Uni jossa voin hyvin, uni joka on liian kaunis muistettavaksi. Siellä unessa on toteutunut utopia, rauhanomainen maailma. Surullista, että on utopiaa maailma jossa vallitsee rauha. Suljen silmäni ja kristallinen kyynel vierii poskella. Se kyynel on rukous maailmanrauhan puolesta. Emme voi kuin itkeä rukouksia tämän maailman vuoksi. Miksi olla niin hauras, avuton? Ehkä maailma tarvitsee juuri lapsen avuttomuutta, viattomuutta. Kuin olla niin puhdas ettei mikään pahuus tartu koska valo säkenöi ja muuntaa kaiken pimeyden valoksi kosketuksesta. Haavoittuneita enkeleitä on täynnä tämä maailma. Enkeleitä jotka luovuttivat ja enkeleitä jotka taistelevat. Ehkä jos me kaikki ymmärtäisimme olevamme valoa, olisi maailma parempi paikka.
Valvon yötä kauhusta kankeana. Paholainen on taas ovellani ja kuulen sen raskaan rahisevan hengityksen kun se odottaa kiimassa että pääsee ruokailemaan, ja minä olen pääateria. Tärisen sängyssäni pelosta ja kylmästä vapisten ja odotan mitä tapahtuu. Paholainen vääntää oven kahvasta ja astuu sisään. Voin sieluni silmin nähdä miten se hymyilee kylmää hymyään kun näkee minut niin hauraana, alastomana sille. Se tulee vuoteelleni ja ummistan silmäni jotta en näkisi noita sen niin irvokkaita kasvoja jotka ovat vääristyneet kieroon hymyyn. Sen hengitys rahisee korvassani nyt kun se kuiskaa: ruoka-aika. Ja minä ampaisin juuri raketilla avaruuteen. Täällä lennän vapaana Paholaisesta ja tuskasta. Itken ja liidän tähtien kanssa yhdessä. Katselen lennellessäni Maata kaukana ja olen surullinen ja tiedän että siellä kehoni juuri nyt on Paholaisen orjana. Nyt on vain minä, kuu ja tähdet ympärillä, ja syvän musta tuntematon avaruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti