Okei... Mua satutettiin toistuvasti. En oppinut luottamaan kehenkään. Kaikki aikuiset olivat vaarallisia lapsena. Mutta nyt mä olen itse aikuinen. Lopultakin! Nyt mä en pelkää edes pahinta mahdollista pahuutta. Näin pari psykopaatin näköistä tyyppiä osastolla. Niillä on mustat silmät ja vaatteet yleensä. Koin aika oudon tilanteen kun mietin pahuutta ja puhelimen näytölle tuli juuri silloin kuvia luurangoista tai jostain muusta väkivaltaisesta, ja punaiset silmät... Olin että ooookei next. Vähän pelottava kokemus mutta hyvin kiehtova näin jälkeenpäin ajatellen. Psykopatia on kiehtovaa. Olen elänyt kahden sellaisen kanssa samassa taloudessa.
Olen perehtynyt vähän pahuuteen, väkivaltaiseen sellaiseen. Miltä väkivalta tuntuisi jos siitä nauttisi? Yritän samaistua. Voin samaistumisen kautta ymmärtää pahuutta. Juurikin sellaista tuhoavaa pahuutta, ei sitä viettelevää, syntistä ja seksikästä seksuaalienergiaa. Se ei oikeastaan ole pahuutta, pientä ilkikurisuutta kenties, pahuuteen vivahtavaa muttei kuitenkaan sitä.
Mua kiehtoo musta puoli. Haluan uppoutua syvälle sinne. Sen huomioinnin kautta sinne alkaa purkautumaan valoa. Lopulta sen näkee kirkkaasti, kuin psykopaattiset haikalat kirkkaassa merivedessä. Upeaa katseltavaa.
Avenged Sevenfoldin Little Piece of Heaven on hyvä esimerkki musiikkikappaleesta jossa on pahuuden tuhoisa puoli. Se muistuttaa mua väkivaltaisimmista muistoista (joista en vielä ota selvää, ne on mulla lähinnä väkivaltaisina mielikuvina päässä ja väkivaltaisina ajatuksina mutta ei ole tarkkaa muistoa).
Mua kiinnostaa haikalahäkkisukellus. Kohdata valkohai silmästä silmään. Symbolisesti kohtasin valkohain joka yö. Katsoin isää silmästä silmään. Sen silmät välkehti puhdasta pahuutta. Tuijotin sitä murhaavasti. Kohtasin pahuuden.
Tosiaan, traumamuistot on jopa aika helppo kohdata, sen jälkeen miten kykenen käsittelemään pahinta pahuutta. Ja se on ehkä myös telepatian, tuon hankaloittavan uskomuksen kautta, lopulta jopa helpompaa.
Entä hyvyys sitten? Hymyilen. Hyvyyteen pyrin, hyvyydessä elän. Hyvyydellä rakennetaan pahuudella tuhotusta jotakin vieläkin kauniimpaa. Lopulta kaikki, hyvyys ja pahuus, säkenöi valoa, ovat rinnatusten toinen toistaan tukien. Eri olemuspuolet. Hyvyyden olen valinnut ja se on johtanut minut tänne. Rakkaus taas, minulle vielä hivenen vieras asia. Tiedän pahuuden paremmin kuin hyvyyden. Hyvyys tulee vielä valkenemaan minulle ja sitten vuotaa onnen kyyneleet. Mun tarinan syvin sisältö ja sanoma on siinä: toivoa, ihmiskunta, on parempiakin teitä kuin jatkuva vihanpito. Sotimisessa ei ole järkeä, ei mitään mieltä. Lähimmäisenrakkauteen pyrkiä ja sillä sieluja pelastetaan. Niin ettei käy kuin tässä onnettomassa perheessä joka sairastuu vuosi vuodelta pahemmin ilman rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti