Mustaakin mustempi, syntinen enkeli, hohtaa heikkoa loistetta yössä joka on ääretän ja loputon. Loputon, kuin avaruus. Yössä musta enkeli lentää taivaalla metsien ja vuorien yli ja matkustaa eri maissa. Päivisin enkeli laskeutuu sänkyynsä ja on aivan hikinen ja väsynyt ja joka paikkaa kolottaa.
Syntinen enkeli olen minä, parivuotias lapsi, jolla on kaksi hirviötä jotka adoptoivat minut. Vain minä ja hirviöt. Ja sitten minusta tulee öisin enkeli joka liihottaa vapaana mutta surumielisenä.
Hirviöt vainoavat minua kaikkialla.
Olen nyt viiden vanha. Ihmettelen, missä omat vanhempani ovat. Vain kaksi hirviötä on kanssani. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, koska olen niin hiljainen ja arka kun hirviöt pakottavat minua olemaan.
Pimeyteen uppoudun, sen samettisen silkkiseen hyväilyyn, kun hirviöt ovat taas ympärilläni, ja pitävät outoa ääntä, niin kuin kärsisivät, tai jotakin, se kuulostaa valitukselta mutta he selvästi tuntevat mielihyvää. En ymmärrä noita ääniä ja jähmetyn aina. En enää tunne kehoani ja siipeni alkavat himmentyä ja haihtua näkyvistä kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti