Olipa kerran delfiini nimeltään Marie. Marie ja muut delfiinit elelivät merissä joissa oli myös paljon haikaloja. Merissä öisin oli pelottavaa kun haikalat jahtasivat delfiinejä. Marie pakeni delfiinejä kuitenkin erityisen nopeasti. Marie olikin merten urhein ja nopein delfiini. Muut delfiinit kyselivät Marielta neuvoja miten uida nopeammin. Marie oli joukon johtaja.
Eräänä yönä erityisen iso haikala ui Marien perässä. Marie ui ja ui minkä kykeni. "Pakko olla haikalaa nopeampi! En tahdo tulla syödyksi!" ajatteli Marie ja ui hengenhädässä pakoon. Haikala luovutti kun jahtaamistilannetta oli jatkunut puoli tuntia. Marie ui ja ui edelleen kauhuissaan muutaman minuutin ajan kunnes huomasi ettei häntä enää jahdata. "Selvisin!" Marie vihelteli ja naksutti onnellisena. Miten upeaa olikaan olla elossa! Hän meni heti hehkuttamaan asiaa muille delfiineille. Pienet delfiinivauvat kuuntelivat mielellään Marien kertomusta isosta haikalasta joka luovutti. "Meille delfiineille voitto!" Marien ystävät ylistivät.
Mutta kaikki ei aina pääty onnellisesti. Eräänä yönä Marieta jälleen jahtasi poikkeuksellisen suuri haikala. Marie laittoi kaiken tahdonvoimansa peliin ja päättäväisenä ui eteenpäin. Haikala kuitenkin oli suurin tähän mennessä ja jopa Mariella oli vaikeaa uida sitä karkuun. Marie oli epätoivoinen. Nyt jahtaaminen oli jatkunut jo tunnin ajan. Marieta särki ja kolotti pyrstöön ja kaikki lihakset olivat koetuksella. "Mitä jos… mitä jos vain luovuttaisin? Mitä järkeä tässä on. Ehkä on parempi tulla syödyksi kun tämä on tätä joka ikinen yö", pohti Marie. Pieni kyynel vieri Marien poskella ja hän hidasti vauhtia. Samassa Marie säpsähti kun tunsi vihlovaa kipua kyljessään. Haikala oli hampaillaan viiltänyt siihen. Marieta pyörrytti ja hän alkoi menettää tajuntansa ja upota. "Hyvästi", ajatteli Marie ja melkein imaisi vettä keuhkoihinsa. "Marie, älä huku! Me pelastamme sinut!" Marie kuuli huudon ja avasi silmänsä eikä hukuttautunut. Delfiiniparvi sattui olemaan lähistöllä ja näki tilanteen ja nyt he ryntäsivät kohti Marieta auttamaan. "Nyt, työntäkää nokallanne! Marie, olet pian pinnalla!" Marie hymyili heikosti. Aiemmin hän ei ollut saanut apua muilta delfiineiltä. Hän pidätteli hengitystään. Haikala oli ilmeisesti kyllästynyt koko tilanteeseen ja uinut pois, kiitos siitä. Ja kiitos delfiineille jotka nyt työnsivät yhteisvoimin Marieta meren pintaan. Delfiinit työnsivät Marien rantaan toipumaan. Delfiinit viheltelivät ja naksuttivat Marielle vielä hyvästit ja uivat pois. Marie jäi rantaan nuolemaan haavojaan.
Nyt Marie on toipunut haikalan hyökkäyksestä. Hänellä on kuitenkin syvä arpi kyljessä, siinä mihin haikalan hampaat olivat sen viiltäneet. Marieta pidettiin nyt koviksena. Marie itse ei pitänyt arvestaan, mutta se tuntui herättävän muissa delfiineissä kunnioitusta. Ainakin Marie oli selviytynyt hengissä. Hän päätti vakaasti olla koskaan luovuttamatta enää uudestaan. Ehkä elämä oli elämisen arvoista vaikka haikalat jahtasivat öisin.
Marie alkoi tilanteen jälkeen todella pohtimaan. Miten voisi saada tämän loppumaan? Miten suostutella haikalat jättämään delfiinit rauhaan? Voiko niiden kanssa keskustella? Marie mietti ja mietti. Hän päätti ottaa tehtäväkseen delfiinien pelastamisen haikaloilta.
Marie päätti yrittää tehdä tuttavuutta haikalaan. Hän ryhdistäytyi ja ui erästä lähellä uivaa pienehköä haikalaa kohti. Haikala ei hyökännyt välittömästi vaan näytti silmäilevän Marieta uteliaana, nälkäisenä, mutta ei aggressiivisena. Marie pohti tarkkaan seuraavaa siirtoa. Hän lähti uimaan pakoon. Haikala kiinnostui heti Marien jahtaamisesta. Marie koki tämän oikeastaan aika hupaisana leikkinä! "Ehkä jos me delfiinit harjoittelisimme näin haikaloilta pakenemista, leikkinä!" Marie mietti ja naksutteli ja ui haikalaa pakoon. Haikala luovutti melko pian kun huomasi ettei Marie pelännyt yhtään ja menetti mielenkiintonsa. "Erikoista…" pohti Marie. Ja niin Marie meni kertomaan muille delfiineille tilanteesta. Hänen opastuksellaan delfiinit alkoivat jahdata toisiaan. Toinen oli mukamas haikala, toinen pakeneva delfiini. Se oli kaikkien delfiinien mielestä todella hauska leikki.
Marie päätti testata rohkeuttaan jälleen hieman isomman haikalan kanssa. Hän ui haikalaa päin niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Marien hyökkäys tuli puskista haikalalle joka hämmentyi ja ui poispäin. Marie oli niin huumaavan rohkeuden tunteissa että vihelteli ja naksutteli ja nauroi mielessään samalla kun jahtasi isoa haikalaa! Lopulta Marie lopetti ja antoi haikalan mennä joka ei selvästikään ollut kiinnostunut Marien jahtaamisesta. Marie kertoi tästä muille delfiineille jotka kumarsivat Marieta. Niin rohkeaa tekoa ei yksikään delfiini koskaan ollut tehnyt kuin Marie tuona yönä. Marie painoi päänsä nöyrästi kiittäen.
Marie mietti uudestaan. "Nyt tiedän miten saada haikala pakenemaan minua, mutta miten saisin haikalat lopettamaan delfiinien jahtaamisen?" Marie mietti mielessään. "Voisiko se olla… Olisiko se mahdollista…" Marien silmät suurenivat tästä hämmentävästä oivalluksesta. "Entä jos ystävystyisin haikalaan ja neuvottelisin haikalojen johtajan kanssa, että he lakkaavat jahtaamasta meitä delfiinejä?" Marien sydän hakkasi ja hän täyttyi energiasta mitä tämä huumaava oivallus hänessä aiheutti. Marie nyökkäsi itsekseen. "Minä jututan haikalaa. Ehkä he luovuttavat meidän suhteemme".
Marie uiskenteli yksikseen meressä ympäriinsä etsien haikalojen johtajaa. "Se on varmaankin joku erityisen suuri haikala", hän pohti. Marien sydän hakkasi jännityksestä ja pelonsekaisesta tunteesta kohdata haikalojen johtaja. Ehkä haikalat ja delfiinit tekevät lopulta sovinnon. Ja se olisi Marien ansiota. Tätä Marie pohti ja hän täyttyi rohkeudesta. "Olen valmis", päätti Marie. "Nyt olen valmis kohtaamaan haikalojen johtajan".
Marie tiesi mistä etsiä. Hänen täytyi löytää suuri haikalaparvi. Hän oli menossa sinne aivan yksinään. Marie ui syvemmälle mereen. Siellä oli pimeämpää ja kylmempää. Marien mieli oli tyyni ja vakaa, rauhallinen ja viileä. Hän ymmärsi, "jos nyt jokin menee pieleen, haikala syö minut, ja sitten ei ole toivoa. Täytyy uskaltaa kohdata haikalat pelotta ja keskustella heidän johtajansa kanssa". Marie tunsi sisimmässään että oli lähellä. Hän näki muutaman haikalan lipuvan vedessä eteenpäin. Marie rohkaistui ja vihelteli ja naksutteli haikaloille tervehdyksen. "Hei haikalat, olen Marie ja tulin puhumaan teille kaikkien delfiinien puolesta. Saanko tavata johtajanne?" Marie tiesi että nyt täytyy olla näyttämättä pelkoa, ja niin hän teki. Olihan hän sentään urhein delfiini merissä! Haikalat näyttivät uteliailta ja uivat Marien ympärillä kehää. Marie pysyi topakkana ja nyökkäsi hyväksyvästi haikaloille. Haikalat olivat kiinnostuneita Mariesta. Ei yksikään delfiini vielä ollut tullut vapaaehtoisesti heidän luokseen ja vieläpä keskustelleet heidän kanssaan. Haikalat olivat tuosta rohkeudesta ja tyyneydestä niin kiehtoutuneita että eivät hyökänneet. Marie huokaisi helpotuksesta sisimmässään muttei tietystikään näyttänyt sitäkään elettä haikaloille. Marie pohti tarkkaan mielessään miten nyt tulisi reagoida. "Mikä suututtaisi haikalat? Miten saisin tavata heidän johtajansa?"
"Tahdon tavata johtajanne. Viekää minut hänen luokseen", sanoi Marie painokkaaseen sävyyn. Haikalat uivat Marieta pakoon. "Tai sitten ne johdattelevat minua. Vievätkö he minut syötäväksi? Parempi silti seurata" mietti Marie ja seurasi näitä kahta haikalaa.
Haikalat uivat syvemmäs. Nyt meri oli täynnä haikaloja. Marie oli ikään kuin näiden kahden hain suojeluksessa. Muut haikalat eivät näyttäneet olevan kiinnostuneita Mariesta. Marien mieli oli vakaa ja tyyni. Hän ei pelännyt.
Marie henkäisi ihastuksesta. Hänen allaan avautui kokonainen haikalaparvi. Siellä oli ehkä viisikymmentä, ei, sata haikalaa. Marie koki tämän hetken huumaavana. "En ole koskaan nähnyt noin montaa haikalaa parvessa, wau!" Marie tiesi tasan tarkkaan miten toimia. Älä näytä pelkoa, ole tyyni, vakaa ja rohkea. Näitä sanoja Marie hoki mielessään kun ui aina syvemmälle ja syvemmälle haikalaparven keskelle. Muutama haikala ei edes huomannut Marieta, toiset taas vaikuttivat uteliailta mutta yksikään ei hyökännyt. Marie piti kiinni päättäväisyydestään. Sillä tavoin haikalat antoivat hänen olla.
Kaksi haikalaa jotka olivat Marieta johdattaneet, uivat pois. Nyt Marie oli yksin ilman kenenkään haikalan suojelusta. Hän nielaisi mutta pysyi päättäväisenä. Hän näki nyt haikalojen johtajan. Se oli poikkeuksellisen iso valkohai ja näki Marien. Heidän katseensa kohtasivat ja Marie katsoi tuimasti haita. "Olen delfiini Marie, hei vain. Tulin neuvottelemaan kanssasi", sanoi Marie ja kumarsi syvään. Haikala hymyili niin että sen torahampaat vain välkehtivät ja sen silmissä kuvastui lihanhimo. Marie kohtasi sen katseen ja sanoi: "Tiedän mitä mietit. Haluat syödä minut. Et onnistu. Uin nopeammin kuin kukaan muu delfiini. Tehdään sopimus. Te haikalat jätätte meidät delfiinit rauhaan. Emme tahdo tätä enää, että joudumme pakenemaan teitä". Haikala suorastaan lipoi huuliiaan nälkäisenä mutta oli liian kiinnostunut tilanteesta että ei tehnyt elettäkään Marien suuntaan. Haikala ei todellakaan näyttänyt sitä ulospäin, mutta Marie huomasi että se oli itse asiassa jähmettynyt kauhusta. "Varoitan teitä haikaloja. Me delfiinit olemme valmiita sotaan. Ei muuta". Tähän Marie päätti puheensa ja ui poispäin ja jätti suuren haikalaparven taakseen. Ja yksikään niistä ei jahdannut Marieta. Marie oli onnistunut.
Ja niin alkoi kouluttaminen. Marien opastuksella koko delfiiniparvi opetteli rohkaistumaan ja olemaan pelkäämättä haikaloja. Marie ja muut leikkivät jahtaamisleikkejä tosissaan missä toinen on haikala ja toinen delfiini. He opettelivat Marien opastuksella valitsemaan oikeat sanat haikaloille. Ennen kaikkea he opettelivat pääsemään pelosta haikaloja kohtaan irti.
"Nyt olemme valmiita. Käykäämme sotaan", Marie totesi kylmästi. Delfiiniparvi nyökkäsi. Ja niin Marie johdatti delfiinit syvälle mereen isoa haikalaparvea kohti. Kun he näkivät haikalat, kävivät he hyökkäykseen. Marie vihelteli ja naksutti käskyjä. Delfiiniparvi säntäsi muodostelmassa kohti haikaloja. "Se toimii! Hyvä me! Jahdataan niitä!" Marie huuteli ja kannusti. Jokunen haikala säntäsi pakoon, toiset yrittivät hyökätä. Marien ääni pauhasi läpi meren niin että jokainen lähettyvillä sen kuuli: "Te hait ette enää syö meitä delfiinejä. Se on loppu nyt."
Haikalat hätääntyivät. Delfiinejä oli yhtä paljon kuin niitä, ja niillä sentään on torahampaat ja delfiinit ovat iloluonteisia ja kilttejä ja ne ovat verenhimoisia, ja siitä huolimatta nyt yksikään haikala ei uskaltanut hyökätä. Haikalaparvi ui karkuun. Delfiinit onnistuivat.
"Me teimme sen! Haikalat pakenevat! Me teimme sen, me todella teimme sen!" Delfiinit itkivät ilon kyyneliä ja viheltelivät ja naksuttivat toisilleen onnitteluja. Delfiinit veivät voiton!
Marie oli onnellinen. Hänen ystävänsä kiittivät häntä. "Sinun ansiotasi Marie kun meitä ei jahdata enää. Kiitämme." Mutta Marie ei osannut iloita. Häntä silti mietitytti. "En pidä tästä". Sanoi Marie ääneen. "Mitä ihmettä puhut, Marie, haikalat pakenivat, voiko olla parempaa?" Marien ystävät kummastelivat. "En vain pidä tästä, että kumpikaan pelkää toisiaan. Marie huokasi syvään ja jatkoi: "Tahdon solmia rauhan haikalojen kanssa". Muut delfiinit olivat tyrmistyneitä. "Miten ihmeessä Marie se olisi mahdollista? He haluavat syödä meidät."
Marie ui eräänä päivänä itsekseen meressä ja sattumalta kohtasi apean oloisen haikalan. Marie hymyili. "Nyt toteutan sen mistä olen haaveillut: solmin ystävyyssuhteen haikalaan". Marie mietti parasta taktiikkaa. Ehkä yritän saada sen nauramaan? Marie ui nopeasti haikalaa kohti, vihelteli, naksutteli ja hassutteli. Hän lähti uimaan haikalaa ympäri. "Haluan olla ystäväsi! Nimeni on Marie, hei vain! Voisimmeko leikkiä? Tiedän että olet haikala mutta tahdon tutustua sinuun", lausui Marie ja hymyili. Haikala virnisti niin että torahampaat välkkyivät ja oli selvästi kiinnostunut tilanteesta. "Häntä taitaa huvittaa koko tilanne, hyvä, ainakaan hän ei hyökkää", Marie arvioi tilannetta. Haikala syöksyi Marieta päin suu ammollaan. Marie tiesi jotenkin sisimmässään että tämä on leikki. Hän kiljahti mielessään leikkien kauhistunutta ja pakeni. Sitten Marie kääntyi ympäri ja säntäsi kohti haikalaa. Hai vaikutti ärtyneeltä kun ui pakoon. He elivät läpi saalistustilannetta mutta se oli oikeastaan vain leikki. Ja Marie saattoi ymmärtää että jopa haikala nautti siitä leikistä. Sanoitta Marie ymmärsi että jopa haikala koki tämän tilanteen parempana kuin jahdata tosissaan delfiinejä. Marien sydän läikähti ilosta kun hän tajusi: ystävystymällä haikaloihin he eivät enää hyökkää meidän delfiinien kimppuun.
Marie hymyili mielessään. On kivaa olla haikalan ystävä. On niin paljon mitä voin oppia häneltä. Ja niin haikala ja Marie uivat yhdessä ja leikkivät hippaa. Oli kivaa uida pakoon haikalaa taas ja tietää samalla ettei se syö. "Tämä on aivan kuin ennen sotaa, mutta minua ei syödä! Onko hauskempaa?" Marie hymyili, nauroi ja ui.
Marie kiiruhti onnellisena muiden delfiinien luokse: "Ystävystyin haikalan kanssa! Tällä tavoin he eivät enää jahtaa meitä: me ystävystymme heidän kanssaan". Delfiinit olivat yllättyneitä. "Oletko aivan varma, Marie, entä jos he hyökkäävät?" Delfiiniparvi oli epäileväinen. Ja niin Marie selitti juuri tapahtuneen tilanteen yksityiskohtaisesti muille delfiineille jotka kuuntelivat haltioituneina. "Pakko yrittää, Marie, jos olet oikeassa, ja me voimme ystävystyä haikaloihin. Sitten he eivät tahdo jahdata meitä enää, ymmärrämme tämän".
Joten niin koko delfiiniparvi ui iloisesti naksutellen ja vihellellen kohti sitä suurta haikalaparvea ystävystyäkseen. Haikalojen raivo ihme kyllä tuntui lievittävän kun delfiinit uivat heitä kohti näin peloitta ja iloisina. Ja niin haikalaparvi ja delfiiniparvi uivat yhdessä meressä, sovussa, ja jopa haikaloille tämä oli kiehtovampaa, muka jahdata delfiinejä mutta ei kuitenkaan aikeissa syödä heitä.
Niin koko delfiiniparvi ylisti Marieta joka oli saanut tämän rauhan aikaan. "Marie, olet meidän pelastajamme, merten kuningatar", lausuivat delfiinit hartaasti kunnioittaen ja painoivat päänsä kumarrukseen.
Niin Marie kruunattiin merten kuningattareksi ja sota haikalojen kanssa oli ohi. Loppu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti