Eilen juttelin tukikämppäni ohjaajan kanssa. Helpotti oloa todella paljon! Muistelin itseäni yksitoistavuotiaana kun olin menettänyt järkeni. Ilmeilin, irvistelin, revin hiuksia, kohottelin kulmiani ja nuolin huuliani irvokkaasti. Olin todellakin järjiltäni.
En tunnista itseäni enää samaksi henkilöksi, identiteettini on muuttunut niin paljon terveempään suuntaan. Nykyisin tunnen sukupuoleni (jossain vaiheessa menetin kosketuksen sukupuoleeni ja olin poikatyttö-tyttöpoika enkä kokenut sittemmin enää mitään sukupuoli-identiteettiä) - olen tyttö. Käytän sanaa "tyttö" naisen sijaan koska tunnen olevani pieni tyttö, lapsi.
Ihana olo tänään. Selväjärkisempi. Rentoutuneempi. Myös turvallisempi. Kärsin turvattomuuden tunteesta päivittäin. Pelkään tauotta enkä pysty keskittyä mihinkään toimintaan pitkään. Keskittymiskyky on heikko. Samoin toimintakyky.
Nyt olen olemassa. Olen elossa.
Havahduin siihen eilen kun juteltiin, että totisesti elän. Kehossani virtaa elämä. Se on pitkän aikaa tuntunut ikään kuin kuolleelta. Olen näkyvä jälleen! Joskus varhaislapsuudessa ikään kuin lakkasin näkymästä.
Menetin järkeni vasta kolmivuotiaana. En muista sen tarkemmin, miten. Vielä kymmenvuotiaaseen saakka olin jotakuinkin kuin kuka tahansa lapsi mutta murrosiässä muutuin. Minun hymyni muuttui, koko olemukseni muuttui erilaiseksi - häiriintyneeksi. Aloin hymyillä isän hymyä. Sitä salaperäistä vinoa hymyä. Joku sanoisi että on pilkettä silmäkulmassa. Mutta se hymy oli rumin mitä tiesin.
Koen isäni vastenmielisen rumana. Näen hänen irvokkaat ilmeet ja punoittavat kasvot edessäni.
Onneksi olen turvassa nyt. Eikä kukaan raiskaaja pääse tänne. Järkeni alkaa koostua ja eheytyä. Vielä olen terve, lupaan sen itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti