"Hei, nimeni on Valo. Veljeni nimi on Varjo. Olemme kaksoset. Hän on aika hiljainen tyyppi, minä enemmän äänessä. Meillä on samat kasvot mutta hän on minua harkitsevampi ja luonteeltaan erilainen muutenkin."
"Nimeni on Varjo. En mielellään puhu itsestäni koska en halua huomiota. Olen yleensä mielelläni mieluiten siskoni varjossa kun hän säkenöi ja nauttii kaikkien huomiosta."
Valo ja Varjo olivat kaksoset joista Valo syntyi ensimmäisenä. Varjo nimensä mukaisesti oli mieluiten varjossa sosiaalisissa tilanteissa. Valo sen sijaan säkenöi ja nauratti muita hupsutteluillaan. Varjo hymyili hempeästi siskollensa. He olivat parhaita ystäviä keskenään, nämä sisko ja veli.
Kerron sinulle salaisuuden. Sitä sitten ei saa kertoa koskaan kenellekään. Mutta Valon ja Varjon äiti ja isä olivat todella ilkeitä. Siispä sisko ja veli päätyivät aina pitämään yhtä, selviytyivät yhdessä toisiaan lohdutellen ja tukien. Valo halasi Varjoa aina kun häntä pelotti ja Varjo oli peloton kun sisko pelkäsi kauheasti. He olivat erottamattomat. Ja niin tulisi aina olemaan. Tai niin he luulivat.
Varjo oli niin hiljainen koska hänen isänsä ja äitinsä olivat ilkeitä hänelle. Varjo parka ei voinut ymmärtää, miksi äiti ja isä eivät rakasta? "Ainakin minulla on siskoni joka välittää minusta", pohti Varjo aina ja päätti pysytellä hiljaa nurkassa kun äiti ja isä huusivat. Varjo tyytyi olemaan hiljaa ja Valo itki vuolaasti.
Valo ja Varjo leikkivät aina sitä samaa leikkiä keskenään, missä Valo oli kettu ja Varjo metsästäjä. Kettu, eli Valo, oli jäänyt metsästäjän ansaan ja uikutti hädissään. Metsästäjä tuli paikalle ja tähtäsi kettua aseellaan, kun kettu katsoi häntä silmiin arastelleen, anoen, päästämään vapauteen. Metsästäjä heltyi ja päästi ketun vapaaksi. Heistä tuli parhaat ystävät. Sen leikin lopussa metsästäjä teki kuolemaa ja kettu itki vieressä ystävänsä menetystä. Ja niin metsästäjä veti viimeisen henkäyksensä.
Valo jotenkin tiesi että Varjo saattaisi luovuttaa ja masentuu lisää kun taas hän taistelee elämästä vaikkei yhtään toivoa olisi. Varjo kuoli siinä leikissä ja Valo jäi kaipaamaan veljeään.
Valon ja Varjon äiti ja isä saivat Varjon entistä synkemmäksi, ja Valo oli huolissaan veljestään. "Älä kuuntele heitä, he valehtelevat, juonittelevat, aivopesevät sinua! Älä kuuntele!" Tätä Valo raukka yritti veljelleen sanoa mutta Varjo ei kuunnellut. Varjolle syötettiin kaikenlaisia julmia ajatuksia jotka hän omaksui heti. Ja niin Varjosta tuli entistäkin synkempi ja hiljaisempi ja hänen katseensa ei ollut enää sama vaan nyt siitä oli tullut kolkko ja tuijottava.
Valo reagoi myöskin vanhempiensa ilkeyteen. Hänestä tuli ylitsevuotavan iloinen. Liiankin, se on kai jotakin mitä sanotaan maniaksi, minkälainen Valo nyt oli: nauroi aina vain siksi koska kipu oli liikaa sietää ja masennus johon Valo oli vajonnut oli aivan liikaa kestettäväksi niin siksi hän yritti olla aina iloinen. Ei uskaltanut kylmettyä, kuten veljensä, vaan ylikuumeni.
Parhaat ystävät alkoivat ajautua erilleen.
Valo tiesi olevansa enkeli koska hänellä oli aina ollut pienet siivet selässään. Mutta hän alkoi huolestumaan koska hänen siipiensä sulat olivat alkaneet harventua. Hän meni huolissaan äidilleen kysymään: "Äiti miksi mulla on sulkasato?" "Mikä sulkasato?" "No kun mun enkelinsiivet tippuu. Mitä tehdä?" Valo tiesi että äiti nauraa päänsä sisällä hänelle ja hän käveli apeana poispäin. Äitikin nauraa minulle kun siipeni tippuvat.
Valo tiesi että Varjolla on myös pienet siivet selässään. Valo päätti että voisi leikkiä leikkiä missä Varjo lentää ja Valo jahtaa ja toisinpäin, leijailla ilmassa ja lentää vaikka yhdessä kauas pois ilkeiden vanhempien luota. Jonnekin kauas, johonkin toiseen kotiin, tai jotain. Valo riemuitsi ja avasi veljensä huoneen oven ja oli juuri avaamassa suunsa kun huomasi jotakin mikä järkytti häntä syvästi. Varjolla oli kyllä siivet edelleen, mutta ne olivat aivan mustuneet ja sulkia oli enää harvassa. Valo vain tuijotti hetken, kääntyi ja juoksi pois itkien. "Turhaa edes mennä sanomaan äidille tästä, hänkin vain nauraa", Valo mietti ja meni yksin huoneeseensa ja keinutteli itseään ja nyyhkytti. Valo pelkäsi kovasti että kohta veljellään ei olisi siipiä lainkaan. Mitä sitten tapahtuu?
Valo säntäsi veljensä huoneeseen: kato mun siipiä! Eikö olenkin hienot? Osaisinpa lentää! Valo yritti naurattaa veljeään. Entä jos veli saakin siipensä takaisin jos nauraa paljon? Varjo vain katsoi Valoa eikä sanonut mitään. "Anna mun olla", Varjo vain totesi kylmästi. Valo tarkasteli veljeään. Hänessä oli jotakin erilaista. Vasta hetken katseltuaan hän havaitsi sen: Varjolla oli selässä pienet lepakonsiivet. Valo säikähti todella pahasti. "Mitä sun selässäsi on?" Valo piipitti. "Ai, nämä", Varjo vastasi ja vilkaisi siipiään ja nauroii sitten ilkeästi. "Mä tulen ja syön sut suihini, olen lohikäärme, raaaaaar!" Varjo sanoi ja alkoi leikkimään tulta syöksevää lohikäärmettä. Valo purskahti itkuun ja pakeni huoneeseensa ja itki ja nyyhkytti siellä lisää. Valo ei itsekään ymmärtänyt miten oli niin pois tolaltaan noista siivistä, tiesi vain, ettei ne tarkoita hyvää. Enkelinsiivet olivat mennyttä. Ainut mitä Valo tiesi oli että enkeli Varjosta ei koskaan enää voi tulla. Hän on nyt läpensä paha.
Valo itkeskeli veljensä vuoksi yhtenään. Varjo raukka ei tiennyt edes mitä on ystävällinen halaus. Varjo vain nauttii olla ilkeä ja vahingoniloinen. Valo alkoi olla epätoivoinen. Valo ei voinut ymmärtää, että tämä oli hänen veljensä oma valinta, ei hänen. Hän ei voisi vaikuttaa siihen, kuka Varjo tahtoo olla. Mutta Valo oli sinnikäs yrittäessään muovata veljestään jotain mitä hän ei ole. Valo huomasi, että veljensä alkoi entistä enemmän kiintyä varjoihin valon sijaan. Ja niin Varjosta oli tullut Varjo. Valo vältteli kaikkensa uppoutumista varjoihin. Hän piti kynsin hampain kiinni valostaan. Hän sai nimekseen Valo.
Varjo on päivä päivältä ilkeämpi, mietti Valo ja huokaisi syvään epätoivoissaan. Minä taas haluan entistä enemmän olla valossa ja tämä valon ja varjon vastakohtaisuus alkaa olla jo sietämätön. Valo huomasi, mitä enemmän alkoi olla yhtä valon kanssa, Varjo muuttui synkemmäksi.
Valo huokaisi syvään. On pakko hyväksyä veljeni. Hän on ilkeä eikä muuksi muutu. Hän on vahingoniloinen ja vihainen välillä ja minä taas itken ja koen myötätuntoisuutta mutta myös epätoivoa ja pelkoa.
Salamannopeasti Valo ymmärsi mikä tässä on pielessä, miksi tuska ja kipu vain lisääntyy kun sisarukset erkaantuvat toisistaan. "Pitäisikö minun tutustua omiin negatiivisiin puoliini? Tai siis negatiivisella tarkoitan kai sitä mitä en itsessäni uskalla tunnustaa ja myöntää, siksi sanon että se on negatiivista. Oikeastaan se ei ehkä ole yhtään sen enempää negatiivista kuin positiivistakaan. On oikeastaan ihan kivaa olla välillä vähän ilkeä mutta en tahdo kuitenkaan satuttaa ketään oikeasti." Valo pohti hartaasti tätä, missä määrin Varjo ja hän ovat vielä niin kuin olivat fyysisesti , kaksoset, samanlaiset.
Samassa Valo tunsi sen, miten täyttyi kirkkaasta valkoisesta loisteesta. Hän hämmentyi hetkeksi ja sitten purskahti iloiseen nauruun. Hän meni heti peilin eteen. Sulkasato on ohi! Valon siivet säkenöivät ja olivat huomattavasti suuremmat kuin ennen. Valo hymyili omalle peilikuvalleen ja halasi itseään. Hän kokeili olla vähän ilkeä ja hihitti. "Siivet loistavat valoaan silti vaikka olen vähän ilkikurinen", hän tuumi ja verrytteli siipiään.
Eräänä iltana Valo koputti Varjon huoneen oveen ja tuli sisään. "Mulla on asiaa sulle, Varjoni", Valo aloitti, veti syvään henkeä ja alkoi puhumaan: "Rakastan sua, veljeni, ja tahdon sulle vaan hyvää. Tiedän, olet valinnut pahuuden, eikä se haittaa mua. Ole kuka olet. Mä luovutan. En saa susta muovattua hyvää kuten mä olen, mut ei se haittaa. Kunnioitan sitä mitä sä olet valinnut vaikken hyväksyisi kaikkia sun valintoja." Valo piti pienen tauon ja mietti seuraavia sanojaan. "Mä olen sun siskosi silti ja rakastan sua aina, veli, otit sä sen vastaan tai et." Valo nyökkäsi painokkaasti vakavin ilmein ja poistui sitten Varjon huoneesta.
Varjo mietti hartaasti siskonsa sanoja ja hänen vihansa ja raivonsa, tuhoisa sellainen, alkoi laantumaan. Ja niin Varjo painoi päänsä ja mietti, ja herkistyi, sitä että sisko välittää edelleen ja rakastaa vaikka olisi kuinka paha. Varjo tunsi olonsa omituisen kevyeksi ja hän tuhahti. Hän yritti olla tekemättä sitä muttei voinut kuin vähän hymyillä. Varjolle tuli mieleen kaikki ne leikit joita he leikkivät lapsina siskonsa kanssa. Hän havahtui näkemään peilikuvansa. Hänellä oli edelleen lepakonsiivet mutta ne olivat valoa hohtavat. Varjo koki sen merkillisenä. "En tahtoisi enkelin siipiä edes, ehkä olen demonienkeli tai mikä lie" Varjo naurahti ja hymyili peilikuvalleen ja nyökkäsi itselleen.
Sisko ja veli jutustelivat myöhemmin ja Valo nyökytteli Varjolle: "Sinä olet paha eikä se haittaa. Minä olen hyvä mutta minä ymmärrän mitä on olla paha. Leikitäänkö?" Valo nipisti leikillään Varjoa ja hihitteli. Varjo leikki vihaista ja tuijotti Valoa. Heidän katseensa kohtasivat muutamaksi sekunniksi ja sitten molemmat purskahtivat nauruun, Valo vapautuneen iloisesti, Varjo julmasti mutta samanaikaisesti iloisena. Varjo tiesi nyt mitä on ilo ja hyvyys ja se sai hänet arastelemaan eikä hän ehkä myöntänyt sitä mutta piti siitä silti. Valo tykkäsi vaihteeksi olla vähän ilkeä.
Sisarukset pohtivat mitä leikkiä leikkisi. Siinä leikissä Valolla oli enkelin siivet ja Varjolla lepakonsiivet ja he taistelivat siitä kumpi voittaa ja on vahvempi. Välillä Varjo voitti ja välillä taas Valo. Leikin lopussa molemmat kättelivät ja halasivat toisiaan. Valolta tuli liikutuksen kyynel silmäkulmasta halatessa omaa rakasta veljeään ja hän puristi Varjoa rintaansa vasten ja mietti miten ihanaa on taas tulla toimeen Varjon kanssa. Varjo hymyili hieman arastellen ja imi tuota lämpöä itseensä mitä Valo häneen vuodatti. He halasivat pitkään ja juuri sillä hetkellä vallitsi täydellinen tasapaino. Ja niin sisarukset jatkoivat leikkiä ja Varjo nauroi huolettomana ja Valo hihitti ilkikurisesti. He olivat sopusoinnussa. Valo tiesi mitä on olla ilkeä ja paha ja nauttia siitä ja Varjo löysi itsestään herkkyyttä mikä oli vuosien myötä kadonnut hänestä. Hän hymyili taas hempeästi niin kuin joskus silloin kun he viimeksi olivat vielä parhaat ystävät ja oli arasteleva eikä aggressiivinen. Loppu!
