni. Kirosin hänet maan rakoon, haukuin häntä rumimmaksi tietämäkseni miehen irvikuvaksi. Hän oli niin ruma silmissäni että minua oksetti. Oksentelinkin välillä ja se helpotti hieman pahaa oloa mutta aina se paha olo jäi sisääni. Ajattelin ettei se koskaan mene pois. Olin saastunut, likainen sisältä.

Lopulta en enää ollut sama tyttömäinen itseni. Minusta tuli todella androgyyni. En enää leikkinyt kissaa taikka piirtänyt kissoja. Kissat olivat vaihtuneet koiriksi joita pakonomaisesti piirsin yhä uudestaan ja uudestaan. Niillä koirilla oli isän katse.

Raiskaukset jatkuivat edelleen. Aamuisin olin pahoinvoiva ja mietin, olenko ainut perheestä jota pyörryttää aamuisin. En tiennyt syytä siihen, miksi voin niin pahoin ja joka paikka on kipeä. En enää muistanut sitä mitä isäni minulle teki.

Lopulta en ollut enää androgyyni edes. Olin poikatyttö-tyttöpoika. En tiennyt enää mikä olen sukupuoli-identiteetiltäni.

Sitten tuli se kohtalokas ikä, murrosikä. Yhtäkkiä tajusin mistä on kyse. Se tuntui niin karmaisevalta että aloin vain nauraa räkättää. Siitä lähtien olin maniassa tauotta ja välillä itkin ja sitten olin taas maaninen. Ja raiskaukset vain edelleen jatkuivat.

Mielestäni olin onneni kukkuloilla vaikka muut katsoivat minuun pelokkaina kun sain tyhjästä naurukohtauksia jotka kestivät pitkään niin etten voinut lopettaa nauramista. Ilmeeni kertoi ettei se ole tervettä iloa. Siksi minua pelättiin, toiset säälivät.

Luojan kiitos en ole enää se Bella. En saa enää maanisia nauruhekotuskohtauksia. Olen vihainen pikemminkin. Vihainen siitä, mitä minulle tehtiin. Mutta se viha on jossakin niin syvällä etten saa kunnolla otetta siihen. Tosiasiassa pursuan vihasta, vihasta, joka laantuu heti jos meinaan tuntea sen. Olen myös taas tyttö. En kylläkään nainen, vielä, mutta ainakin tyttö.

En voi uskoa tätä, mistä kaikesta olen selvinnyt yhtenä kappaleena. Jotakin todella pahaa siellä on ollut vaikkakaan ne mysteerit eivät vielä ole avautuneet minulle, mitä kaikkea. Olen ollut todella urhea. Olen tehnyt oikeat valinnat elämässäni. En esimerkiksi ryhtynyt rikokselle polulle. Pääsin irti insestistä, lopultakin, niin ettei enää se tuottaisi mitään nautintoa kuin vielä joskus kenties teininä tuotti. Olen oppinut rakastamaan itseäni enkä enää ole itsetuhoinen samoin, ajatuksissani. Olen pelastunut ja olen matkalla kohti terveyttä. Minä todellakin tervehdyn!

Voi hyvä Luoja mistä olen selviytymässä. Olen totisesti soturinainen. Kaikki ne unettomat yöt, kaikki hämäräperäisyys, kaikki rikollinen toiminta ja väkivalta joka vie järjen... Kaikesta siitä olen eheytymään päin. Minä todella eheydyn! Voin vielä olla terve! Olen niin kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä tällaisina hetkinä.