Moro miekä oon Haga

Moi, lukijani. Olen Hanna Maaria, Bella Marie. Mikä lie. Mulla on monta nimeä, monta identiteettiä. Yksi on Haga. Se hullu hugailija koulussa jota kaikki vihaa.

Tää koulukiusaamistrauma on oikeesti yks pahimmista. Ihan oikeesti SAIRASTA kohtelua muilta oppilailta, jopa opettajilta! Siksi olen niin laho päästäni edelleen. Olin siis jatkuvassa maniassa silloin. Autuas. Aina iloinen. Liikaa. Liikaa iloa. Liikaa sekoilua. Ymmärtänyt olen niistä ajoista että ilon ja surun tulee elämässä tasapainotella. Ei ole kellekään hyväksi olla aina iloinen. Surua tarvitaan jotta ihmiset ovat tasapainoisia. Ei kukaan voi aina olla iloinen, haloo. Ei elämä koskaan ole täysin täydellistä. Paitsi ehkä sitten, kun löytää terveyden ja tasapainon. Siis aina tulee iloisia ja surullisia hetkiä ja suuttumusta ja inhimillisiä tunteita. Se on normaalia elämää. Mutta ei, tämä Haga, halusi aina olla onnensa kukkuloilla.

Niin, olen muuten Facebookissa nimellä Hanna Huotari, jos kinnostaa siellä puolella seurailla. Heippa!

Jee! Mä eheydyn!

Yritän nyt tosissani keskittyä omaan hyvinvointiini. En tee mitään muuta kun lepään, keittelen kahvit, polttelen röökit (mikä pitäis lopettaa), katselen telkkaria, teen ihan normaaleja arkisia askareita ja nautin niistä suuresti vaikka tiedän kyllä edelleen kantavani mielenterveysongelmia. En tiedä, olen oppinut lopultakin nauttimaan arkisista askareista ja ihan tavallisesta elämästä. Se on tasapainoista.

Tää elämä on silti edelliseen elämään verrattuna kuin lomailua. Helvetti on ohi ja saan rauhassa eheytyä ja elää tasapainoista elämää. En ollut tasapainoinen yhtään. Olin ihan VITUN SEKAVA. Hullu, totaalisen tärähtänyt. Luokkalaiset irvaili. En ymmärtänyt suoraa vittuilua (en vieläkään), ja opettajakin oli ilkeä mulle. Mä kärsin ihan vitusti silloin. Ajattelin vääristyneesti, että on parempaa olla hullu kuin terve. Mun piti paradoksaalisesti seota pysyäkseni järjissäni.

Olipa kyllä melkoinen matka mutta tulipa tehtyä. Nyt alkaa elämästä nauttiminen. Ei enää kovaa työtä koko saatanan elämä.

En ole terve mutta siihen suuntaan menossa. Sentään olen sairaudentuntoinen ja tajuan olevani skitsofreenikko. Mutta se on jo iso askel eheyttä kohti.

Elämän pienet ilot on nyt parasta. En siis ikinä ole osannu nauttia elämän pienistä iloista tai arvostaa niitä. Elämä oli kovaa työtä. Raiskauksia öisin, aamuisin rättiväsyneenä kouluun, läksyjä, piirtämistä tuntikausia... Tiesin vaistomaisesti että jos en kehitä aivojani yhtään niin ne rapistuu kokonaan. Joten opiskelin. Piirtelin. Tein kotisivuja. Sellaista. Mitään hemmotteluja ei ollut. Arjen rutiineja vain.

Nyt saan elää sellaista elämää joka on todella mukavaa - vaikka olen hullu. Lol.

Kirjoitan vähän eri tyyliin nyt, lukijani, kun saan kosketuksen viimein itseeni, jonka hukkasin kokonaan. Kuka olen, mikä olen, missä olen, mitä tämä on... Toistelin itsekseni päässäni pienenä kun en tajunnut mistään mitään. Olin päästäni sekaisin jo kolmivuotiaana. Surullista mutta totta.

No, nyt vois tehdä jotain arjen askareita. Jotakin mukavaa. Maadoittavaa puuhaa.

Hitto vieköön haluan olla minä taas!

No huhhh mikä taakka mutta tulipahan tehtyä!

Oho wau. Alan ymmärtää miten harhainen tapaus oon ollut - ja oon edelleen. Mut puran koko ajan harhaani. Hiljalleen valkenee mikä on totta, mikä ei. Ainakaan en elä pääni sisällä. Ymmärrän, et jotkut ihmiset elää kokonaan päänsä sisällä. Ne ei ole kehossaan ollenkaan. Ne ulospäin voi vaikuttaa tosi normaaleilta mut ei ole tässä maailmassa ollenkaan. Mä ainakin oon suurimmalta osin ollut ihan tässä maailmassa. Joskin joskus pienenä olin pääni sisällä jossain saarella, pieni pyöreä saari, jossa keskellä palmupuu. Olin sekaisin siellä ja ymmärsin kyllä ettei tää ole todellinen maailma. Ikävä kyllä jotkut ihmiset on täysin siellä omassa harhassaan eikä kunnolla tajua sen olevan totta. Ymmärsin tämän kun mun piti esim totesi et "autot nopeuttaa sen kohdalla". Ymmärsin että se dissoaa paljon. Se ei ihan muista elämäänsä. Ymmärsin sen kun me puhuttiin puhelimessa ja se puhui että ei muista lapsuudestaan muuta kuin sen että sen isä hakkasi sitä remmillä takamukselle.

Mä tajuan. Olen skitsofreenikko. Mutta en siksi että olisin syntynyt sellaisena vaan koska musta tehtiin sellainen traumatisaatiolla.

Mä ihailen nyt äitiäni suuresti vaikka se pahoinpiteli mua. Koin aina että se on upea nainen. En kylläkään muista kunnolla vielä, miksi ja miten. Olen unohtanut suuren osan ihan koko elämästäni ja hyvin kamalia kokenut. Sentään oon "tukevasti" maan pinnalla. Ymmärrän kyllä että dissosioin helvetisti edelleen mutten ainakaan ole siellä palmusaarella hajoamassa. Lol.

Mä kirjoitan jatkossa näin koska tää tuntuu nyt luontevammalta kuin kirjakielellä.

Kirjoitan hivenen enemmän perheestäni kun muistan enemmän.

Ymmärrän, että olen muodostanut vähän kuin mielikuvitusmaailman päässäni, ehkä. Että olisin vielä jotakin suurta. Se oli mun pakokeino silloin. Luulisin näin, en ole varma. Mutta tavallaan olen alkanut tehdä töitä todella sen haaveen eteen.

Hmm. Tiedän liikaa, varmaan, luulin lapsena. Koin jopa tarhassa aikuiset lapsellisina rinnallani.

Vitsi vitsi, heko heko. Olin toki vasta lapsi mutta varsin älykäs. Se on yksi syistä miksi selvisin hyvin tästä kaikesta. En vielä selvinnyt tietenkään, mutta selviämään päin. Vielä paljon työtä edessä mutta enköhän eheydy. Luotan siihen.

Huh, ollut rankka taakka takana mutta voiton puolella!

En jaksa nyt enää miettiä maailman murheita. Keskityn vastedes omaan toipumiseeni. En ikinä kunnolla ajatellut itseäni ja unohdin kokonaan lopulta kuka olen ja mukauduin muihin liikaa. Siksi sekosin totaalisesti.

Luojan kiitos olen tällä planeetalla enkä avaruudessa liitelemässä, kuten öisin. Lensin yötaivaalla itkien kun "maaminä" kärsi. En ollut kehossani yhtään koska en sietänyt sitä kärsimystä kun raiskataan tauotta.

Huh luojan kiitos olen elossa, elän ja hengitän. Jes! Alan lopultakin löytää sen kuka oikeasti olen!

Mä ihan oikeasti arvostan äitiäni nyt todella. Ymmärrän paremmin miten hieno ihminen se todellisuudessa on. En enää tunne mitään sairaita tunteita siihen. Olen syvästi ylpeä äidistäni. Hän on ehkä traumaattinen tapaus mutta sisimmässään hieno ihminen.

Tiedän, miten pahasti koko suku on kärsinyt. Olen surullinen heidän vuokseen. Vaikkakin he olivat julmia mulle. Haluan nyt aidosti auttaa äitiäni. Hänellä on ehkä vielä toivoa eheytyä. Pelkään pahoin, että veljeni ja isäni suhteen toivo on menetetty.

En oikeastaan vihaa sukua enää kun käsitän miten traumaattinen mun koko suku on. He olisivat tarvinneet kipeästi apua. Kukaan tuskin auttoi. He uppoutuivat unelmiinsa? Asuvat päänsä sisällä aina. Eivät kaikki. Äitini uskoisin olevan jokseenkin vielä tässä maailmassa toisin kuin vaikkapa isä ja veli.

Luojan kiitos mä selvisin henkisestä kuormituksesta enkä elä mielikuvitusmaailmassa pääni sisällä.

Mä puhun nyt vähän enemmän omana itsenäni teille, lukijani, kun alan ymmärtää miten paha dissosiatiivinen identiteettihäiriö mulla on. Olen nyt matkalla siihen että tajuan kuka oikeastaan olen ja että olisin lopultakin kropassani. Hitto vie kaipaan jo tuntea jalkani maata vasten ja koko kroppani sisältäpäin!

Dissosiaatiohäiriö siis on sairaus jossa ihminen ei kunnolla ole maadoittunut kehoonsa. Sitä leijailee kehonsa ulkopuolella, ikäänkuin. En osaa kuvailla. En muista, kuinka pahaa se pahimmillaan on ollut, mutta muistan kyllä vuonna 2013 olleeni mielestäni kuin "kehoton tietoisuus". Kyllä, en ymmärrä kunnolla mitä edes on olla fyysinen täysin. Se on surullista, tiedän. Mutta kiitollinen siitä että dissot purkautuu tässä kaiken aikaa.

Hauskaa joulunaikaa kaikille!

Jännä

Nyt ollaan jännän äärellä.

Olen tässä parin viime yön aikana miettinyt kaikkea tosissani. Käsitellyt mennyttä, haaveillut tulevasta. Valvonut, mutta ihme kyllä ei väsytä. Päinvastoin. Koen eheytyneeni paljon.

Helpotti ihan hitosti että ymmärsin, olen oman universumini Luoja. Minun aivot ovat koko minun maailmankaikkeus. Minä loin tämän kaiken. Joskus tuollainen oivallus olisi ollut pelottava ja järjen rikkova mutta nyt otin asian tyynesti ja se helpotti oloani. Hyvin helpottava tajuaminen. Toisin sanoen, voin tehdä elämälläni mitä itse haluan. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä.

Olen nyt vapaampi elämään sitä elämää jota haluan. Voin tehdä mitä vain haluan. Eheydyn tässä myös enemmän kokonaiseksi itsekseni. Tiedostan itseni, kuka todella pohjimmiltaan olen.

Harha purkautuu. Ymmärrän, mikä on totta, mikä skitsofreniaa. Hiljalleen, ei vielä. En vielä ymmärrä kaikkea. Tulen ymmärtämään.

Tämä ajatus myös lohdutti. Lähenen valaistumista.

Kaikille, jotka kaipaavat toivoa

Haluan kirjoittaa teille kaikille nyt erityisesti jotka olette alamaissa, masentuneita, kärsitte erilaisista mielenterveysongelmista taikka vaikkapa stressistä tai menetyksestä. Kaikille teille, jotka ette näe toivoa elämässänne.

Puhun aina toivosta. Että toivon ja positiivisen ajattelun voimalla tehdään ihmeitä, noustaan niin syvistä syövereistä ylös, joista ylös nouseminen on suuri ihme. Tiedän sen, että vaikka sinusta tuntuisi että kamppailet helvetissä, kärsimykselle ei ole rajoja. Voi olla, että et tiedä helvetistä mitään. Joku toinen kärsii enemmän.

Tietysti kärsimys on kai suhteellista. Sellainen asia joka rikkoo jonkun toisen palasiksi, on jotakin josta toinen pääsee helposti ylös. Meidän temperamenttimme ja resilienssimme ovat erilaiset eri ihmisillä. Mutta meitä yhdistää se että tarvitsemme toivoa.

Minulla on ystävä josta en häntä kunnioittaakseni kerro enempää kuin sen että hänen helvettinsä on selvästi pahempi kuin minun. Hän ei näe mitään toivoa, ja jopa minun on hyvin hankala lohduttaa häntä. En suoraan sanottuna tiedä mitä ajatella, jos ihmisen tilanne on niin toivoton että koko loppuelämäksi on tuomittu kärsimään. Valitettavasti näin monen kohdalla on. Silloin yleensä vain kiukuttelen elämän epäreiluutta. Silloin ei voi tehdä mitään muuta kuin tukea henkilöä parhaansa mukaan, muistuttaa hänelle, että välittää. En vielä ole keksinyt, miten voisi löytää toivoa täysin toivottomassa tilanteessa? Miten pelastaa joku, joka haluaa joka päivä kuolla, ja tällaista tilannetta jatkuu vuodesta toiseen? Elämä on epäreilua. Siksikin meidän pitäisi aina muistaa olla enkeleitä toisillemme, ettei kukaan vajoaisi niin syvälle tuskaan, että kuolema vaikuttaa olevan ainut tie pois.

Toivon sydämestäni, että vaikka olisi kuinka hirveä trauma tai lukemattomia traumoja, suurimmalla osalla olisi toivoa vielä nauttia elämästä. Haluaisin lohduttaa sinua, lukijani, että se on mahdollista. Tuskallinen tie, mutta erittäin palkitseva. Haluaisin muistuttaa, vaikka en tunne sinua, en tahdo, että riistät henkesi. Joku varmasti välittää. Jos harkitset sellaista, pyydä heti apua. Apua on kyllä saatavilla, kriisipuhelimia on ja itse välillä soitan ilmaiseen 24/7 päivystävään kriisipuhelimeen. Joskus sinnekin on vaikeaa soittaa. Mitä sanoisin? Ongelmani ovat toisinaan niin pahoja että tuntuu ettei niistä voi edes siellä puhua. Nämä ovat itselleni toivottomia hetkiä. Jos olisi joku, jolle soittaa aina, puhua kaikesta ja joku lohduttamassa, edistyisin paljon nopeammin. Valitettavasti aina ketään ei ole. Siksikin kirjoitan nyt tätä tekstiä. Ehkä tämä on juuri sinulle se tsemppaava, lohduttava henkilö, jollaista tarvitset.

Itselläni on ollut lukuisia erilaisia mielenterveysongelmia. Olin syvästi masentunut jo varhaislapsuudessa ja halusin kuolla kuusivuotiaana. Ja mahdollisesti yrittänytkin itsemurhaa. Ja tässä edelleen ollaan. Ei terveenä, ei täydellistä elämää eläen, ajoittain todella paljon kärsien, mutta toiveikkaana. Ja välillä juurikin pahimmasta tuskastani kumpuaa kaikista herkistävimmät, koskettavimmat ja kauniimmat hetket. Kun jokin lukko avautuu ja itken ja kuuntelen hyvää musiikkia, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Ihan kaikesta. Kuolema on opettanut arvostamaan elämää, pelko tehnyt minusta rohkeamman, suru saa iloiseksi - esimerkkinä se tunne kun tuskallisen yön jälkeen pääsee puhumaan jollekulle ja on vain niin ihana nähdä ihmistä ja jutella. Hymyni on leveä ja osaan arvostaa sitä, että saa vaihtaa muutaman sanan vaikkapa naapurin kanssa. Rumuus johtaa kauneuteen. Kolikolla on kääntöpuolensa. Asennoidun asiaan näin; vaikka mitä esteitä tulisi elämään, voitan ne. Pääsen yli. Ajattelen, että mitkä asiat ovat hyvin. Sinullakin on varmasti jotain hyvää elämässä. Pidä siitä kynsin hampain kiinni. Vaikket heti keksisi, mitä, jotakin on. Ne voivat olla mitättömän tuntuisia asioita. Lopulta juurikin ne pienet asiat ovat lopulta suuria asioita.

Suosittelen kaikille päiväkirjan pitämistä. Sinne voi jäsennellä ajatuksiaan, piirtää, mitä tahansa. Se on ystävä joka on aina sinun puolellasi.

Annan yhden hyvän vinkin; eka rohkea askel. Jos sinulla on jokin ongelma josta haluat eroon, tee ensimmäisenä päätös. Nyt tahdon tästä asiasta eroon. Sitten tee suunnitelma, miten päästä siitä eroon. Jos se ei vielä onnistu, lohduttaudu sillä, että vaikka nyt et onnistuisi, tulet vielä onnistumaan. Luota siihen. Et kärsi tästä lopun elämääsi (ellei tilanne sitten ole vaikkapa vaikea vammautuminen). Älä stressaa liikaa ja anna itsellesi aikaa. Toivoa on.

Minä tein seitsemäntoistavuotiaana päätöksen korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Ehkäpä sinunkin kannattaa tehdä tällainen päätös ja pitäytyä siinä. Itselleni se oli silloin sellainen herätys että päätös piti.

Rakasta itseäsi. Kuka tahansa oletkaan, ansaitset rakkautta. Ansaitset sen että olet hyvä itseäsi kohtaan. Olet tärkeä. Olet kaunis. Olet persoona jollaista ei toista ole. Siksi olet ainutlaatuinen. Ja ansaitset elää.

Jos et osaa rakastaa itseäsi, kokeile vaikkapa tehdä miellekartta itsestäsi. Kirjoita ensin nimesi ja ympärille kaikki asiat joista itsessäsi pidät tai kehuja joita muilta olet kuullut. Oman kokemukseni mukaan itsetuntemus on tärkeintä itsensä rakastamisessa. Kun tiedät, kuka olet, ja tunnet että olet oma itsesi, rakastat itseäsi. Tai ainakin minä rakastun itseeni aina silloin kun koen olevani se, joka olen, ja joka haluan olla. Jokin merkittävä ihmissuhde voi olla tarpeellinen mutta ei ehkä välttämättömyys siihen että rakastuu itseensä. Se ainakin varmasti helpottaa prosessia. Itselleni se oli exä. Mutta puolet työstä tein itse. Istuin puiston penkillä ja koin  pysäyttävän oivalluksen; olen oppinut rakastamaan itseäni vaikka kukaan ei rakastanut minua.

Voit tehdä vaikkapa jotakin symbolista kuten ostaa kynttilän. Ostin itse joskus rankkoina aikoina kahvilasta enkelikynttilän. Laitoin sen palamaan ja liitin siihen ajatuksen että se suojelee minua. Sen pelkän kynttilän avulla kykenin vähän rentoutumaan. Voit kirjoittaa kirjeen itsellesi. Voit kirjoittaa kirjeen läheisellesi. Voit piirtää kuvia itsestäsi joihin heijastella omaa sisintäsi tai ulkonäköä, kummin päin vain haluat. Keinoja on vaikka mitä kun niitä lähtee pohtimaan.

Ota päivä kerrallaan. Ei mitään kiirettä. Itse mieluiten pitäydyn tässä hetkessä kun mietin sitä miten monta vuotta varmasti menee eheytymiseen. En vajoa epätoivoon. Kun luot tästä hetkestä niin hyvän kuin se nyt voi vain olla, luot myös tulevaa ja siitä tulevasta parempaa kuin jos nyt voivottelisit sitä miten mistään ei koskaan tule mitään. Juuri siksi, pidä kiinni toivosta.

Haluan vain sanoa, helvetistä on portaat taivaaseen. Niiden löytämisessä menee aikansa, mutta kun ne löydät, ilon kyyneleet tulevat silmiisi ja olet kiitollinen, että tiedät mitä helvetti on, ja taivas ei ole mikään itsestäänselvyys. Olet kuin se simpanssi joka vietti noin kolmekymmentä vuotta häkissä ja oli hämmästynyt ja autuas nähdessään auringon, pilvet ja taivaan ensimmäistä kertaa. Joku jollekulle niin itsestään selvä asia on jotakin jota todella osaat arvostaa. Siksi vierailu helvetissä ei aina ole pelkästään huono asia. Se sattuu, tiedän. Mutta aina on joku, joka tietää, miltä sinusta tuntuu. Et kärsi yksin.

Toivon paljon toivoa sinulle, lukijani ja rauhallista joulunaikaa. Ja joulun taikaa!

Haaveilua tulevasta

Tänä aamuna heräsin ihanaan auringonpaisteeseen joka siivilöityi ikkunasta läpi suoraan sänkyyni. Tunsin nukkuneeni kerrankin hyvin, niin, että myös aivot tajusivat että yö oli ollut turvallinen. Laitoin kahvit keittimeen ja menin tupakille. Ulkona ihastelin maahan satanutta hentoa lumipeitettä ja puiden välistä pilkottavaa  aurinkoa. Tuntui seesteiseltä ja kauniilta. Hymyilin.

Ajattelin, onko minulla tässä maailmassa jokin merkitys? Ajattelin haaveitani ammatin suhteen, kirjoja, taidetta, musiikkia ja kaikkea sitä minkä vuoksi olen valmis tekemään töitä. En vielä ole valmis, oireilen edelleen liikaa ja mielenterveys on palasina, mutta ehkä joskus olisin tarpeeksi terve jotta jaksan paiskia duunia. Se vie ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä. En aio katkeroitua. Lopulta onneksi aloin havahtua ajoissa, alle kahdeksantoistavuotiaana, ja kuudessatoista vuodessa romuttuneesta tilasta nykyiseen on iso muutos tapahtunut.

Olenko kokenut tämän kaiken juuri siksi vain, että voin vielä auttaa muita? Lausuin pienen rukouksen, "rakas Jumalani, auta minua kokemuksellani auttamaan muita, aamen". Voisin aloittaa lastensatukirjoista jotka kuvitan itse. Se on haave joka melko varmasti voi toteutua. Se on suhteellisen helppo. Voisin joskus tehdä taidetta ja pitää taidenäyttelyn. Voisin opetella säveltämään musiikkia ja kirjoittamaan lyriikoita ja laulaa. Laulaisin varmasti paljon kokemuksistani sekä myös musiikilla ottaa kantaa. Sitten on kaikkein suurin ja tärkein haaveeni, omaelämäkerta.

Jos voisin pidellä kirjaani käsissäni. Se olisi kovien kansien välissä. Selailisin sen alusta loppuun ja kokisin, tehtäväni on suoritettu. Tässä se on. Valmista. Nyt vain nautin elämästä. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä, vapaa toteuttamaan itseäni, olemaan vain minä. Elämään täysillä.

En osaa muotoilla näitä ajatuksia sanoiksi. Ne herättävät minussa suuren tunnekuohun. Olla kokenut kaikki se paha, jotta voi kertoa muille, miten ihmiskunnan täytyy herätä. Ei voi jatkaa luontoamme ja toisiamme satuttaen. Minun tarinani on vain esimerkki siitä, mikä on täyttä helvettiä ja missä ei ole järkeä. Että jokainen joka kirjan lukee, kokee, että on toivoa paremmasta ja asiat voivat järjestyä. Että se kannustaisi itsemurhan partaalla olevia elämään. Se saisi hyvää elämää eläviä ihmisiä arvostamaan elämäänsä enemmän. Se saisi ihmiset tekemään päätöksen olla parempia ihmisiä. Se ottaisi ennen kaikkea kantaa maailman tilanteeseen. Että ihmiset pyrkisivät enemmän hyvään kuin pahaan. Pahassa ei ole mieltä. Se on viestini jonka kirjallani haluan välittää.

Elämäni oli vain koulutusta elämäntehtävään ja väliaikainen paha vaihe elämässä. Se kesti parikymmentä vuotta. Minulla on vielä monta kymmentä vuotta traumavapaata elämää. Se tuntui ikuisuudelta mutta oli vain silmänräpäytys laajemmassa mittakaavassa.

Laajemmassa mittakaavassa asiat ymmärtää. Siihen havahtuu vasta vuosien päästä. Että kaikki meni oikeastaan ihan hyvin.

Olin hajalla vuonna 2009

Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, kuin koko maailma vihaisi minua. Minut kyseenalaistetaan ja ihmiset ovat todella ilkeitä. Kannoin varsinkin lapsena kaikkialle mukanani tunnetta, että koko maailma on jostain syystä vihainen minulle. Varikset raakkuivat ilkeästi, ampiaiset pyörivät ympärillä vihamielisinä. Koko maailma sävyttyi ja vääristyi vihaiseksi. Kun sain luokassa traumatakaumia, opettaja oli vihainen. En kyllä muista paljoakaan alaluokkien koulukiusaamisista mutta muistan ikuisesti sen sisälleni syöpyneen, epävarmaksi käytökseltäni minut tekevän vihaisuuden muista minulle ja pelon muita kohtaan. En uskalla olla oma itsevarma, sosiaalinen, iloinen puhelias itseni vaan käperryn entistä syvemmälle itseeni, ottamatta muihin kontaktia.

Muistelen hakeneeni apua. Poliisi naureskeli minulle kun ilmeillen yritin näyttää pahoinvointini. Minulle oltiin vihaisia, miten kehtaan puhua perheestäni tuollaisia asioita? Lukemattomat kerrat kuulin luokkatovereilta, että olen varmaan hullu ja kuvittelen, eihän kukaan tuollaista tee, mistä puhuin? Lopulta ymmärsin itsekin, että perheseksi on jotakin väärää ja että muut eivät tee sitä, ja lopulta vaikenin.

Kaikki alkoi uudestaan nousta pintaan vasta seitsemäntoistavuotiaana. Isäni katsoi minua väärin. Jähmetyin, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Sen jälkeen en enää luottanut isään. Aloin pohtimaan, onko isä pedofiili? Koin tulevani hulluksi lapsuudenkodissa. Kirjoitin maalilla isoilla kirjaimilla huoneeni seinälle, sängyn yläpuolelle, "tässä asuu huora". Isä kutsui poliisit paikalle kun raivosin. Join vanhempien alkoholijuomia kunnes kompuroin ja kaaduin ja vanhemmat olivat vihaisia minulle. Veljen kitaransoitto repi hermoja, samoin isän rumpujensoitto. En uskaltanut nukkua yksin. Menin äidin huoneeseen patjalle nukkumaan ja sielläkin ahdisti. Menin isän viereen sänkyyn miettien, mitä oikein teen. Riitelimme silloin paljon. Minulla on siltä ajalta päiväkirjamerkintöjä. Purin sinne sisälläni kytevää raivoa. "Viidenkymmenen miehen penikset sisälläni" tai jotain vastaavaa olin kirjoittanut sinne. Lopulta juttelimme minä, äiti ja isä sairaanhoitajille. He sanoivat, "kyllähän isä voi kaunista tytärtään ihailla". Isä naurahti. Minua oksetti. Pian olimmekin osastohoitoon menossa. Päädyin seitsemäntoistavuotiaana ensimmäisen kerran sinne. Siellä päätin, nostan itseäni niskasta ja korjaan kaikki epäkohdat elämässäni.

Tässä otteita päiväkirjastani vuodelta 2009 kun olin kuusitoista-seitsemäntoistavuotias. Nuo merkinnät tiivistävät kaiken siltä ajalta. Olen vain niin kiitollinen edistyksestä teinistä aikuiseksi, ettei enää joudu kokea noita asioita joista kirjoittelin. Nuo onneksi ovat muistojen kätköissä vitriinissäni, päiväkirjani, joihin olen taltioinut koko prosessini sieltä tänne asti.

Rikostarinoita ja maailmanparantamista

Puhuin pitkään peloistani murrosta kotiini kaverin kanssa ja soitin Rikosuhripäivystykseen ja puhuin sielläkin peloistani. Pahin pelko lopultakin hellitti. Tänne ei olisi mitään järkeä yrittää murtautua. Siinä kävisi vain huonommin heille itselleen, jos yrittäisivät. Saan olla rauhassa.

Tiedän kyllä ettei minua ei uskota edelleenkään että seksuaalinen hyväksikäyttö on näin laajaa ollut mitä kerron ja että minulla on paranoidinen skitsofrenia -diagnoosi kun olen puhunut murhayrityksistä, mutta jos minut nyt murhattaisiin, asia olisi sillä selvä. Olisi ihan selvää, ketkä ovat syylliset. Tarinani olisi todellinen.

Tekijöitteni yksinkertaisesti on parempi pitää matalaa profiilia ja antaa minun olla rauhassa ja puhua kuin yrittää mitään, koska silloin he varmemmin jäisivät kiinni kuin jos antavat minun olla rauhassa ja puhua. Sana sanaa vastaan, ilman todisteita, he eivät jäisi varmaankaan kiinni vaikka rikosilmoitus hyväksikäytöistä ja murhayrityksistä menisi läpi, mutta murhan jälkeen olisi selvää että he päätyvät linnaan.

Rauhoituin aikalailla kun onnistuin sisäistämään tätä asiaa.

Toivon nyt kommentoijilta ymmärrystä. Täällä ruudun takana kirjoittelee henkilö joka on pelännyt murhatuksi tulemista jo päälle vuosikymmenen. En kaipaa yhtään mitään negatiivista tähän päälle, kuten niitä tuttuja kyseenalaistavia kommentteja. Tämä henkilö on kärsinyt jo aivan tarpeeksi muutenkin. Teidän kaikkien kommentit todella siis satuttavat. Joten toivon, että myös kyseenalaistajat jättäisivät minut vain rauhaan. Ei tarvitse sanoa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Tiedän kyllä jo sen, ettei minua uskota. Mutta valitettavasti tällaisia tarinoita on muitakin, yhtä raakoja ja raadollisia, kuin minun kertomani. Joten pyydän, säästäkää tunteitani, älkääkä sanoko yhtään mitään, jos ei ole hyvää sanottavaa. Vaikka nyt olisinkin vain psykoottinen ja vainoharhainen, kuten varmaan ajattelette, tiedän sen varmasti itsekin ennen pitkää. Ei sitä tarvitse minulle toitottaa.

Kadun osittain että koskaan puhuin koska kaikki se kommentointi mitä olen saanut, on ollut todella psyykkisesti kuormittavaa ja satuttanut syvästi. Kirjoitan silti edelleen, koska koen sen jotenkin tärkeänä, miten tilanne etenee ja muuttuu ja saan tänne blogiin raportoitua edistymistäni ja ylipäätään tilanteen muuttumista ja elämääni. On kiinnostavaa nähdä edistys ja jännittää, miten kirjoitukseni tulevat muuttumaan ja mitä kaikkea elämässäni ylipäätään tapahtuu. Toivon, lukijani, että sinäkin saat siitä itsellesi jotakin irti, ettei tämä ole vain jokin henkilökohtainen päiväkirja joka ei ketään kiinnosta!

Se on täyttä helvettiä joka päivä ja joka hetki elää jonkinlaisen suunnattoman pelon ja paniikin kanssa. Onneksi se on jo huomattavasti se pelko helpottanut myös. Kiitos siitä!

Ja tähän loppuun kevennys! Siivosin tänään. Tuli todella siistiä. Täällä on taas paljon viihtyisämpää. Sotku on triggeröivää. Se tarkoittaa, että jotain pahaa on tapahtunut. Kun on siistiä, mitään ei ole tapahtunut. Joten olen vapaampi ahdistukselta kun on tip top siistiä.

Päivä kerrallaan. Toivon todella, että eheydyn vielä. Toivon sinulle lukijani ihanaa joulunodotusta ja rauhaa. Joulu on mukavaa aikaa kyllä. Vielä kun olisi lunta. Olen huolestunut tästä ilmastonmuutoksesta. Parikymmentä vuotta sitten oli kunnon lumet ja pakkaset. Siis vain kahdessakymmenessä vuodessa näin raju muutos huonompaan. Mikä tilanne on toisen parinkymmenen vuoden päästä, saati viidenkymmenen? Mitä tilanteelle voi edes tehdä? Jos ihmiskunta ei tee jo pikkuhiljaa parannusta, on täällä asiat todella solmussa vielä. Jopa minä ymmärrän sen vaikka olenkin maailmantilanteesta täysin pihalla (ja voi, kunpa en olisi, niin ottaisin siihen täällä blogissa kantaa, enkä kirjoittaisi niin minäkeskeisiä tekstejä!).

Itse pohdin tätä, ja tämä on tärkein tavoitteeni: ymmärtää maailmaa, sen toimintaa, ja ottaa kantaa maailman kärsimykseen, pahuuteen, mielisairauteen. Kirjoittaa enemmän maailmasta, vähemmän itsestäni. Käyttäisin omaa tarinaani lähinnä esimerkkinä. Esimerkkinä vääryydestä jolle ei tehdä mitään. Vääryydestä, mistä miljoonat ihmiset tässä maailmassa kärsivät, erilaisista yhteiskunnan epäkohdista. Niille on pakko tehdä jotain. Ihmisten on pakko herätä - emme voi jatkaa näin! Emme voi jatkaa toistemme satuttamista, luonnon tuhoamista, tämän planeettamme tuhoamista. Päättäjien pitäisi herätä. Ja meidän muiden valita parhaat päättäjät. Ihmisiä on niin paljon, jotka toivovat vain rauhaa, ja silti tottelemme jotakuta idioottia joka tahtoo sotia. Ihmisten pitäisi kovalla kädellä puuttua kärsimykseen.

Somen maailma on raadollinen. Ihmiset saavat mielihyvää toistensa kiusaamisesta ja egot taistelevat. Miten paljon ihanampaa olisi, jos vallitsisi ilmapiiri, jossa sorrettuja ja kiusattuja noustaan joukolla puolustamaan sen sijaan kuin noustaisiin yhtä ihmistä vastaan yrittäen kaikin tavoin murtaa se. Ilmapiiri koko maailmalla yleisesti ottaen saisi olla oikeudenmukaisempi ja kiltimpi. Ei jatketa näin, jooko? Jotain rajaa.

Ugh, olen puhunut. Ehkä joskus olen päässyt murtautumaan tästä päänsisäisestä vankilasta ja tutustua erilaisiin teemoihin ja kirjoittaa mieluummin niistä. Mielipiteistäni politiikasta tai tiedettä koskevia julkaisuja.

Mitä seksuaalitraumat ovat

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa seksuaalitraumoista mutta tällä kertaa sen sijaan että kuvailisin yksityiskohtaisesti tapahtumia, kirjoitan vähän siitä, miten itse olen oireillut niiden takia. Kysyin ChatGPT:ltä:

Mitä seksuaalitraumat ovat ja miten ne vaikuttavat ihmisessä?

"Seksuaalitraumat tarkoittavat kokemuksia, joissa ihminen on joutunut vasten tahtoaan tilanteisiin, joissa hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan tai rajojaan on loukattu. Ne voivat johtua esimerkiksi pakottamisesta, manipuloinnista, hyväksikäytöstä, ahdistavasta koskettelusta tai muista tilanteista, joissa ihminen ei ole voinut vaikuttaa tapahtuneeseen tai on ollut turvaton.

Miten seksuaalitraumat vaikuttavat ihmiseen?

Seksuaalitrauman vaikutukset vaihtelevat yksilöllisesti, mutta yleisimpiä ovat:

1. Psyykkiset vaikutukset

• Ahdistus ja paniikkireaktiot

• Masennus

• Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) tai sen oireet: painajaiset, takaumat, voimakas säikähtelyherkkyys

• Häpeä, syyllisyys tai itsesyytökset, vaikka vastuu on aina tekijällä

• Itsetunnon lasku

2. Keholliset ja hermoston reaktiot

• Ylivalppaus, jatkuva jännittyneisyys

• Univaikeudet

• Keholliset kiputilat tai somaattiset oireet ilman selkeää lääketieteellistä selitystä

• Hermoston ylikierros tai ”jähmettyminen” tietyissä tilanteissa

3. Vaikutukset ihmissuhteisiin

• Luottamusvaikeudet tai pelko läheisyydestä

• Vaikeus asettaa tai tunnistaa omia rajoja

• Yli- tai alisuoriutuminen ihmissuhteissa (esim. miellyttämisen tarve)

4. Vaikutukset seksuaalisuuteen

• Seksuaalisen halun heikkeneminen tai katoaminen

• Pelko ja jännitys seksuaalisissa tilanteissa

• Toisaalta joskus seksuaalisuuden yliaktivoituminen trauma­oireena

• Kehon tuntemusten turtuminen tai ylikuormittuminen

Toipuminen on mahdollista

Traumasta voi parantua, ja monet ihmiset saavat apua esimerkiksi:

• traumaterapiasta (kuten EMDR, kehollinen traumaterapia)

• kriisi- ja keskusteluavusta

• turvallisista ihmissuhteista ja tuesta

• omatahtisesta rajojen ja itsesuhteen vahvistamisesta"

Itselläni nämä traumat ovat vaikuttaneet monin tavoin niin että koko identiteettinikin on oikeastaan muovautunut monilta osin niiden pohjalta.

Varhaislapsuudesta muistan syvän masennuksen. Olin vasta kolmen, neljän, viiden vuoden ikäisenä pahoinvoiva lapsi. En muista millä muilla tavoin oireilin silloin mutta muistan kyllä syvän surun. Jo varhaisina ikävuosina eristäydyin muista lapsista, en osannut leikkiä heidän kanssaan. Suorastaan pelkäsin ikätovereita. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Päiväkodissa eristäydyin yksinäisyyteen piirtämään ja unohdin kaiken muun ympäriltä. Dissosioin siis ympäristön, muut lapset ja melun ulkopuolelleni. En muistaakseni tykännyt meluavista lapsista ja olin pikkuvanha sen ikäisenä.

Syvä häpeä koko olemassaolostani on sävyttänyt elämääni etenkin koulukiusaamiskokemusten jälkeen - koko luokka räjähti nauramaan kun aloin pelleilemään vaikka pelleilin sillä tavoin koska minulla oli niin kauhea olo sisällä. Vaikenin ja itketti. Edelleen kun luen vaikkapa vanhoja merkintöjäni, häpeän kaikkea, mitä olen sanonut.

Likaisuuden tunne on toinen vahva kokemus. Että on jotenkin peruuttamattomasti turmeltunut ja syntinen. Pelkkää mustuutta. Käytän sanaa "lika" vaistomaisesti siitä miltä seksuaalitraumat kehossa tuntuvat. Lapsena ajattelin ettei tuo lika koskaan katoa. Olin väärässä. Se on alkanut hälvenemään, puhdistun niin henkisesti kuin fyysisesti.

Heikosta itsetunnostakin tullut kärsittyä aina. Olin lapsena todella ujo ja varmaan siksi edelleen ajoittain tunnen itseni kömpelöksi sosiaalisesti. En juurikaan viettänyt aikaa ikätovereitten kanssa, tyttöporukoissa. Siksikään en koe sopivani joukkoon vieläkään. Itsetunnon kohottamisessa on ollutkin vuosien urakka joka on sisältänyt niin sosiaalisten taitojen myöhäistä opettelua kuin omaan itseen tutustumista ja siihen tykästymistä, mitä on fyysisesti ja psyykkisesti. Tänään viimeksi totesin miten tärkeää itseluottamus on ihan kaikessa. Ja miten kaikki itsetuhoisuus, tekoina tai sanoina, on pahinta syöpää.

Itselläni ehdottomasti vaikein ja kiusallisin oire kuitenkin on tuo seksuaalisuuden ylikorostuminen, ylikiihottuminen. Se saattaa tulla ihan missä vain tilanteessa, sosiaalisissa tilanteissa, joissa joku henkilö muistuttaa hyväksikäyttäjästä. En vieläkään osaa sitä tunnetta käsitellä kuin eristäytymällä muista koska se hävettää niin paljon. Olen aikuinen ja edelleen häpeän kiihottumista samalla lailla kuin murrosikäinen. Varmaan juuri myös tämän takia en ole solminut parisuhteita. Toisista ihmisistä kiinnostun mutta häpeän sitä kiinnostusta. Siinä on jotain vinoutunutta. Koko asiasta avautuminen tuntuu hivenen arkaluontoiselta, mutta avaudun silti, koska se on ehdottomasti kaikkein vaikein.

Ylipäätään kaikki mikä liittyy suoraan seksuaalisuuteen, seksuaaliseen mielihyvään, seksiin, on minulle edelleen aivan liian vaikea asia jota en osaa mitenkään käsitellä.

Ne oireet joista en erikseen kohdallani maininnut, jotka oli kuitenkin listattuna, ovat kaikki myöskin tuttuja. Mutta niiden lisäksi oma traumatisaationi on niin vakava ja vaikeatasoinen että siihen liittyy myös monia muita diagnooseja joista kärsin. Ehkä vielä ennen murrosikää ne olivat lähinnä vain nuo tuossa luetellut. Nyt olen hyvällä matkalla menossa sitä minää kohti joka kärsii enää noista edellä mainituista. Terveempää minua, pientä tyttöä, joka joskus olin.

Paska yö kääntyi hyväksi päiväksi

Tässä postaus viime päivien tapahtumista. Paskaa oli mutta se paska kääntyikin ihan rakkausfiiliksiin. Olenko bipoileva harhaisuuden lisäksi?

Olipa helvetin paska viime yö. Tuli valvottua takauman kourissa, harhaisena. Sitä samaa, että ajatuksiani luetaan. Valvoin siis sängyssä kierien, kiroillen. Aamu tuli. Ihme kyllä en kokenut itseäni kovin väsyneeksi vaikka olinkin valvonut. Ilahdutti mieltä kun pääsi aamupalalle syömään puuroa, juomaan kahvia ja jutustelemaan muiden asukkaiden kanssa.

Törmäsin hississä naapuriin ja naapurin uuteen koiranpentuun. Häntä heiluen se tuli tervehtimään ja meni selälleen kerjäten masurapsutuksia. Tuo pieni pentu pelasti aamuni.

Sitten oli meillä täällä torttujen tekoa ja piparien leivontaa. Oltiin tyttöporukalla ja juteltiin tyttöjen juttuja. Oli mukavaa. Puhuttiin rakkaudesta ja ihastuksista. Yksi heitti läppää minusta iskemässä sen poikaa ja minä ihan pokkana aloin selittää että eiiii se on nyt ymmärtänyt jotain väärin, ja sitten ne joutuivat sanomaan minulle että kuittaili vaan ja minä olin sille tyypille että "sä voisit kaiken aikaa vittuilla mulle enkä mä tajuaisi yhtään mitään". Nauratti itseänikin.

Tupakkapaikalle mentiin siitä ja laulelin vain "I'm so full of love" kun oli niin hyvä mieli siitä yhteisestä leipomistuokiosta. Juteltiin siinä ja tarjosin tupakit kun olin niin hyvällä tuulella. Siihen tuli toinenkin asukas juttelemaan.

Mutta yksi parhaista asioista on nyt se, että tuntuu, että kehoni ja mieleni ovat enemmän samassa paikassa ja ajassa nyt. Se johtunee siitä että lopultakin hyväksyin telepatia-kokemukseni. Oli harhaa tai ei, hyväksyn sen. Ja se vapautti minua, paradoksaalisesti, todella siitä telepatian pelosta. Heti olen enemmän tässä, läsnä, nyt, kehossani. Sain ainakin jossain mielessä rauhan tämän asian suhteen.

Nyt on hyvä olo. Pidän siitä kiinni. Loppupäivän taidan vain hengailla ja olla, lukea omaelämäkerrallista kirjaa huumemaailman koukeroista (jo toinen sellainen kirja) ja ehkä syödä jäätelöä (vaikka olen kyllä paisunut melkoisesti niin nuo ovat niin koukuttavia nuo vaniljajäätelöpuikot suklaa-pähkinä -kuorrutteella). Ehkä kuuntelen joulumusiikkia. Katselen televisiota. Ihanaa, kun kykenee ylipäätään tekemään asioita ettei aika kulu huoneessa ympyrää ravaten ahdistuneena, mitä se oli vielä noin puoli vuotta sitten! Tai jotain sinne päin.

Kyllästynyt ainaiseen draamaan

Kiinnostaisi tietää, kuka tätä blogia lukee? Onko lukijoissa muita vastaavaa kokeneita vaiko vain uteliaita ihmisiä joita kiinnostaa tämä teema ja mielenterveysongelmat?

Antaako tämä blogi mitään kenellekään? Olen alkanut epäröimään sitä. Toivoisin, että voisin valottaa vaikeita, tabuja teemoja, ja antaa näkemystä erilaisista mielenterveysongelmista. Toivoisin tuovani toivoa niille jotka ovat vajonneet synkkyyteen, että aina voi selviytyä ja rakentaa hyvän elämän. Mutta hyvistä tarkoitusperistäni huolimatta saan välillä todella negatiivista palautetta, mikä ymmärrettävästi surettaa. Viesti ei mene perille.

Olen nyt hyvin masentunut kaikesta negatiivisuudesta, ei pelkästään itseeni kohdistuvasta, mutta myös muihin kohdistuvasta joita olen seurannut somessa tai muualla ja siitä kommentoinnista tai julkisuuden henkilöiden pilkkaamisesta. Negatiivisuutta on liikaa. Eikö se jo ala riittää? Kunpa ihmiset keskittyisivät enemmän kivoihin asioihin eivätkä vain riitelisi. Tämä maailma kaipaa nyt muutosta parempaan. Itse ainakin alan olla kypsynyt ja kyllästynyt ainaiseen draamaan. En enää halua sitä. Minkälainen olisikaan maailma jossa masentuneita tsempataan, muiden iloisista sattumuksista iloitaan eikä kadehdita, ja jos on jotakin negatiivista sanottavaa, se kerrottaisiin rakentavana kritiikkinä? Maailma, jossa ystävällisyyttä arvostettaisiin enemmän kuin suuria egoja. Ehkä haaveilen liian suuria. Jokaisen pitäisi katsoa peiliin ja miettiä omia tekojaan ja sanojaan muille ja arvioida, onko aiheuttanut enemmän mielipahaa vai hyvää. En tiedä mikä kuva minusta netissä sitten ihmisille välittyy mutta hyvää tarkoitan joka tapauksessa ja olen ihan kiva tyyppi. Ja herkkänä ihmisenä pahoitan mieleni.

Minun täytyy varmaan opetella ilmaisemaan itseäni paremmin jotta positiivinen viesti, jota yritän välittää, menisi perille. 

Uusi identiteetti

Mainitsin naapurilleni että exäni piti minua alusta alkaen sinä luokan suosittuna tyttönä. Nauroin näille exän sanoille vain. En todellakaan ole. Olen se outo, nolo tyyppi, joka on epäsuosittujen joukossa. Naapurini vastasi että pystyy hyvin kuvittelemaan minut suosittuna. Että säteilen sellaista energiaa. Olin ihan otettu. Sanoin, että olen pohjimmiltaan edelleen epävarma. Kuulemma se ei näy ollenkaan - vaikutan rohkealta ja itsevarmalta. Olin jälleen kerran otettu. Mietin exäni sanoja. Ehkä se ei ollutkaan pelkkää imartelua, kuten ajattelin? Sitten muistin erään pojan yläluokilta joka hänkin sanoi pitäneensä minua luokan suosituimpana tyttönä. Itse ajattelin erästä toista tyttöä luokkamme suosituimpana ja itseäni rumana ja kömpelönä sosiaalisesti. Olen nyt ihan häkeltynyt. Kuka oikein muiden silmissä olen? Yhtäkkiä alan itsekin ajattelemaan itseäni sosiaalisesti lahjakkaana, suosittuna, kauniina tyttönä. Minä, joka olin luokan rumin, oudoin, epävarmin ja kiusatuin tyttö, olenkin kaunis, itsevarma ja suosittu?

Tämä on muodonmuutos minuksi itsekseni. Minä, joka hiljalleen hukkasi itsensä insestiin, muuttui isän rivoksi ja rumaksi kopioksi, alan taas olemaan minä. Ja se minä on jotakin todella imartelevaa. Tämä muutos on niin henkinen kuin fyysinenkin. Säkenöin eri tavoin itsevarmuutta lisää saatuani. En koskaan olisi voinut, ujona ja hiljaisena kahdeksasluokkalaisena, ajatella, että minusta tuleekin karismaattinen. Ajattelin aina itseni karisman vastakohtana. Nyt kun katson itseäni peilistä kun pelleilen ja harjoittelen näyttelemistä, yllätyn sitä, että itseasiassa vaikutankin aika karismaattiselta. Säkenöin voimaa pienessä paketissa. Pakko hehkuttaa tätä. Olen niin tyytyväinen itseeni. Kaikkien pitäisi olla!

Identiteetit ovat vaihdelleet. Toisinaan olin räävitön ja äänekäs tyttö joka koetteli rajojaan ja teki kaikenlaista noloa tarkoituksella ja nauroi itsekin itselleen. Toisinaan hyvin sisäänpäin kääntynyt, ujo ja hiljainen, suorastaan ahdistunut ja pelokas. Voin vain lohduttaa jos sinä, lukijani, koet epävarmuutta, siitä on mahdollista oppia pois. Itse olen oppinut. Sinäkin voit. Suorastaan juoksin pakoon jos joku lähestyi minua ystävällisin aikein. Kysyi lapsena vaikka leikkimään. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja suljin muun maailman ympäriltäni pois.

Miten sitten tein sen? Miten opin itsevarmuutta? Aloitin kehosta. Opettelin löytämään oman tyylini ja ihastumaan peilikuvaani. Toinen oli itsetuntemuksen kehittäminen. Ikävä kyllä en muista sen tarkemmin koko tätä prosessia, sen vain, että se on ollut pitkällinen prosessi joka jatkuu edelleen.

Huomasin että näytteleminen on hirmu kiva harrastus joka tuo myös lisää itsevarmuutta. Näytteleminen on hyvin luontevaa ja luonnollista. Siinä tarvitsee tunnetta ja itsevarmuutta. On hauskaa leikitellä äänellä, eleillä, esittää erilaisia persoonia ja tunteita. Aion todellakin vielä kun on aika, suunnata johonkin teatteriopintoihin. Näyttelijän ammatista en koskaan ole haaveillut tai harjoitellut näyttelemistä mutta se tulee minulta luonnostaan. Vielä kun treenaisin sitä kunnolla niin ken tietää vaikka joskus saisin jonkun roolin jostain. Se olisi huippua.

Eli tästä epävarmasta ja oudosta ja nolosta tyypistä on kuoriutumassa karismaattinen esiintyjä! Kaikki on mahdollista. Kaikki voivat kasvaa omaksi itsekseen, parhaaksi versioksi itsestään.

Olin niin nolo että en häpeä enää mitään. Oivalsin, että tämän nolouteni myötä kykenen näyttelemään todella noloja hahmoja itsevarmuudella niin, etteivät ne herätä myötähäpeää vaan ovat hulvattomia. Kaikelle on merkitys! Kerron teille loppukevennykseksi hienon sattumuksen joka minulle tässä joitain kuukausia sitten tapahtui. On aika mehevä juttu.

Olin silloin osastohoidossa. Sain idean kiusoitella exää kuvaamalla itsestäni eroottisen videon. Riisuin alusvaatteisilleni ja keimailin kameran edessä. Lähetin videon. Pian terapeutiltani tuli tiukkaa viestiä ettei tuollaisia videoita saa lähettää. Katsoin viestit ja kenelle oikein lähetin sen videon. Olin lähettänyt tämän exälle tarkoitetun eroottisen videon terapeutilleni.

En muista ensimmäistä reaktiotani. Mutta nauroin ja itkin. Olin niin häpeissäni. Kerroin nolostellen terapeutilleni ettei videon kuulunut tulla hänelle. Hän vain sanoi että mietti että kuinka sekaisin siellä osastolla oikein olin kun lähettelen tällaisia videoita hänelle. Naurahdin. Hävetti jo vähän vähemmän. Nauroin katketakseni mokalleni. Sovittiin terapeutin kanssa unohtaa koko asia.

Jos en olisi ollut alakouluvuosinani se noloin tyyppi luokassa olisin kaiketi kaivanut itselleni kuopan johonkin ja piiloutunut sinne loppuelämäkseni itkemään. Nykyään lähinnä naurattaa jos mokaan. Se on hyvä taito. Ja jos haluan olla näyttelijä, silloin etenkin. Eli mitä opimme tästä? Se on ihan okei, jos mokaa! Juhlistakaa nolouttanne! Kaikki ovat toisinaan noloja.

Bileitä, hauskanpitoa, nautintoja

Hei taas, rakkaat lukijani. Olette ehkä pistäneet merkille, jos seuraatte aktiivisesti minua, että kirjoitan nykyään paljon harvemmin kun ennen saatoin kirjoittaa monta postausta päivässä. En ole hiljentynyt kokonaan, olen vain tehnyt kaikkea muuta, ja nauttinut uppoutua omiin ajatuksiini sen sijaan että heti ulostaisin ne tekstinä päiväkirjaani tai Facebook-sivulle tai blogiini. Kerron siis taas, en traumoista, joista on alkanut olla hankalampi puhua koska pohdin nykyään puhunko liian raskaista aiheista liian avoimesti, mutta kuulumisiani ja mitä viime päivinä on tapahtunut. Eli tällainen my day -tyylinen postaus siis taas.

Viime lauantaina oli pitkään odottamani sinkkubileet homobaarissa. En ole ollut baarissa kuukausiin mutta nyt olisi seuraa niin halusin mennä. Tarkoitus oli naapurin ja hänen kaverinsa kanssa mennä sinne. Laittauduin hyvissä ajoin ja menin sitten hänen asunnolleen viettämään aikaa. Siellä soi musiikki jo kaiuttimista ja otettiin heti alkuun shotit mikä maistui karkilta. Olin aika rentoutunut ja huomasin heti että nämä ihmiset juhlivat varmasti paljon. Tunnelma oli katossa.

Ikävä kyllä se ilta jäi siihen. Traumatakaumat alkoivat vyöryä mieleen. No, oli todella hauska alkuilta vaikka sitten lopulta jouduin sanomaan heille että jään sittenkin kotiin koska minua ahdistaa niin paljon. Kirosin traumojani ja takaumiani. Miksi en voi edes yhtenä iltana mennä vaan tyttökavereitten kanssa baariin juhlimaan, drinkkejä juomaan ja tanssimaan ja etsimään seuraa? No, takaumat eivät järkeä kuuntele. Päätin, että tätä tarvitsen elämääni. Juhlia, seuraa, hauskanpitoa. Makustelin mielessäni alkuiltaa näiden uusien tuttavuuksien kanssa ja päätin että vielä koittaa aika kun minua ei ahdista ja käyn aktiivisesti viihteellä ja rennommissa merkeissä kuin mitä tässä ollut jo monta vuotta.

Viime tiistaina törmäsin taas tähän naapuriini tupakkipaikalla. Silloin sattui olemaan kaveritapahtuma eräällä kahviolla. Kysäisin hetken mielijohteesta haluaisiko hän lähteä mukaan. Hän sanoi ettei hänellä ole parempaakaan tekemistä, siis mennään vaan. Lähdettiin sinne sitten. Hän oli vähän hiljainen kävellessämme sinne. Juteltiin kaikenlaista, ja kirosin hänelle sitä etten päässytkään tulemaan sinkkubileisiin, hän sanoi että seuraavalla kerralla sitten. Saavuimme kahviolle ja poltettiin siinä yhdet röökit pihalla.

Kahviolla oli mukava ja kepeä tunnelma. Kaikki oli ilmaista; kahvi, karkit, sipsit, pulla, joulutortut, glögi... Tällaiselle sokerihiirelle paratiisi. Istuuduimme pöytään jossa tehtiin joulukortteja. Toiset pelailivat lautapelejä. Jotkut vain juttelivat. Juttelimme naurun säestyksellä ja hörpimme kahvia. Pöydässä oli keskustelunavauskortteja ja yhdessä kortissa oli kysymys, muistaakseni jotain sellaista että mistä nautit elämässä. Vastasin että tämä hetki. Naapurini vastasi samoin.

Naapurini sanoi kun lähdimme että oli todella kiva paikka ja ilmapiiri. Olin ilahtunut että hänkin tykkäsi ja kiitollinen että kysyin häntä sinne. Olin rennompi kun lähdin jonkun kanssa enkä yksin. Hän sanoi minulle, että tiedätkö mitä, hänellä tekee mieli mennä baariin. No, lähellä oli yksi baari joten mentiin sinne sitten hetken mielijohteesta. Meillä oli tosi hauskaa. Baarissa oli tasan kaksi ihmistä meidän lisäksi, tilattiin juomat ja mentiin pöytään istumaan. Siinä puhuttiin hänen kaveristaan josta olin lievästi kiinnostunut ja hän antoi tälle kaverilleen numeroni. Viestittelimme vähän. Katsotaan nyt, tutustunko tähän ihmiseen paremmin.

Naapurini sanoi että mennäänkö ostamaan juotavaa kaupasta. Päätettiin mennä ja mennä minun luokseni juomaan. Sitten illasta yhdeksän maissa sanoin olevani väsynyt ja että taidan mennä nukkumaan. Hyvästelimme.

Naapurini bilettää paljon ja oli rentoa seuraa, juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Rentoa keskustelua, nautintoja, juhlimista, elämää. Pohdin asiaa ja päätin että alan käymään enemmän viihteellä sitten kun ahdistus sen sallii. Baarit vähän ahdistavat vaikka toisaalta nautin yöelämästä. Kiroan taas ahdistusta, olen nuori vielä, ansaitsen sen että saan pitää vähän hauskaa!

Tosiaan, viimeiset pari päivää on ollut jopa ihan hauskaa. En ole uppoutunut siihen tavanomaiseen synkkyyteen jossa olen viettänyt vuosikaudet. Nautin olostani.

Voin hyvin

Olen viime päivinä lähinnä nukkunut. Olen nukkunut pitkät yöunet ja sen lisäksi pitkät päikkärit. Uni on tehnyt hyvää. En ole traumoja juurikaan miettinyt. Nyt olen hörppinyt kahvia ja katsellut tv:tä.

Pelot ovat tiessään. Tänään olen tuntenut oloni jotenkin omituiseksi, hyvällä tavalla. Tuntuu kuin en olisi aikoihin pelännyt vaikka pelkäsin vasta muutama päivä sitten. Tänään vain heräsin siihen ettei enää pelota juurikaan. Kiitollinen olen.

Mietin seksuaalista suuntaumustani. Minulla oli aika pitkään lesbo-identiteetti. Minun on vaikeata syttyä miehen kehosta. Naiset taas ovat niin kauniita. Olen yrittänyt kuvitella itseni alttarille naisen viereen, miltä se tuntuisi. Se ehkä tuntuisi vähän väärältä. Mutta siitä huolimatta mielessäni on tämä unelmanainen, jolla on musta, jämäkkä polkkatukka, ja joka on langanlaiha miesten boksereissa. Monella tavalla maskuliininen mutta kuitenkin elegantti nainen. En tiedä mistä tämä näin tarkka mielikuva unelmanaisesta tulee. Onko se äidin harhakuva, hallusinaatio? Etsinkö äitiäni?

Alttarilla miehen rinnalla oleminen taas tuntuu paljon oikeammalta kuin naisen rinnalla vaikka minun on hieman vaikeata tuntea vetoa miehiin. Vain harvat miehet sytyttävät. Tämä masentaa.

Aikalailla tämän kaltainen on unelmanaiseni, kuin Irina Spalko -hahmo.

Näin kiinnostavia unia viime yönä. Ensin siinä olin minä. Olin meren syövereissä. Siellä oli haikaloja. En osaa sanoa missä hahmossa itse siinä olin, saatoin olla pikkukala. Tein jonkun virheen ja pelot yltyivät. Näin meren alta kimppuuni syöksyvän valtavan haikalan ja sen terävät hampaat ja ammottavan suun. En muista unta enää tarkasti mutta sen lopussa ilmestyi eteeni valtava haikala joka yhtäkkiä muuttuikin delfiiniksi. Siinä kohtaa ymmärsin ikään kuin pimeyden olevan sittenkin valoa, taikka että pahuus onkin hyvyyttä. Hieman vaikeata selittää. Kaikki kuitenkin kävi järkeen. Unessa sanottiin että olen suorittanut tehtäväni onnistuneesti.

Sitten näin veljen maailmaa. Tunne oli erikoinen, kuin olisi valtavan paineen alla. Kolkko tunnelma. Veli ei ollut niin syvällä kuin minä kaikessa pelossa ja kivussa vaan niin sanotusti enemmän maan pinnalla. Kuitenkin tunnelma ei ollut samalla tapaa onnistunut kuin omassa maailmassani. Veli suuteli siinä jotain tyttöä.

Nyt on muuten ihan hyvä olo mutta aika masentunut. Syvä masennus sisältäni nousee kai pintaan. Siellä se edelleen on.

Jotakin hyvää kuitenkin. Koska en juurikaan nyt pelkää, traumatakaumatkin pysyvät loitolla. Pelko nimittäin triggeröi niitä pintaan. Juon kahvia ja kuuntelen jouluradiota. Voin tavallaan ihan hyvin nyt.

Maailman pahuus

Tämä postaus voi järkyttää herkimpiä, joten siitä triggerivaroitus heti alkuun. Olen myös pahoillani siitä, jos en itse ymmärrä, milloin menen liian pitkälle ja julkaise liian rankkaa materiaalia. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt sen ja yrittänyt olla varovaisempi. En yksinkertaisesti aina ymmärrä sitä kun olen niin uppoutunut kaikenlaiseen julmaan väkivaltaan.

Aloitin lukemaan kirjaa Pimeyden ytimeen joka kertoo Tor-verkossa tapahtuvasta rikollisuudesta.

Järkytyin syvästi kuvauksista mieleltään sairaista ihmisistä jotka repivät silmänsä irti kameran edessä tai leikkaavat oman kielensä irti. Aloin myös lukemaan lapsiin kohdistuvista teoista, eräänlaisena vertaistukena.

Luin varsinkin yhden kohdan yhä uudelleen ja uudelleen. Ymmärsin, että on muitakin vastaavanlaisia perheitä kuin omani - joissa koko suku harrastaa hyväksikäyttöä yhdessä. Kirjassa kuvailtiin kokonaisia perheitä jotka asuivat ränsistyneissä olosuhteissa, joilla oli paljon lapsia ja lapset oli puettu esimerkiksi vain kaulapantoihin. Oli pakko hetkeksi lopettaa lukeminen ennen kuin etenin hurtcoreen - lastenkidutusmateriaaliin.

Purskahdin itkuun. Miksi maailmassa on niin paljon pahuutta? Itkin syvältä sielustani. Nuo kyyneleet puhdistivat, ja ymmärrän nyt, miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen saan olla elämästäni nyt. Pahuus on ohi.

Olen nyt niin kiitollinen, että olen saanut oman elämäni kuntoon. Asun miellyttävästi, minulla on kiva yhteisö, saan keskustella... Elämässäni on nyt toisin sanoen rakkautta, kamalien lapsuuskokemusten jälkeen. En enää joudu ikinä kohtaamaan sellaista pahuutta. Olen ympäröinyt itseni hyvyydellä. En ole narkomaani, alkoholisti, pedofiili tai muutenkaan häiriintynyt. Minulla on erityinen ihminen joka rakastaa minua paljon. Minulla on kaikki valmiudet eheytymiseen ja hyvään elämään. Saan olla kiitollinen.

Absoluuttista pahuutta kuulemma on, kirjailijan mukaan, mutta millaista sitten on olla absoluuttisen paha? Ovatko nämä ihmiset esimerkiksi koskaan onnellisia, aidosti? Joillekin tietty fetissi kuulemma voi olla niin voimakas että koko elämä pyörii sen ympärillä. Se jo on mielestäni merkki jonkinlaisesta sairaudesta, jos pakkomielle ohjaa koko elämää. Tiedän itse itsessäni joitain pakkomielteitä jotka ovat suoraa seurausta traumasta. Ovatko kaikki absoluuttisen pahat henkilöt traumaattisia vai syntyykö joku sellaisena? Ehkä joskus tiedän vastauksen.

Kannustan aina kaikkia keskittymään hyvyyteen. Hyvyys on terveyttä. Hyvyys on rakkautta. Jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan avuttomana, ja jokaisella on tarve turvallisuuteen ja rakkauteen. Sillä tavoin terveitä yksilöitä muovautuu tähän maailmaan. Keskittykäämme siis siihen, pahuutta pelkäämättä, sitä vastustaen.

Lääkärikäynti ja ostosreissu

Tänään piti herätä aikaisin aamusta lääkärikäynnille. En juurikaan ollut hermostunut ja olin saanut edellisen yön ihan hyvin nukuttua. Lääkäri on taas vaihtunut ja tätä lääkäriä en ole aiemmin tavannut. Hän kyllä yllätti minut kun tervehti minua hymyillen ja ojensi nyrkkiään niin että kosketin sitä omalla nyrkilläni. Todella rento tapa lääkäriltä tervehtiä! Hän kyseli alkuun voinnistani. Välissä hän myös vitsaili ja nauroimme kaikki. Olin hieman peloissani siitä mitä hän ajattelee lääkityksestä (tässä asiassa olen pelännyt lääkäreitä) mutta suureksi helpotuksekseni omaohjaajani, joka oli mukana, sanoi, että nyt minulla on mennyt ihan hyvin tällä lääkityksellä ja lääkärikin oli sitä mieltä etten tarvitse mitään muita lääkkeitä ja sain häneltä luvan jatkaa tällä. Olin siis ilman lääkärin lupaa ottanut lääkkeitä vähemmän mitä minulle oltiin määrätty ja jättänyt yhden lääkkeen kokonaan pois. Tämä lääkäri kuuli minua kun selitin miten näistä lääkkeistä on pikemminkin haittaa. Hän siis oli kanssani samaa mieltä, omaohjaajani myös, että jatkossa mennään tällä määrällä lääkkeitä mihin itse olin päätynyt. Olin niin helpottunut että tanssin suorastaan pois lääkärin vastaanotolta. Heti siinä myös koin oloni maadoittuneemmaksi.

Lääkärikäynnin jälkeen istuimme kahviolla ja söin kermamunkin ja join kupin kahvia. Omaohjaajani sanoi että näytin kuulemma todella yllättyneeltä siitä mihin tulokseen lääkärikäynnillä päädyttiin.

Sen jälkeen kävimme kaupassa. Kauppareissut yleensä ahdistavat minua ja minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni etten vajoa paniikkiin. Nyt olin huomattavasti rauhallisempi ja hoin itselleni ettei minun tarvitse olla häpeissäni siitä että olen hermostunut ja pelokas - ei siinä todellakaan ole mitään häpeämistä. Oivalsin että tämä on yksi syy siihen, että hermoilen. Häpeä omasta käytöksestäni ja ilmeistäni ja olemassaolostani. Kauppareissu siis sujui myös paremmin kuin yleensä ja kykenin tuntemaan oman kehoni ja oman olemukseni tarkemmin ja olemaan siis maadoittuneempi mistä syystä hermoilinkin vähemmän.

Sain ostokset tehtyä ja seisoskelin tupakkapaikalla sen jälkeen ja pohdiskelin asioitani ja helpotuksekseni saatoin todeta että nyt asiat vaikuttavat paljon helpommilta ja ovat paremmin, että lopultakin kaikki alkaa järjestymään. Se on kestänyt jonkin aikaa että on ollut vaikeaa mutta nyt saatoin todeta että asiat todella järjestyvät kaikki parhain päin vaikka se veisikin aikaa. Olin ja olen kiitollinen. Edelleen on paljon asioita jotka huolestuttavat mutta sain luottamuksen siihen että nekin järjestyvät eikä minun ole syytä olla huolissani.

Hyvyys ja rakkaus

Tarinani kertoo pahuudesta. Mutta ennen kaikkea se kertoo toivosta ja rakkaudesta.

Kotini oli julma. Tunteita ei voinut avoimesti näyttää. Jos näytti surua, ja itki, se oli heikkoutta mikä raivostutti kaikkia. Kukaan tuskin oli koskaan iloinen, paitsi minä. Muut taas jatkuvassa masennuksessa, elämänilottomassa elämässä eteenpäin mennen työtä tehden. Jos lohdutti jotakuta, se johti seksuaaliseen kanssakäymiseen. Empatiaa ei osoitettu avoimesti vaikka sitä olisi tunnettu. Ainoa tapa rakastaa oli raiskaus.

Miten kovasti tahdoinkaan rakkautta, luokan kiusattuna outolintuna, joka pakeni paikalta heti kun joku edes lähestyi aikeissa leikkiä kanssani. Suorastaan pelkäsin toisia lapsia. Olin oppinut, että ainut kanssakäyminen ihmisten välillä oli seksuaalista. Minulla on edelleenkin välillä mielihaluja halailla ja suudella kaikkia ihmisiä keitä näen ja se on ahdistavaa. Minulla oli aina vain harvoja ystäviä ja käytökseni meni viimeistään murrosiässä todella kummalliseksi niin että monista syistä syrjäydyin varhain luokkatovereistani.

Itkin monet illat epätoivoista tilannetta. Voi, miten paljon olisin halunnutkaan empaattisen ystävän joka lohduttaa! Olisin ollut puolet terveempi. Sen sijaan uppouduin entistäkin tiiviimmin ajatuksiini miten olen varmaankin koko maailman vihatuin henkilö. Tämä on raastanut sydäntäni siitä asti ja aiheuttanut sen että menetin järkeni.

Oli helpompaa siis olla vihattu kuin rakastettu. Rakastettuna olo oli yhtä kuin raiskaukset. Vihattuna saisin olla rauhassa. Mutta enää ei ole näin. Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja ymmärrän sen; on satakertaisesti parempaa olla rakastettu kuin vihattu. En enää halua rasittaa mieltäni ajatuksin uppoutua siihen vihaan, itseinhoon ja varsinkin ajatukseen että muut vihaavat.

Rakkaus on parantava voima. Jos perheessämme olisi ollut hiukankin rakkautta, kaikki olisivat paljon paremmassa kunnossa. Miksi olen näin pitkällä eheytymisessäni, näinkin raskaista aiheista? Koska pyrin aina pitämään kiinni rakkaudesta, hyvyydestä ja ystävällisyydestä. Koska se ruokkii sisintäni ja saa minut paranemaan. Koska jatkuva viha johtaa jatkuvaan tuhoon.

Maailma tarvitsee enemmän lähimmäisenrakkautta. Somen raadollinen maailma on vain heijastelma siitä miten ihmiset unohtavat rakastaa. Onhan sitä maailmanhistoriassa kai pahempaakin julmaa kohtelua ollut, että ehkä ihmiskunta on jossain ottanut opikseen. Moni asia on paremmin. Mutta edelleen ihminen osaa olla julma peto toiselleen ja tuhota toistensa ja oman elämän. Tämän täytyy muuttua. Kuten olen todennut, pahuudessa ei ole mieltä. Kuten varsin hyvin omasta perheestäni tiedän, se johtaa tarpeettomaan tuhoon, eikä siinä alkujaankaan ole mieltä. Kuka tahtoisi tuhoa jos voi tuhon sijaan valita kaikkien yhteisen hyvinvoinnin? Hyvyys yksinkertaisesti on ainut järkevä vaihtoehto.

Miettikääpä vaikka sitä että psykopaatti tuskin tietää mitä rakkaus on. Ne ihmiset taas jotka tietävät mitä se on, tietävät sen, että se on useille tärkeintä koko maailmassa. Rakkaus puolisoon, lapsiin, ystäviin, lemmikkeihin ja jopa ventovieraisiin ihmisiin. Psykopaatti saa ehkä vallantunnetta kiduttaessaan muita mutta rakkaus on jotakin sellaista mitä ei voi kuin älyllisesti kuvitella ja matkia. Se on paratiisi jonka olemassaolosta psykopaatti ei edes tiedä.

Hyvyys koskettaa ihmisiä syvältä. Hyvyydellä on parantava vaikutus. Muistaisimmepa me ihmiset tämän silloin kun loukkaamme toisia. Meidän täytyy ajatella oikeudenmukaisesti eikä vain omaa etuamme ajaen. Siitä saattaa saada hetkellistä mielihyvää jos loukkaa toista, mutta toista se satuttaa, ja yksinkertaisesti on siksi väärin. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi, ja muista myös rakastaa itseäsi. Toisin kuin pahat teot, hyvät tuovat hyvää mieltä molemmille. Tuplasti etua siis pahansuopiin tekoihin nähden. Ehkäpä juuri siksi sadut ja tarinat kertovat miten hyvä lopulta voittaa pahan. Hyvyydellä on enemmän mahtia kuin pahuudella. Tai niin sitä ainakin toivoo.

Kumpi on todellisuudessa voimakkaampi, tekijä, jonka on hyvin helppoa kanavoida raivoaan viattomaan ihmiseen, vai se viaton ihminen joka kärsii näistä teoista, joka silti nousee ylös siitä kaikesta ja kukoistaa? Olen satakertaisesti voimakkaampi kuin tekijäni koskaan. Ja juuri siksi, että pidän ja vaalin ikuisesti rakkautta sydämessäni.

Sitähän sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jumala loi Saatanan. Saatana ei luonut Jumalaa. Hyvyys on pahuuden yläpuolella. Aina.

Tässä pari selfietä joita itsekin ihastelen. Kiitos exälleni ja itselleni, olen oppinut tervettä itserakkautta. Tunnen kuinka kehoni oikein pursuaa rakkautta! Se tuntuu hyvin äidilliseltä. Katselen kasvojani ja olen hyvin paljon kauniimpi kuin osaan sisäistää. En ihan ymmärrä, että se olen minä nyt, tässä, terveempänä ja kauniimpana kuin vuosiin.

Rakkauden vastaanottaminen

Tänne tuli tukikämpän ohjaaja kotikäynnille juttelemaan kanssani. Otin pehmolelun tapani mukaan syliini ja pyörin lattiaa ympäri samalla kun vuodatin vain kaiken ulos mitä mieleeni tuli. Itku tuli siinä. Hän kysyi, miten voisi auttaa, ja vastasin että pelkästään hänen myötätuntoisuutensa ja kuunteleminen auttaa. Katsoin häntä välillä ujosti silmiin ja näin ne tulvillaan myötätuntoisuutta. Itkin lisää.

Puhuin hänelle exästäni joka juuri tapaamistamme aiemmin oli viestitellyt minulle että pohti sellaista asiaa että asuisimme taas tovin saman katon alla ja se tekisi meille molemmille hyvää (asuimme yhdessä noin vuoden verran silloin kun tutustuimme). Hän saisi unta (koska kärsii painajaisista ja minun kanssani pystyy paljon paremmin nukkumaan) ja minun taas ei tarvitsisi kaiken aikaa pelätä kun hän olisi seuranani. Tuo oli niin iloinen yllätys, että hän ehdotti tällaista ratkaisua. Olin niin kiitollinen hänen sanoistaan että hän voisi olla tukenani ja turvanani täällä. Harvoin kukaan suoraan tulee sanomaan minulle että tahtoo auttaa, tukea.

Itkin ohjaajalle sitä miten kaunista on että minä ja exäni tuemme toisiamme kun molemmilla on vaikeaa, miten kaunista on että kaksi rikkinäistä ihmistä kohtaa ja meidän rakkautemme toisiimme auttaa molempia selviytymään ja eheytymään. Miten meidän välillämme virtaa ehdoton, pyyteetön rakkaus.

Siinä ohjaajalle puhuessani itkin miten en osaa ottaa vastaan ystävällisyyttä, empatiaa ja rakkautta. Sitä kun itkeskelin niin yhtäkkiä oivalsin, miksi rakkaus aiheena ja tunteena on niin vaikea, miksi kaikki hyvä mitä ihmiset antavat, on niin vaikeata ja työnnän sen pois. Olen oppinut yhdistämään raiskaukset ja rakkauden toisiinsa. Ymmärsin siinä ohjaajalle puhuessani itsekin sen miten rakkaus ei ole yhtä kuin raiskaus. Toistelen sitä nyt mielessäni itselleni jotta sisäistäisin asian.

Sitten kun otan vastaan lopultakin hyvää ihmisiltä, en enää pelkää. Rukoilen, että oppisin jo nyt ottamaan vastaan niin ei tarvitsisi kaiken aikaa olla niin peloissaan.

Hyviä ja huonoja kuulumisia

Minun täytyy kirjoittaa kirja kaikesta kokemastani pahuudesta jotta ihmiset ottaisivat oppia ja keskittyisivät hyvyyteen.

Tällainen ajatus äkillisesti kumpusi jostakin päähäni. Olen vain aika epätoivoinen kirjaprojektini suhteen. Pelkään, ettei se koskaan voi toteutua. Miten voisinkaan kirjoittaa sen? Jos minua pidetään joko hulluna taikka huijarina? Jos tekijät eivät ikinä tunnusta? Luulen, että minusta on vuotanut nettiin jotakin kuvamateriaalia, mutta en tiedä, onko sitä enää löydettävissä. Muistelen, että minua on kuvattu hyväksikäyttötilanteissa, mutta voi olla ettei tuota kuvamateriaalia ole missään todisteena. En yhtään tiedä miten voisin todistaa että tämä kaikki on totta. Tilanne vaikuttaa siltä osin epätoivoiselta.

Voin tietysti mielenterveydellisesti edelleen toipua. Voin saavuttaa terveyden, ilon ja rakkauden, sitä ei minulta viedä pois. Mutta olisin todella surullinen jos kirjaa ei koskaan tulisi. Se antaisi toivon mukaan ihmisille niin paljon. Se ei kuitenkaan ole tämän hetken murhe. Ehkä asiat järjestyvät vielä. Ehkä jollakin tavalla kirja tulee kirjoitetuksi.

Nyt tässä hiljattain on tapahtunut kaksi asiaa, hyvä sekä huono asia. Hyvä asia on se että alan luottamaan että täällä kotonani on ihan turvallista. Saan olla rauhassa. Huono asia taas se että telepatia-harhani alkaa taas ottaa vahvemmin otteen minusta. Varsinkin juuri herättyäni se on voimakkaana läsnä. Yleensä se onneksi päivän mittaan vähän rauhoittuu. Voisin kuvailla harhojani joita minulla on ollut.

Uskon ja pelkään, että kykenen välittämään ihmisille telepaattisia viestejä. Että voin vaikuttaa omalla tunnetilallani yleiseen ilmapiiriin. Uskomukseen liittyy se, että silloin kun uskon että se on totta, sitä tapahtuu. Tämä uskomus merkittävästi häiritsee elämääni. Voin vain toivoa, että vielä vapaudun siitä. Minulla on ollut muitakin harhoja jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet täysin todelta vaikka myöhemmin vasta olen ymmärtänyt että kuvittelin vain, joten voin vain toivoa, että tämä telepaattisuus on yksi näistä harhoista.

Kyllä, olen skitsofreenikko. Myönnän sen kyllä. Kenenkään ei tarvitse enää tulla pätemään sillä (eikä se päteminen ole kovin reilua, aivan kuin ei muutenkin jo olisi tarpeeksi vaikeaa). Se on nyt vain lohdullinen ajatus. Että pelkään turhaan. Yritän vakuutella sitä itselleni.

Nyt saan uskaltaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Mitä hyötyä lukoista olisi jos kuka tahansa voisi tuosta vain teetättää avaimen tänne? Ei siinä ole järkeä. Mutta pelko ei kuuntele järkeä. Se pelko mikä estää tuudittautumasta turvallisuuteen koska niin monta vuotta olen ollut vaarassa. Taidan soittaa kriisipuhelimeen ja jutella siellä. Nyt on turvallista tuudittautua turvallisuuden tunteeseen eikä se turvallisuus ole valheellista.

Fiiliksiä tältä päivältä

Sain lopultakin kunnolla nukuttua. Vaaran tuntu lievitti jonkin verran. Äsken pakottauduin heräilemään (nukuin todella pitkään) ja keittämään kahvia itselleni ja lukemaan Lornan kirjaa enkeleistä. Ne kirjat ovat hyvin lohdullisia - kaipaan hyvyyttä enemmän kuin mitään, ja Lorna jos joku kirjoittaa hyvyydestä. Olen viime päivät ahminut kirjoja ja on todella miellyttävää, kun tuntee olevansa aivan yksin, rauhassa kotonaan, käpertyä sänkyyn peiton alle ja lampun valossa vain lukea kirjaa ja hörppiä kahvia.

Nautin maallisista asioista nykyisin enemmän kun olen maadoittuneempi kehooni. Pelkästään se, että tuntee jalkapohjien oikeasti koskevan maata (eikä dissoa), on ihana kokemus ja nautin suunnattomasti sen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Ikävä kyllä melko harvoin edelleenkään tunnen tuota tuntemusta ja olen tuskin kehossani, vaikkakaan en enää ole se "kehoton tietoisuus" minkälaiseksi kuvailin oloani kymmenisen vuotta sitten.

Elän tosiaan tavallaan pääni sisällä edelleen lapsuuskodissa, vaikka näkisinkin tietysti silmilläni, että en siellä ole. Alitajuisesti tämä on edelleen lapsuuskotini ja kotini on huoneeni ja tuo ovi saattaa milloin tahansa avautua ja joku astua sisään pahoinpitelemään. Nyt ymmärrän paremmin, että tuo ovi ei enää avaudu tuosta vain. Se pysyy lukittuna.

Piirsin taas vähän jotakin. Vain pikaisia luonnoksia. En osaa piirtää muotokuvia taikka itseäni mutta tuossa piirroksessa olen kai minä ja minulla on siinä se isän hymy. Naisen vartaloa tykkään piirtää. Vaikka ehkä vieläkin enemmän nautin piirtää kaikkea groteskia pikemminkin kuin kauneutta. Tuo piirros edustaa jotakin josta en ole aivan varma itsekään, mitä... Ehkä syntinen puoleni. Ehkä käännän tuon inhottavan hymyn hyväksi asiaksi kun piirrän sen kasvoilleni hienona. Ehkä se symboloi sitä että olen voittanut isän ja tuon isän hymyn.

Lapsena ja teininä rakastin piirtää eläimiä. En piirtänyt ihmisiä lainkaan, en tykännyt piirtää ihmisiä ollenkaan, kunnes väkisin opettelin. Nykyään aika harvoin tykkään piirtää eläimiä vaikka anthroja piirrän edelleen välillä. Piirsin pitkästä aikaa koiran, joita piirtelin varsinkin paljon, ja päiväkoti-ikäisenä kissoja. Minulla oli tosiaan kotisivut teininä ja olin koiraeläinpiirtäjiä. Ne olivat käsittääkseni ihan suositut kotisivut koiraeläinpiirtäjäpiireissä ja vieraskirjaan tuli paljon viestejä. Olin se luokan paras piirtäjä vielä silloin. Ikävä kyllä näitä kotisivuja ei enää voi löytää. Olin silloin nimimerkillä Animal tai Animal92. Fanitin eläimiä. Selvisin traumoistani uppoutumalla eläinpiirroksiin ja muihin eläinaiheisiin asioihin. Halusin kovasti myös oman koiran kaveriksi ja kumppaniksi. Minulla ei vieläkään ole ollut omaa koiraa, vaikka se on suurimpia haaveitani ollut. En ole valmis siihen.

En enää ole niin turri (eli furry, googleta jos et tiedä termiä) kuin aiemmin enkä myöskään niin spirituaalinen. Turriuteni ja spirituaalisuuteni on voimakkaasti yhteydessä mielenterveysongelmiini joista olen pääsemässä yli joten nuo selviytymiskeinot alkavat tippua hiljalleen pois ja alan päästä yli niistä, jos se on ollut minussa jotakin mikä liittyy häiriintyneisyyteeni. En ole niin psyykkisesti sairas enää mitä olen ollut ja anthro-hahmot eivät vedä enää niin paljoa puoleensa ja ajattelen loogisemmin mitä kautta kaikki spirituaalinen alkaa tuntua hulluudelta ja humpuukilta. Tiede on alkanut enemmän kiehtoa kuin spirituaalisuus.

Mantelitumake ja vaaran tuntu

Soitin kriisipuhelimeen. On tässä parin päivän ajan ollut valloillaan niin hirveät pelot etten ole pystynyt kunnolla nukkumaan. Kriisityöntekijä selitti minulle mantelitumakkeesta. Että tavallaan minä itse en pelkää mutta se mantelitumake siellä huutaa että vaara, vaikka mitään vaaraa ei ole. Se on jättänyt stressireaktion päälle ja että minun täytyy selittää sille mantelitumakkeelle ettei vaaraa ole. Pikkuhiljaa se oppii siihen ja rauhoittuu.

Auttoi kyllä todella paljon. Sekin auttoi kun kaveri selitti, että hän tietää nämä asiat, ja ettei asuntooni voida tunkeutua mitenkään. Myös tukikämpän työntekijät ovat vakuutelleet minua siitä että täällä on täysin turvallista.

Olen jäänyt henkisesti elämään tilanteeseen että tämä kotini on lapsuudenkodin huone ja tuo ovi voi avautua milloin tahansa. No, mantelitumake siellä taas vain huutaa että vaara, tämä on lapsuuskodin huone, vaara, ovi voi avautua. No, niin kun ei vain käy!

Kriisityöntekijä vertasi sitä siihen että asun saarella ja saarelle hyökätään ja minun täytyy lähteä saarelta merelle turvaan. Saari on kehoni. En voi kuin paeta. Kun palaan saarelle niin tarkistan kaikki paikat ja huomaan ettei siellä ole enää ketään. Nyt olen tuolla saarella ja pelkään alati, koska sinne taas hyökätään, ja mieleni tekee lähteä merelle turvaan. Oikeasti meri on paljon pelottavampi paikka kuin olla turvallisesti saarella. Puhuttiin miten pitää rakentaa sinne saarelle muurit ettei kukaan pääse sinne. Ne muurit ovat lukko ovessani. Rakennan paraikaa sitä muuria, ja kun se on valmis, voin hengähtää helpotuksesta.

Viimeisimmät kuulumiset

Edistyn jälleen. Viime päivinä en juurikaan ole miettinyt traumoja taikka puhunut niistä. Sen sijaan että vajoaisin takaumaan, olen pyrkinyt pitämään itseni irti niistä. Välillä se vaatii melkoista tahdonvoimaa. Olen silti onnistunut aika hyvin välttämään triggereitä.

Olen nukkunut myös paremmin nyt ja hiljalleen ymmärtämässä, todella sisäistämässä, että olen kotonani turvassa. Siksi nukun myös paremmin.

Otin edistysaskelia myös dissosioinnin suhteen. Ymmärsin, ettei kukaan kajoa kehooni enää. Kehoni on turvassa. Ja kas, tunsin maan jalkapohjiani vasten. Hyvin hentoinen kosketus, mutta kuitenkin. Ja sen kautta heti huomattavasti turvallisempi olo.

Tänään taas vaikeampaa. Takauma puski taas päälle. Viime yö oli uneton. Ahdistaa ja pelottaa nyt se että olen yhtään avautunut näistä asioista. No, tehty mikä tehty, en enää voi perua sitä. Se tuo turvattomuuden tunnetta, jos perheeni lukee näitä tekstejä. Silti, tehty mikä tehty, ja haluan jatkaa siitä huolimatta kirjoittamista. Sillä ei pitäisi olla merkitystä turvallisuuteni kannalta vaikka puhunkin avoimesti. He voivat vain hyväksyä sen.

Ehkä ei ollut järkevä ajatus aloittaa blogia ollenkaan. Mutta en halua sitä poistaakaan. Pitää vain ymmärtää että olen joka tapauksessa turvassa.

Tänään oli keskusteluryhmä. Puhuttiin mielenterveysongelmista. Oli antoisat keskustelut. Helpotti nähdä ihmisiä ja jutella. Kaipaan enemmän ihmisiä elämääni. Nyt keittelen kahvia ja yritän rauhoitella itseäni. Voisin röökillä käydä.

Olen kyllä idiootti kun kirjoitan näistä asioista avoimesti mutta koen tämän blogin pitämisen siltikin tärkeänä ainakin itselleni jos tämä ei muille anna mitään. Toivottavasti antaa.

Ehkä jatkossa olen vain vähän tarkempi siitä, mitä julkaisen täällä. En ole aivan ymmärtänyt ettei kaikesta ole järkevää avoimesti puhua. En vain ole ihan tässä maailmassa kiinni niin että ymmärtäisin pitää suuni kiinni kun täytyy ja kenelle taas voi puhua.

Mikään ei satuta

Olen päättänyt nyt etten puhu traumoistani ollenkaan mitään kenellekään. Parempi nyt vahvistaa tätä hetkeä eikä mennä niihin ollenkaan. Päätin lopultakin sysätä pois sen raskaan säkin jota raahaan mukanani. Olen kyllästynyt siihen enkä halua enää katsoakaan sitä päin. Katson, mitä sen sisällä on, vasta sitten kun pystyn, mutta minun ei tarvitse kanniskella sitä mukanani.

Puhuin kyllä äsken ihan hetken verran ja pintapuolisesti traumoistani tukikämpän ohjaajalle. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Puhuin niin vähän etten triggeröityisi. Tuli turvallisempi olo. Helpottaa. Se on ohi.

Kävin tänään kirjastolla lainaamassa pari kirjaa Lornalta ja kirjan Vankina Thaimaassa. Odottelen myös että Pimeyden ytimeen -kirja tulisi lainattavaksi. Olen viime aikoina innostunut lukemisesta ja lähes kaiken aikani käytän lukemiseen ja kahvitteluun. Arjen herkkuja.

Eilen kuuntelin musiikkia olohuoneessa (tukikämpän yleisissä tiloissa), Enyaa, ja tunsin hyvin kauniin pienen hetken ajan hyvyyden ja liikutuin kyyneliin.

Sen vähän ajan, kun puhuin ohjaajalle, jälkeen tunsin oman herkkyyteni voimistavalla tavalla ja tunsin myös miten hemmetin vahva olen. Tunsin olevani minä.

Kirjastossa käydessäni istuskelin kahvilla ja söin mokkapalaa ja nautin olostani. Mietin, miten ihanaa on, että näin mitätön arkinen asia tuo suurta nautintoa. Muistuttelin itselleni että olen turvassa nyt ja hetken ajan kykenin uppoutumaan omiin ajatuksiini, turvassa.

Mikään ei enää satuta minua.

Sellaisia kuulumisia

Kirjamaratoni jatkuu. Olen nyt lyhyen ajan sisään lukenut montakin kirjaa; kaksi Lorna Byrneltä (kertoo enkeleistä), lempitrilogiani ja nyt luen paraikaa Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt. Humoristista luettavaa, sopivan kevyttä, vaihteeksi.

Olen herkutellut jäätelöllä ja kahvilla ja vain ollut kotona omassa rauhassa. Nyt taustalla on pyörinyt Taivas tv7, kristillinen tv-kanava. En ole uskossa mutta se tuo jotenkin lohtua ja on ihan kiinnostavaa tutustua kristinuskoon.

Olen havainnut että tiedostamiseni alkaa avartumaan. Kirjojen lukeminen varmasti vaikuttaa mutta myös hiljalleen tähän hetkeen hiipivä turvallisuuden tunne. Nyt, kun katson tuota ulko-ovea, ymmärrän, että se on lukossa. Siitä ei kukaan murtaudu läpi.

Tänään voisin vielä piirtää ja meditoida. Pystyn jo paremmin puuhastelemaan kaikkea mukavaa enkä vain levottomana vaella ympäri kotiani pehmokisu sylissä. Olen myös nukkunut parempia yöunia.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa.

Hauskat ajat ovat takana, vielä hauskemmat edessä

Nykyisin kun on varsin haastava vaihe menossa (vaikka onneksi myös ilonpilkahduksia pimeyden keskellä hyvien hetkien ja päivien muodossa), en kaipaa mitään muuta niin kuin ystäviä!

Minulla oli lapsuudessa ja teinivuosinani eräs tärkeä ystävä elämässä, bestikseni, joka oli silloisen pimeyden valonpilkahdus. Meillä synkkasi hyvin, keskustelut kestivät tuntikausia ja nauroimme yhdessä kaikille mokailuille (oltiin veneilemässä eräällä saarella telttoinemme, laitoimme pitsan kivelle auringonvaloon lämpenemään ja sorsa varasti pitsamme). Teimme kaikenlaista kivaa yhdessä, yökyläiltiin (ja varsinkin minä pidin kovaa meteliä), käytiin salaa yöllä ulkona yökävelyillä, mentiin teineinä jopa hylättyyn latoon yöllä ryyppäämään ja pitämään hauskaa, tehtiin adjektiivitarinoita (kirjoitettuja tarinoita joihin piti täydentää adjektiiveja ja verbejä ja muuta satunnaisesti) lähinnä ihastuksista ja fanituksista, tehtiin helmiliskoja (olen hukannut ne mutta niitä oli paljon), ja järjestettiin yläluokan tyttöjen kanssa tyttöjenbileitä joissa ryypättiin, naurettiin ja pidettiin vaan hauskaa.

Minulla ei enää juuri ole kontakteja ja voisin elää ihan tavallista elämää jos omaisin enemmän ystäviä joiden kanssa olisi hauskaa ja kevyttä jutustelua ja tavallisen elämän rinnalla jatkaa toipumista, mutta unohtaa hetkeksi kokonaan se hemmetin insesti ja antaa sen eheytymisen tulla omia aikojaan, samalla elämästä nauttien!

Yritän niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, nyt elää ihan tavallista elämää, unohtaa hetkeksi kaikki traumat (varsinkin viime aikoina olen todennut että on parempi kun en mieti niitä lainkaan ja triggeröidy hankalaan kuntoon vaan vahvistan sen sijaan maadoittuneisuutta ja turvallisuuden tunnetta). Olen jo ihan tarpeeksi käsitellyt hemmetti asioitani, edistyisin paljon paremmin kun sysäisin ne taka-alalle ja vain eläisin!

Bestiksen kanssa elin huoletonta elämää vielä yläkoulun alussa. Olin todella äänekäs ja minulla meni lujaa (en juuri arastellut tehdä mitään noloa ja koettelin rajojani, huusin koulun käytävällä täysillä miten olen teinipervo ja muuta kaikenlaista). Masennuin syvästi kahdeksannella luokalla. Iloisimmat ajat elämässä olivat toisaalta ne joina olin eniten sekaisin (eli yksitoistavuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi). Mutta nauroin kaiken kivun ulos. Ja muistelen hyvällä sitä kaikkea huolettomuutta ja iloa.

Nyt olen kypsynyt näitten traumojen jauhamiseen! En halua enää ajatella niitä ollenkaan. Ajattelen silti pakostakin välissä niitäkin. Haluan hitto vie elää!

Kirjoitin blogipostauksen otsikon ja jäin miettimään näitä sanoja. Ehkä vielä tulee aika elämässäni kun tunnen olevani vapaampi traumalastista, ja toisin kuin lapsuuden ja teiniaikojen huolettomina vuosina, nyt olisin aidosti onnellisempi ja iloisempi ja huolettomampi.