Musiikkia

Tänään ollut varsin hyvä päivä ja mieliala koholla. Ei hajota. Olen lukenut traumoja käsittelevää kirjaa ja nyt aloin kuuntelemaan musiikkia.

Kuuntelin taas kaikkea sellaista musiikkia mihin voin traumoissani samaistua. Lady Gagan Judas on yksi niistä. Demonini tuhoavat minut ja siltikin rakastan niitä.

Toinen on Lady Gagan Bad Romance johon voin samaistua minussa ja isässä. Meidän irstas, häiriintynyt romanssimme. Sitten on muun muassa Indican Lasienkeli mikä vahvasti tuo mieleen itseni hyväksikäytön uhrina ja Plumbin Damaged joka kertookin hyväksikäytöstä.

Joskus kuuntelin mielelläni myös seksikästä musiikkia mutta nykyään vähemmän.

I'm just a Holy Fool, oh baby
It's so cruel, but I'm still in love with Judas, baby
I'm just a Holy Fool, oh baby
It's so cruel, but I'm still in love with Judas, baby

I wanna love you
But something's pulling me away from you
Jesus is my virtue, and Judas is the demon I cling to
I cling to

Minä olen selviytyjä

Minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin.

Nuo sanat tuntuvat valheelta. Kuin kuvittelisin, keksisin kaiken päästäni, valehtelisin taikka olisin nähnyt pahaa unta. Nuo sanat eivät tunnu todelta koska aina kun yritin kertoa, muut ajattelivat kertomastani näin. Se ei voi olla totta. Ei minulle mitään pahaa ole tapahtunut. Enhän ole edes harrastanut seksiä. Miten olisin voinut tulla hyväksikäytetyksi?

Luin kirjaa Rohkeus parantua, opas naisille jotka ovat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä, ja kaikki alkoi avautua. Kirjoitin päiväkirjaan, että olen vuosikaudet käsitellyt tätä insestiä tajuamatta sitä silti todeksi, ja totta se on. Suunnaton rauha ja helpotuksen tunne valtasivat minut. En keksinyt tarinoita. En valehdellut. En kuvitellut. En nähnyt unia. Tämä todella tapahtui ja on totta.

Häpeää purkautuu pintaan, myös tietynlaista ylpeyttä siitä että minut raiskattiin. Olen ylpeä siitä koska se tarkoittaa että olen haluttava. Samalla häpeän tätä syvästi ja sen ääneen sanominen muille on häpeällistä.

Minut valtasi niin levollinen tunne etten muista koska viimeksi olisin ollut näin levollinen. En ainakaan kymmeneen vuoteen. Iso paino otettiin pois kehostani. Tunnen oloni keveämmäksi kuin vuosikausiin. Tunnen myös toivoa. Voin muistaa, voin eheytyä.

Muistan vain sanat... Mmmmhh... Sexy...

Kaunokirjoituksella kirjoitettuna nuo sanat. Ne ovat mystiset, salaperäiset, viettelevät. Se on sitä kun isä katsoo minuun ja ajattelee minun olevan seksikäs.

Pieni lapsi sisälläni kirkuu ja itkee. En tahdo! Viekää se pois! Älkää satuttako! Menkää pois! En halua! Ja se pieni itkee holtittomasti kun sitä ei kuunnella. Se pieni lapsi sai nyt huomioni. Aikuisena itsenäni olen turvallinen äiti tuolle lapselle joka on hätääntynyt. Autan häntä läpi tämän kokemuksen. Olen tässä, aikuisena, ja ihan rauhallisesti. Pieni lapsi jatkaa itkuaan.

Älkää! Ottakaa se pois suusta! Minä en tahdo! Lapsi yrittää epätoivoisesti puolustautua. Kukaan ei kuule sen valitusta. Eivät piittaa. Ovat niin kylmiä. Tekevät mitä haluavat, eivät piittaa. Lapsen sydän särkyy. Hänestä ei välitetä.

Viha. Ääretön viha isääni kohtaan. Hän on hirviö. Miehen irvikuva. Hiirulainen. Lapsi tuntee kaikkivoipaisuutta isänsä rinnalla. Isä on niin säälittävä. Ja hän on vahva lapsi. Vasta alle kymmenen vuoden vanha ja silti äärettömän vahva, selviytyjä jo siinä iässä. Ja isä on vain säälittävä kasa ulostetta. Lapsi on vahvempi henkisesti, mutta fyysisesti liian heikko vastustamaan isäänsä. Isä kajosi lapseen aina uudelleen ja uudelleen. Lapsi kehitti erilaisia persoonia selviytyäkseen.

Suru. Ääretön suru. Suru tuntuu hyvältä. Puhtaalta. Vastakohdalta sille likaisuudelle mitä insesti oli. Suru on kaikkein puhtain tunne ja siitä pidän kiinni. Pidän kiinni itkustani. Itken aina öisin. Itken myötätunnosta ja rakkaudesta joka on oikeaa rakkautta, ei sitä valheellista viettelystä, himoa, joka sotkettiin yhteen rakkauden kanssa. Se rakkaus turmeli minut. Ja ainut tapa vapautua siitä turmeltuneisuudesta on itkeä. Joten itkin, itkin ja itkin ja oloni keveni kun itkin. Surullista, että lapsena kaikkein parhaat tunteet olivat suru ja viha.

Viha on voimaannuttava tunne. Silloin puolustan rajojani. Käteni muuttuvat heti kankeiksi, ajatukseni ei virtaa, täytyn aggressiolla, primitiivisellä aggressiolla joka ei tunne rajoja. Vihaan isää. Vihaan sydämeni pohjasta. Ja annan itseni vihata häntä, loukata häntä, minulla on siihen kaikki oikeus.

Minun ei täydy enää pakottaa itseäni olemaan myötätuntoinen raiskaajia kohtaan. Minä en enää tahdo pakottaa itseäni tuntemaan myötätuntoisuutta. Haluan tuntea tämän vihani voiman täysillä. Se vahvistaa minua. Ja minulla on oikeus kaikkiin tunteisiini, kaikkeen siihen vihaan mitä kannan sisälläni. Minulla on oikeus loukata isääni ja olla ajattelematta miltä isästäni se tuntuu. Minun täytyy nyt ajatella itseäni ja ottaa omat tunteeni huomioon.

Isä on niin iljettävän ruma, yököttävä, sen rumat kasvot ylläni kun se ähkii ja puhisee ja minä surmaan sen katseellani. Opettaja luokassa sanoi että minulla on tappava katse. Ei mikään ihmekään kun joka yö tapoin isän katseellani.

Lapsi itkee taas. Häntä ei kuulla. Kaikki väittävät häntä valehtelijaksi. Koulukaverit hylkäävät hänet kun hän voi pahoin. Koko maailma vihaa minua, lapsi ajattelee, ja ajattelee tappaa itsensä niin että muilla olisi parempi olo. Voi rakas, olet minulle tärkeä, kiitos että sinnittelit, olet paras lapsi ikinä, äiti minussa itkee myötätunnosta tätä pientä kohtaan ja ottaa hänet lämpimään, hoivaavaan syliin, sellaiseen syliin mitä ei tuo lapsi saanut omilta vanhemmiltaan kokea. Hän on nyt hyvin rakastettu ja tärkeä. Ja hän hymyilee ja ymmärtää sen ja ottaa täysin rinnoin kaiken tuon lämmön, ei sellaisen turmeltuneen ja likaisen lämmön mitä insesti oli, vaan vilpittömän ja välittävän lämmön, vastaan.

Lapsi pelkää. Entä jos isi tulee ja satuttaa? Joudunko taas elämään tämän saman uudestaan läpi? Enkö ole turvassa? Oma koti ei tunnu kodilta. Kodin pitäisi tuntua turvalliselta paikalta, turvapaikalta jossa kaikki on hyvin. Onko tämä koti turvapaikka? Lopultakinko ei tarvitse pelätä mörköä ovella öisin?

Katselen kotiani. Se on järjestyksessä, suhteellisen siisti ja miellyttävästi sisustettu. Onko tämä koti todella turvallinen? Ettei kukaan vain voi avata huoneen ovea ja astua sisään? Muistan niin hyvin tuon tunteen, miten joku salaperäisesti, mystisesti yössä hiljaa naristen avaa oven, astuu sisään ja... filmi katkeaa.

Olen tyhjä ja ontto pelosta. Tiedän, että tuo pelko on menneisyyden pelkoa, ei tämän hetken pelkoa. Sen kirjoittaminen, oivaltaminen rauhoittaa mieltäni. Kukaan ei avaa ovea. Kukaan ei astu sisään. Olisipa nuo sanat totta, mutta kuten hyväksikäyttökin, ne tuntuvat valheelta. Valheelta, jonka niin iskostin päähäni, ettei se mitä tapahtuu, ole totta. Se on pahaa unta tai jotain.

Tänään voin mennä nukkumaan hyvillä mielin että saan olla koko yön yksin ja rauhassa ja vain nukkua. Ehkä näen hyviä unia. Nyt juuri triggeröi mutta ei niin pahasti että olisin kauhusta ja järkytyksestä lamaantunut. Saan itseni rauhoitettua tähän hetkeen. En mieti mitään ihmeempää, en stressaa mitään, menen vain iltapalalle, otan lääkkeet, käyn tupakilla ja sitten saan käpertyä omaan sänkyyn pehmokisu kainalossa ja rentoutusmusiikkia kuunnellen ja nauttia rauhallisesta olosta ja tiedosta ettei kukaan tule häiritsemään untani.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja ulkonäköjuttuja

En ole nyt hetkeen miettinyt traumojani. Ne eivät vieläkään tunnu tosilta. Mutta olen myös edistynyt.

Tajusin tosiaan olevani sen miehen irvikuvan yläpuolella. Se ei pääse enää kajoamaan minuun. Olen lopun elämäni turvassa insestiltä. Mikä suunnaton helpotus se onkaan. Se ei jatkunutkaan läpi koko elämäni.

Ihana olo nyt. Mieliala on korkealla. Voin taas vaihteeksi paremmin. On voitokas olo. Tulevaisuus näyttää valoisalta.

Hah! Se paskiainen ei enää voi tehdä minulle mitään. Olen voittanut sen.

Nyt voin olla kaunis nainen. Sain tosiaan uuden puhelimen jolla selfiet ovat edustavampia. Tykkään. Peilistä katsoo takaisin kaunis nuori nainen joka kuitenkaan ei tunne olevansa kaunis nuori nainen. Tunnen edelleen olevani jotenkin iljettävä kaiken sen jälkeen mitä keholleni on tehty. Mutta enköhän pysty vielä sisäistämään, että olen kaunis, ja että olen nainen, en isän kopio, irstas mies.

En uskaltanut olla kaunis silloin kun minua hyväksikäytettiin. Halusin olla, ja surin ulkonäköäni. Nykyisin olen tyytyväisempi siihen kuin koskaan ennen. Kukaan ei kajoa minuun joten uskallan olla nyt ensi kertaa elämässäni oikeasti kaunis.

Ihanaa olla vapaa isästä! Viimein! Voisin vaikka valloittaa koko maailman! Sellainen voittajafiilis.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Pitää olla kiitollinen silloin kun on hyvä päivä. Menen pian taas naapurille kahvittelemaan. Voisin nauttia röökipaikalla tuosta syksyisestä mutta aurinkoisesta säästä. Kaikki on elämässä hyvin. Olen vapaa. Ja muulla ei ole väliä.

Näin muuten vähän aikaa sitten erikoista unta veljestäni. Siinä unessa näytettiin veljen mielenmaisemaa. Näin hetki sitten vastaavaa unta äidistä, missä näytettiin haikaloja ja sitten ne katosivat (äiti ei uskalla käsitellä tunteitaan) ja siihen ilmestyi jotakin erikoista musiikkia ja kirjaimia ja numeroita (äiti on looginen). Nyt näin unta veljestä jossa oli valokuvia veljen asunnolta. Niiden tunnelma oli kuollut ja kolkko, juuri samanlainen, kuin meidän lapsuudenkodin ilmapiiri. Sellainen tunne mikä isästäkin on välittynyt. En muista unta enää kunnolla mutta sitten lopussa siinä viilleltiin veitsellä paikkoja... hankala selittää. Se oli veristä menoa.

Mistä haluaisitte, te lukijat, että kirjoittaisin? Heittäkää ideoita! Mikä tässä blogissa on hyvää? Harvemmin enää tulee tsemppaavia kommentteja, aika paljon kyseenalaistamista saan edelleen monen asian suhteen ja kommentointi yleisesti ottaen on aika negatiivista. Onko tässä blogissa jotakin hyvääkin? Jos olet itse kokenut samaa, olenko onnistunut valamaan sinuun toivoa? Kuulisin mielelläni tällaisia kommentteja! Kaikkea hyvää joka tapauksessa kaikille lukijoille. Toivottavasti pääsisin vielä pitkälle kertomalla vain tarinani.

Tässä pari selfietä uudella puhelimella. Olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni, välillä. On niin ihanaa kun peilistä katsoo takaisin aikuinen nainen. Minulle on hyvin tärkeää näyttää ja olla aikuinen.

Olen sen kasan paskaa yläpuolella!

Olen sen kasan paskaa yläpuolella!

Eilen tuli ihan voittajafiilis kun jotenkin tajusin että olen isäni yläpuolella. Piirsin nopean piirroksenkin siitä kuvasta mielessäni, miten olen voittanut sen miehen irvikuvan.

Olin naapurilla ja avauduin sille kaikesta ja sitten nousi vihaa, voi, niin syvään patoutunutta vihaa, pintaan, ja kirosin isäni alimpaan helvettiin ja maan rakoon. Se irstas, iljettävä miehen irvikuva ei enää koskaan vainoa minua ja olen voittanut sen! Sain kosketuksen paremmin siihen minään joka pohjimmiltaan olen. Kaunis, surullinen pieni tyttö. Ei isän kopio.

Sain räkänaurukohtauksen röökipaikalla kun mietin tätä kuvaa mielessäni, että olen voitokkaasti kädet ylhäällä ilkikurinen ilme naamallani ja tallon sen läjän paskaa jalkoihini ja sillä paskakasalla on isän naama.

Olen voittaja! Ja niin syvä helpotuksen huokaus tuon jälkeen, ettei insesti jatkunut lopun elämääni. Se oli vain vaihe elämässä joka on ohitse.

Voitonriemuinen, voimakkaampi olo. Olen isän yläpuolella. En ole isän alistama, sen alapuolella.

Nyt on jotenkin parempi olo tänään, en tiedä, miksi, mutta olen iloisempi vaihteeksi. Fiilistelen edelleen tuota että olen voittanut isän. Tänään olen käynyt terapiassa, juonut naapurilla kahveja ja käynyt röökillä. Huomiselle sovin ajan Delfinsille, lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyille aikuisille tukiyhdistys, puhelinaika joka ei maksa mitään.

Tässä nopea piirros tuosta kuvasta mielessäni. Ei mikään taideteos mutta halusin tallentaa kuvana tämän fiiliksen.

Olen edistynyt vaikkei tunnu siltä

Minusta tuntuu siltä kuin en olisi pariin vuoteen edistynyt juuri ollenkaan mutta ei se ole totta. Muistelin vähäsen aikaa muutama kuukausi taikka puoli vuotta sitten ja minulla oli kyllä silloin vielä harhoja mitä enää ei ole. Asuin silloin jo tässä kodissa ja vaeltelin asunnollani ympyrää todella ahdistuneena. Makasin myös lattialla usein traumatakaumien kourissa ja oli vaikea olo. Sellaista ei nyt hetkeen ole ollut ollenkaan. Eli olen lyhyen ajan sisään edistynyt kuitenkin vaikkei siltä tunnu.

Sitten muistelin harhoja joita minulla oli vielä muutama vuosi sitten. Suoritin "alien-tehtäviä" jotka olivat esimerkiksi että pitää olla räpyttämättä silmiä ja olla hievahtaneena taikka nyökytellä ja pudistella päätä niin sitä kautta vaikuttaisin universumiin ja muovaisin sitä. Eli todella harhaisia ajatuksia minulla ollut ja niitä oli edellisessä kodissa vielä ennen kuin muutin tänne nykyiseen. Siitä on siis ehkä kaksi vuotta vasta. Silloin muistan että edellisellä asunnolla piirtelin ilmaan ääretönmerkkejä ja rukoilin polvistuneena ja sitä kautta kasvatin mielestäni tietoisuuttani ja vaikutin rukouksillani universumiin niin että esimerkiksi sodat loppuu ja nälänhätä päättyy. Se oli edellisessä kodissa ennen sieltä muuttamista tänne nykyiseen eli ei siitä ole edes kovin pitkä aika, jotakuinkin kaksi vuotta ehkä. Oli ihan eri tilanne mikä nyt.

Silloin kun olen jo täällä asunut, tosiaan juttelin mielestäni telepaattisesti alieneiden kanssa ja ennustin että tämä keissi päätyisi kolmen vuoden päästä mediaan (luin tämän vanhasta päiväkirjasta niin osaan sen perusteella sanoa mitä ajattelin). Siitä on hieman yli vuosi nyt. Ajattelin myös että Jeesus Kristuksen henki olisi vieraillut luonani tässä asunnossa joitain kuukausia sitten. Nyt tiedostan senkin olleen harhaa.

Eli olen edistynyt vaikka ei siltä nyt tunnu. Nyt harhat ja se tietty positiivisuus on vain mennyttä ja kärsin erilailla enemmän. Olen jotakuinkin realiteeteissa nyt mitä en ole kai ollut yli kymmeneen vuoteen. Eli ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen mielestäni aikalailla niin sanotusti tällä planeetalla olen. Kärsimys tosiaan on vain erilailla voimakkaampaa vaikkakaan ei ole sitä nyt ollut että vaeltelisin täällä kotonani edestakaisin takaumissa taikka makuulla lattialla valmiina odottamassa että joku raiskaa. Viikkoon ei ole ollut myöskään minkäänlaisia takaumia. Katsotaan, kauanko tätä kestää, ettei tule yhtään traumatakaumia.

Yhtälailla päätä on hajottanut aiemminkin, mitä vanhoista päiväkirjoistani luin, se ei ole uutta, vaikka tuntuu, että nyt hajottaisi enemmän. Olen ollut monta vuotta aallonharjalla mutta harhoissa. Nyt en ole harhainen mutta olen pohjalla. Katsotaan, kauanko menee, että olisin taas vähäsen positiivisempi.

Uusi alku

Hajottaa stressi ja yksinäisyys. Täytyy tehdä tälle tilanteelle jotakin ja hankkia harrastuksia ja muuta toimintaa missä tavata ihmisiä.

Hankin uuden puhelimen, se vähän piristi oloa mutta myös aiheutti stressiä saada kaikki toimimaan.

En näe toivoa elämässäni nyt. Mutta otan päivä kerrallaan. Ehkä asiat vielä muuttuvat valoisammiksi.

Nyt näen toivoa. Ajattelin muuttaa kokonaan toiselle paikkakunnalle. Asunut täällä seitsenvuotiaasta, tällä paikkakunnalla. Aika uudelle alulle nyt. Tapaan sossua tässä kuussa ja keskustellaan tapaamisessa asumisestani. Esitän sossulle toiveeni uuden asunnon suhteen ja hän saa alkaa etsiskelemään minulle uutta asuntoa. Paikkakunnalla ei ole väliä kunhan ei toiselle puolelle Suomea muuta.

Ajattelin sellaista paikkaa mihin voi ottaa lemmikkieläimiä. Koirasta en ole vielä varmastikaan moneen vuoteen valmis pitämään huolta mutta voisin hankkia kaksi kissaa. Viimeksi kun hankin kissoja olivat ne pentuja, halusin nimenomaan pennun. Mutta nyt sillä kissan iällä ei ole niin väliä. Hankin kaksi rescue-kissaa jotka muuttavat yhdessä uuteen kotiin. Tämä piristää, pelkästään jo ajatus kissoista kavereina ja kämppiksinä! Olen iloinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen uudessa asunnossa.

Tänne missä nyt asun, ei voi hankkia lemmikkejä ja täällä on aika masentava ilmapiiri muutenkin. Mutta en hötkyile tuon muuton suhteen. Ei tässä mikään kiire ole. Kunhan löytyy mieluinen asunto niin maltan kyllä odottaa kuukausia, puoli vuotta, vaikka vuoden. Ei kyllä varmaan ihan niin pitkää aikaa mene kuin vuosi, voisin kuvitella.

Haluan että lattiat ovat harmaan tai valkoisen sävyiset taikka sitten että ne voi remontoida mieleisiksi jos ei valmiiksi ole. Sitten haluaisin että se on kerrostaloasunto, mielellään kaksio, isompi kuin tämä. Sitten se että sinne voi hankkia lemmikkieläimiä. Ja sitten ettei ihan mistään toiselta puolelta Suomea mutta muuten paikkakunnalla ei ole väliä. Siinä kriteerit.

Olen innoissani ja toiveikas. Tämä olisi uusi alku minulle. Ja se että saisin kaksi kisua kaveriksi, olisi niin helpottavaa kun olen todella yksinäinen ja muutenkin olen eläinrakas. Olisi kiva antaa koti kahdelle rescue-kisulle, ei haittaa vaikka ne kissat olisivat arkoja tai jotakin, kunhan ovat sisäsiistejä niin voisin adoptoida vaikka kaksi traumaattista kissaa ja pitää niistä hyvää huolta, ansaita niiden luottamus.

Onneksi minulla ei ole kiirettä muuton suhteen. Se järjestyy kyllä varmaankin ennen pitkää. En stressaa taikka kiirehdi, asun täällä niin kauan kuin pitää, kunnes on uusi asunto järjestetty.

Uusia oivalluksia

Tänään oli taas terapia pitkästä aikaa. Oli hyvä sessio. Sain itkettyä sitä että olin todella seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsi. Se nousi nyt suruna pintaan ensimmäistä kertaa.

Ymmärsin myös terapian jälkeen että pelkään kaikkea ja kaikkia kaiken aikaa. Olen tuntenut tuon pelon pitkään mutta en antanut sille sen vaatimaa huomiota. Nyt annoin huomion tuolle pelolle ja se lähti purkautumaan.

Kysyin itseltäni, kuka minuista pelkää, ja vastaus oli alakoululainen taikka vauva taikka taapero. Mutta en ole enää vauva enkä taapero enkä alakoululainen! Sen rinnalla tiedostin aikuisen minän joka puolestaan on rohkea, itsevarma, sosiaalinen, puhelias ja utelias. Aikuinen minä kannattelee tuota pelokasta lasta.

Nyt taas pelkään. Tämä pelko on tiukassa. Koko varhaislapsuuteni oli muistaakseni yhtäjaksoista pelkoa. Tuo pelokas osa on vaatinut huomiota vuosia. Se on ollut pinnassa vuosia.

Miten päästä irti pelosta? Mitä vielä pelkään? Pelkään että kaikki aikuiset satuttavat ja olen huomionkipeä pieni lapsi.

Ymmärsin myös että olen ehkä kauniimpi kuin itse koen ja näen, noin fyysisesti. Se piristi. Ehkä näen itseni vielä realistisesti joskus.

Nyt annan lempeän huomioni tuolle pelkäävälle pienokaiselle. Rauhoittelen sitä. Kunpa olisin vielä aikuinen, itsevarma oma itseni.

Voin nyt todella syttyä eloon

Nyt voin ottaa rakkautta vastaan kun perheseksiajat ovat ohi. Nyt rakkaus ei ole jotakin kieroutunutta, insestistä nautintoa enää. Voin nyt todella syttyä eloon.

En halunnut ottaa rakkautta vastaan koska rakkaus tarkoitti sukulaisten välistä hempeilyä ja insestiä. Siksi olin syvästi sydänsuruinen, ymmärrän nyt lopultakin.

Voin herätä eloon. Voin elää henkisesti. Tämä tajuaminen jysähti mieleeni mullistavana.

En tahdo ymmärtää että insesti oli totta, haluan ajatella että se oli pahaa unta taikka mielikuvituksen tuotetta. Oli niin surullinen totuus että sitä tapahtuu. Halusin vain elää ilman sitä.

Onneksi minusta nyt pidetään huolta ja välitetään, ja voin ottaa sen vastaan. Rakkaus ei ole enää jotakin pahasti häiriintynyttä kanssakäymistä sukulaisten välillä. Olen vapaa rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Tässä menee oma aikansa tässä eheytymisessä mutta olen hyvällä alulla. Ja eheytyminen on paikoittain hyvin tuskallista. Mutta sitten tulee aina parempia vaiheita lopulta. Nyt juuri voin ihan hyvin.

Traumoista lisää

Piirtelin taas itseni kahtena erillisinä hahmoina, demoniminän ja enkeliminän. Minussa on nämä kaksi vastakohtaista osaa. Ne ovat tapojani suhtautua traumoihin ja suhtautuvat eri tavoin. Molemmat periaatteessa vihaavat seksiä mutta demoniminä on aggressiivisempi kun taas enkeliminä lähinnä tyyni ja surullinen. Tällaisia ne ovat luonteeltaan:

Demoni-osani:
Ilkikurinen naishahmo, viettelevä, paha, julma, seksuaalisesti latautunut, härnäävä, vihaa seksiä, kiero, traumaminä.

Enkeli-osani:
Suree, itkee pahuutta, herkkä ja haavoittuva, myötätuntoinen, sydänsuruinen, ei seksuaalisesti latautunut, aidompi minä.

Tuo on aidompi minä tuo enkeli. Demoni on syntynyt traumojen pohjalta, reaktiona niihin. Syvällä sisälläni olen kuitenkin enemmän tuo enkeli. Hyvä niin.

Demoniosa viettelee mutta samalla vihaa seksiä ja on hyvin aggressiivinenkin. Enkeli ei pidä seksistä myöskään mutta suhtautuu tyynemmin, vailla voimakkaita tunteita.

Tämä pahan ja hyvän vastakkainasettelu on perheessämme ollut suuresti läsnä. Kaikki on todella lähtenyt käsistä ja perhe-elämämme on yhtä hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Pahoina tässä näyttäytyy muu perhe ja minä hyvänä. En tiedä ovatko asiat kuitenkaan niin mustavalkoisia ja onko perheenjäsenilläni omat hyvät puolensa samalla. Mutta muistan itseni sinä hyvänä henkilönä, valkoisena lampaana mustien seassa. Ei mitään normaalia perhe-elämää, siis. Todella omituista menoa ollut.

Muistan isän syövyttävän mustat silmät ja katseen johon uppoudun täysin. Että se katsekontakti on todella intensiivinen. Sen jälkeen minun on ollut vaikeata katsoa ketään silmiin - tuntuu kuin omatkin silmät olisivat täynnä pahuutta. Ja välttelen siksi katsetta.

Tavallaan öisin oli sellaista että ei ollut mitään sääntöjä, tämän pystyn jotenkin hahmottamaan. Räävitöntä menoa. Saa olla ilkikurinen, saa olla kiero, mitä päivisin ei voi olla. Siksi päivisin koko perhe tavallaan oli koomassa verrattuna öihin. Koko talo heräsi öisin eloon ja päivisin oli kuollut. Mitä sieltä on jäänyt tuntumaan niin lähinnä raastava sydänsuru.

Äidinrakkautta ei ole. Saati sitten isän rakkautta. Isän rakkautta en koskaan muistaakseni ole edes osannut vaatia mutta äidinrakkautta vaadin, enkä saanut.

Rakastin veljeäni niin paljon että uhrauduin hänen vuokseen. Annoin kai hänen pahoinpidellä minua koska tiesin ettei hän muuten selviä elämästään. En ole aivan varma tästä.

En enää uhrautuisi kenenkään vuoksi sillä tavoin. Osaan jo ajatella itseäni.

Mitä elämästäni muistan niin syvempääkin syvemmän sydänsurun. Halusin aina romanttista rakkautta, varmaan heijastuksena traumoilleni. Perheen kanssa tapahtui seksuaalisia ja romanttisia asioita niin haaveilin että niitä tapahtuisi jonkun ei-sukulaisen kanssa. Päivisin unohdin kaiken. Öisin muistin.

Sydämeni on edelleen särkynyt. Nyt vasta aloin taas miettimään sitä ja itkemään niitä sydänsuruja. Minusta välitetään nyt! Pelkäsin murrosiässä että olen niin hullu että kaikki siksi vihaavat minua. Säryin. Se tunne, että sinua vihataan koska olet särkynyt... tuntui, ettei kukaan rakasta taikka voi rakastaa. Ettei kukaan huolisi minua, olenhan hullu, outo ja rumakin vielä.

Muistelen että olisin myynyt itseäni vasta lapsena yhdellä markalla. Muistelen että lopulta olin itse valmis maksamaan siitä että joku huolisi minut panokaverikseen. Itsetuntoni oli puhdas nolla, arvoni naisena puhdas nolla.

Olin todella särkynyt murrosiässä. Muistan itseni etovana, hien hajuisena, ja että eritin epämääräistä, häiriintynyttä hajua koska olin niin sairas mieleltäni. Tuskin peseydyin, tuskin huolehdin henkilökohtaisesta hygieniastani. Hymyilin kaikille epämääräisesti, isän hymyä jolla suojauduin, ja punastelin edes katsoa ketään silmiin. Olin yliseksuaalinen lapsi. Käyttäydyin viettelevästi lapsena, ikätasolleni sopimattomasti. Muistan miten tosiaan lainausmerkeissä räjähdin ja olin niin sekaisin että hyvä kun puhettani ymmärsi. Suren nyt tätä minua, luojan kiitos, ja osaan suunnata itseeni myötätuntoisuutta. Etten vihaa tuota minää, enää.

Jos olisitte, lukijani, nähneet minut silloin, ymmärtäisitte paremmin. Vaikutin kai jokseenkin kehitysvammaiselta lopulta. Ilmeilin ja irvistelin, revin hiuksiani, pyllistelin vitsikkäästi kameralle. Se oli tapani leikkiä sen ikäisenä, kunnes näin unen joka varoitti minua tästä tiestä ja siihen loppui sekoilu. Säryin lopulta ihan tietoisesti, se oli itseasiassa kai hätähuuto että joku näkisi miten minuun sattuu. Ja lopulta se hätähuuto teki minusta entistäkin hullumman. Olen vain kiitollinen ettei tästä hugailu-vaiheesta tullut pysyvää tilaa. Että en ole enää se maniassa irvistelevä teinipervo.

Identiteettini ei siis tosiaan ollut kovinkaan imarteleva. Nykyisin olen jo aivan toisenlainen minä.

Rakkautta vain kaipaan, en muuta, Rakkaudettomuuden haavani ovat syvät ja pahin syy hulluuteen, psykoosiin, kaikkiin mielenterveysongelmiini. Rakkauden kaipaaminen tuntuu kliseeltä. Mutta ei rakkauden pitäisi olla klisee, ei! Mietin, jos veljeni vain olisi saanut vähän rakkautta osakseen, ei ehkä olisi niin julma.

Yksi henkilö osastolla kertoi jostain lapsista jotka vauvoina olivat betonilattialla eikä kukaan pitänyt huolta niistä ja ne vain kiljuivat eivätkä tehneet muuta. Niistä lapsista tuli psykopaatteja. Minun tilanne ei tietysti ole ollut aivan noin paha, kyllä vanhempani jossain määrin huolehtivat tarpeistani, vaihtoivat vaipat, lauloivat tuutulauluja, pitivät sylissä, yrittivät saada minut nukkumaan. Mutta sitten noihin tilanteisiin liittyy sellaista mitä lapsen maailmaan ei kuulu...

Muistan kun äitini lauloi minulle Suojelusenkeli-laulua ja olin hyvin surullinen. Aina kun laulu päättyi, halusin vain että se jatkuisi, koska se oli ainut asia mikä vähän lievitti pahaa oloani. Olin niin syvästi masentunut aina kun laulu päättyi. Tätä en koskaan ole unohtanut.

Meillä on kotivideoitakin joista näkee miten pelkään isääni todella, alan itkemään ja hakemaan äidistä turvaa, ja miten olen todella surullinen varhaislapsuudessani, valittelen, miten kurkkuun sattuu. Sanon surumielisenä, ei satu enää, kuin vanhempia lohduttaakseni, ja kävelen pois.

Minua ei todella ole koskaan rakastettu ja siksi lähinnä olen niin hajalla kuin olen. Taikka jos joku on minua rakastanut, en ole ottanut sitä vastaan taikka tiennyt sitä. Nyt yritän paikata särkynyttä sydäntäni käsittelemällä tätä rakkaudettomuusdilemmaa ja itkemällä sitä ja puhumalla siitä. Että ymmärtäisin, että minusta kyllä välitetään. Mutta nyt kun sanonkin sen, jokin sanoo minussa, että se on valhe. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Syvin traumani, kukaan ei välitä. Se repii mieleni palasiksi.

Pohdin että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä

Pohdin nyt vähän sitä että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä.

En enää usko että olen telepaattisesti yhteydessä alieneihin. Ymmärsin, että ne alienit olivatkin perheeni. Olen jostain syystä kuvitellut että alienit ovat siepanneet minut ja kiduttaneet minua. Ehkä se oli helpompi ajatella näin kuin ymmärtää että perhe se minua kidutti eivätkä mitkään avaruusolennot. En myöskään usko enää kykeneväni kanavoimaan alieneita. Ymmärsin, että kanavoin vain silloin omaa alitajuntaani. Eli tästä harhasta on yli päästy.

En myöskään ole enää niin suuruusharhainen. Olen vain rikottu tyttörukka joka lähti kaavailemaan itselleen jotakin suurta asemaa, heijastuksena kärsimykseni määrälle, kärsin niin paljon että tahdoin elämältä jotakin todella suurta.

Telepatiaharha lähti juuri nyt helpottamaan. En telepaattisesti välitä aistimuksiani, dissosiaatio-oireitani taikka muutakaan muille. Tästä uskomuksesta täysin yli pääseminen vie kyllä vielä oman aikansa mutta eiköhän se ennen pitkää tapahdu.

En enää näe traumojani kuvina kaikkialla ympärillä, esimerkiksi puun tai tyynyn kuvioissa. En kärsi niin voimakkaista dissosiaatiokokemuksista myöskään mitä joitain kuukausia sitten oli. En osaa aivan selittää, minkälaisia ne olivat, mutta tuntui että ne heijastuvat ulkopuoliseen maailmaan.

Olen ollut kyllä aivan helvetin sekaisin täytyy myöntää. Mutta ehkä voin vielä terveemmin. Päivä kerrallaan. Nyt piristää mieltä se jos pääsisin muuttamaan kokonaan toiselle paikkakunnalle. Siellä saisin uuden, turvallisen alun.

Traumamuistoja ei ole oikeastaan tullut uusia mutta nyt minulla ei ole enää pakkomiellettä muistaa lisää ja käsitellä niitä hirveään tahtiin. Tahdon vain keskittyä nykyhetkeen ja siihen että olisi turvallinen olo olla. Haluan keskittyä myös haaveisiini ja unelmiini enemmän. Mennyt on mennyttä. En voi sitä muuttaa. Mutta kaikesta huolimatta en ole katkera kohtalostani. Tiedän ihmisiä joilla menee vieläkin huonommin.

Nyt kaipaan vain sitä että kokisin rakkautta. Ottaisin vastaan ystävällisyyden. Ottaisin vastaan sen että minusta välitetään. Minulle on jäänyt iso aukko rinnan kohdalle rakkaudettomuudesta jossa olen elänyt. Pelkään että koko maailma vihaa minua. Edelleenkin minulla on tuo tunne vaikkei se tietenkään ole totta. Kaipaan niin vain sitä että joku rakastaisi minua ehdoitta ja voisin rakastaa takaisin. Kaipaan parisuhdetta joka toimisi. Ehkä vielä löydän miehen ja sitten kaikki sinkkuilu palkitsee. Osaan olla myös yksin etten takerru puolisoon. Tuntuu että vain romanttinen rakkaus voi minut pelastaa. Ehkä minä voin ensin pelastaa itse itseni ja sitten löytää rakkauden?

Asiat kyllä järjestyy, lupaan niin

Itkettää. Tunnen olevani niin hukassa. Päätin nyt ottaa päivä ja yö kerrallaan elämää. Ehkä muutan täältä jonnekin missä on turvallisempi olo. Se voisi olla todella hyvä juttu. Mutta niin kauan kuin se asia kestää, asun täällä, ja yritän elää elämää, päivä kerrallaan. Asiat ovat hoitumaan päin. Niissä vain kestää oma aikansa.

En tiedä onko tulevaisuudella minulle mitään hyvää tarjottavaa. Intuitioni sanoo että tulee tapahtumaan todella hyviä asioita mutta järkipuolen on sitä vaikeata uskoa ja ajattelenkin että se on vain toiveajattelua. Eihän minulle voi mitään hyvää tapahtua. Vai voiko?

Hyvät asiat joita tapahtuisi olisivat löytää elämänkumppani jonka kanssa joskus perustaa perhe. Haluaisin myös koiranpennun kun olen siinä voinnissa että kykenen olemaan koirasta vastuussa. Ja sitten kaipaan todella kipeästi kavereita joita en vielä ole onnistunut löytämään. Olen niin yksin, ja peloissani!

Jos hyvin käy, koen oloni vielä turvalliseksi, ja sitten mielenterveyteni lähtee eheytymään todella. Nukun makoisat yöunet ja aamulla olen virkistynyt. Saan puuhailla kotona rauhassa kaikkea ilman tunnetta että joku kaiken aikaa tarkkailee. Pääsen skitsofreniasta irti.

Nyt taidan alkaa elämään vaihteeksi taas unelmissa, mitä tein kai koko lapsuuteni ja teiniaikani. Haaveilen paremmasta. Ehkä minulle vielä voi tapahtua jotakin hyvää? Ehkä saan paremman, turvallisen tuntuisen asunnon. Se on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Se voi hyvinkin tapahtua. Ja sitten olen taas kaikista vastoinkäymisistä kiitollinen. Odotan niin sitä kun voin mennä illalla nukkumaan täysin turvallisin mielin ja nauttia vain olemisesta, elämisestä.

Parhaimpina hetkinä kiitän tästä kohtalosta. Olen oppinut niin valtavasti kaikkea tässä kipuillessa. Ja osaan järkeillä asiat parhain päin niin, että elämä sujuu hyvin. Nyt vain odotan sitä sossun tapaamista ja neuvottelua missä puhutaan asumiskuvioistani ja toivon että voin muuttaa täältä toiselle paikkakunnalle. Että löytyisi jokin vieläkin viihtyisämpi paikka minulle elää. Ja turvallisempi.

Mielenterveysongelmahistoriaani

Pyydettiin kommenteissa kertomaan enemmän mielenterveysongelmataustastani. Voi, pitkä tarina, mutta yritän.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni syvästi masentunut jo lapsuudessani. Noin kuusivuotiaana olin itsemurhan partaalla. Kärsin lapsena anoreksiaoireilusta - myöhemmin muistin että se johtui juurikin siitä mistä monilla anorektikoilla, että yritän välttää kasvamista murrosikään ja sukukypsyyteen laihduttamalla itseäni ettei tulisi naisellisia muotoja. Tai näin epäilen sen olleen. Pelkäsin että jos syön tikkarin, lihon. Tein vatsalihaksia ja treenasin koulun rekkitangoilla. Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Kuten ei masennustakaan.

Noin neljätoistavuotiaana olin varmaankin psykoottisen masentunut. Ajattelin silloin, ja tätä olen ajatellut varmaan koko elämäni ajan, että kaikilla on jotakin minua vastaan ja muut vihaavat minua. Tästä uskomuksesta kärsin edelleen, ikävä kyllä, ja se satuttaa todella. Haaveilin epätoivoisesti romanttisesta rakkaudesta neljäntoista vanhana. Olin syvästi masentunut mutta jälleen kerran en saanut mitään diagnoosia siihen taikka lääkkeitä taikka mitään apua. Elin normaalia elämää, kävin koulua, tein läksyt ja pidin kotisivuja joihin päivitin piirustuksiani ja sarjakuvia. En muista mitä tuolloin ajattelin. En kai edes tajunnut ajatella että joku auttava taho olisi joka voisi auttaa minua. Masennus oli jotakin mikä vain oli ja olin tottunut siihen.

Seitsemäntoistavuotiaana tämä koko prosessi sitten vasta alkoi. Silloin sairastuin psykoosiin. Aloin kiinnostua spirituaalisuudesta ja henkisestä kasvusta. Aloin kiinnostua asioiden ajattelemisesta. Koin skitsofreniaan sairastumisen sekä henkisen heräämisen samalla. Aloin uskoa telepatiaan, siitä tämä alkoi. En muista tarkkaan, miten, mutta päädyin lopulta sairaanhoitajan juttusille. Olimme siellä myös yhdessä minä, äiti ja isä, juttelemassa hoitajille. Lopulta koko perhe oli psykiatrisella mistä minut laitettiin pakkohoitoon insestipuheista ja telepatiapuheista. Diagnoosini oli lievä psykoosi. Vastustelin hoitoon menoa, en mielestäni ollut sairas. Siellä hoitojaksolla sitten tosiaan tein tämän päätöksen; korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Ja siitä lähtien olen niiden parissa työskennellyt.

Sain lääkkeet joita en enää muista, mitä ne olivat, ja olin niiden takia todella unelias. Nuorisopuolella osastohoidossa oli todella tylsää. Sittemmin jouduin yhä uudestaan ja uudestaan osastojaksoille, pisimmillään päälle vuoden mittaiselle. Olin varmaankin todella huonokuntoinen potilas kaikkien silmissä. En muista enää monellako hoitojaksolla olen ollut mutta päälle kymmenellä. Se onkin sitten pieni ihme että nykyään minua pidetään ihan suhteellisen hyväkuntoisena, siis silloin, kun on hyvä jakso päällä. Huonoimmillaan olen todella psykoottisen oloinen varmaan.

Vastustelin pitkään koko hoitotahoa. Koin lääkärit ja hoitajat pelottavina. Minulla ei ollut oikeutta sanoa mitä lääkkeitä en halua käyttää. Nyt tilanne on toinen. Minua kuullaan. Ja minä olen myös tullut vastaan ja todennut että lääkityksestä on hyötyä. Mutta itsepintaisimmat harhat ovat minulla edelleen - vaikka en ole sikäli sairaudentunnoton että uskoisin niihin sataprosenttisesti. Tiedän, että ne ovat harhoja, ei vain tunnu siltä.

Uskon, että tulen vielä eheytymään. Sitä en tiedä, kuinka paljon. Uskon, että kunhan saan turvallisuuden tunteen kasaan, voin elää ihan hyvää elämää skitsofrenian kanssa. Ja uusia traumamuistoja tulee sitten kai kun sen aika on. Aina niitä välillä tulee lisää mieleen. Mutta kunhan arjen perusasiat ovat kunnossa, olen ihan tyytyväinen näinkin. Näen niin sanotusti valoa tunnelin päässä. Ja paljon, paljon valoa. Minulla on epämääräinen intuitio, vai liekö toiveajattelua, että tulen saamaan elämältäni jotakin todella hyvää vielä. Olen nuori kolmekymppinen. Minulla on elämä edessä. Ja juuri nyt asiat ovat ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja

Varsinainen surkeiden sattumusten sarja tässä tapahtui mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin pari päivää sitten ihan pelon kourissa. Olin varma että kotonani on käyty ja että täällä tullaan käymään raiskaamassa minua. Menin eräänlaiseen hätätilaan. Tein kaikkea outoa ja seksuaalissävytteistä kuten matkin yhdyntöjä ja hikoilin helvetisti. Paikalle tuli ohjaaja ja sitten he soittivat lanssin tänne. Ambulanssimiehet jututtivat - taikka yrittivät - jututtaa minua mutta en oikein ottanut katsekontaktia ja nypläsin hiuksiani sormissani. En muista mitä ajattelin tuolloin. He eivät saaneet minua liikkumaan mihinkään ja poliisit soitettiin paikalle. He sitten lopulta kovakouraisesti kuljettivat minut ambulanssiin missä kirjaimellisesti kiljuin niissä paareissa sidottuna. Taannuin vauvaksi joka huutaa hätäänsä. Minut laitettiin osastolle eristyshuoneeseen ja piikillä injektio takapuoleen, lääkettä. Olin tavallaan suorastaan helpottunut tällä kertaa siellä eristyksissä vaikka aikaisemmilla kerroilla kun minut on sinne viety, on tuntunut, että järki lähtee. Nyt se tuntui turvalliselta paikalta. Olin samalla silti täysin vakuuttunut että nyt ne tekijät ovat asunnollani ja anelin että saisin soittaa hätänumeroon että joku tulee katsomaan asuntoni onko siellä ketään.

No, seuraavana päivänä olin jo rauhallisempi. Mutta siellä eristyksissä silmälasini menivät rikki kun kömmin vahingossa niiden päälle. Sitten osastolla sattui sellainen tapahtuma että jätin puhelimeni yleisiin tiloihin mistä potilas oli sen ottanut ja ilmeisesti puhdistanut sen kokonaan niin etten enää päässyt käyttämään sitä ollenkaan. Eli uusi puhelin hankittava uusien lasien lisäksi. Sekin vielä! Manasin koko tilannetta ja pelkäsin samalla että asunnollani tullaan käymään.

No, otin järjen sitten käteen ja aloin setvimään tilannetta. Elikäs, uusi puhelin hankittava. Järjestelin asioita ja nyt on edunvalvojaan otettu yhteys että saan maksusitoumuksen kauppaan mistä haen uuden puhelimen. Tämä oli tavallaan onni onnettomuudessa lopulta; olen jo pitkään ajatellut uuden puhelimen ostamista. Tässä sitten sitä ollaan. Saan toivottavasti paremman uuden luurin kuin vanha. Eli hyvin kävi sen suhteen.

Sitten myös oivalsin jotenkin lopultakin sen ettei kukaan täällä ole käynyt taikka tule käymään. Jotenkin tuo episodi havahdutti minut siihen. Tunnen olevani turvassa, ainakin paremmin turvassa, kotonani. Pääsin tänään jo tuolta osastojaksolta kotiin siis. Eli nyt voin rauhassa nukkua yöni. En usko että kukaan käy täällä raiskaamassa. Turvattomuuden ongelma siis myös hoitui!

Sitten tuli puheeksi muuttaminen. Harkitsen muuttaa kokonaan uudelle paikkakunnalle. Se olisi uusi alku. Saisin kenties viihtyisämmän kodin kuin tämä nykyinen on. Siitä keskustelemme täällä palaverissa. Eli tämän osastojakson ja sekoamiskohtaukseni myötä tuli tämäkin puheeksi. Se muutto voisi olla tosi hyvä juttu, kauas täältä, jonnekin toiselle paikkakunnalle. Paikkakunnalla ei ole minulle niin väliä, kunhan asunto ja ympäristö on viihtyisä. Eli tämän kohtaukseni jälkeen tämäkin asia tuli esiin mikä on hyvä.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja, siis! Olen nyt ihan tyytyväinen ja turvallisin mielin että asiat lähtevät omalla ajallaan järjestymään.

Pahin trauma

Pahimman trauman tekee tämä itsetuhoinen ajatusmalli. Että haluan seota pahemmin kuin kukaan koskaan, ja oikein paisuttelen sitä kärsimystä. Tavoitteeni on kai että tulisin niin hulluksi että kuolisin siihen.

Siihen päälle nämä kaikki ajatukset olla maailman vihatuin henkilö jotka satuttavat. En ole, mutta edelleen kannan tuota tunnetta mukanani. 

Puolet kärsimyksestäni on itse aiheutettua. Noita vanhoja ajatusmalleja on vaikeata työstää. 

Palautetta

Mitä olette lukijat pitäneet blogistani? Olisi taas aika palautteelle! Kyseenalaistaako täällä kaikki traumani ja uskooko joku? Kaikki palaute on tervetullutta. Muista juuri sinä siellä että olet ihana ja tärkeä. Suukkoja! 

Balladi

Muistan kun naapurin tyttö itki tälle kappaleelle ja katsoin häntä järkyttyneenä. Tuskin itse ymmärsin sen ikäisenä näitä lyriikoita. Nyt tämä biisi soi päässä. Niin. Seksuaalinen ahdistelu osuu jonnekin niin yksityiselle alueelle. Yksikin isän väärä katse voi romuttaa tyttären. Eikä maailma sen jälkeen ole sama. En edes saata ymmärtää mitä sitten vuosien raiskaukset tekevät. Ihmisraunioita synnyttävät. Nyt menisi varsin todella hyvin jos tietäisin vain että olen turvassa. En muuta kaipaa. 

Vitut elämälle

Karuja aikoja eletään taas tämän pelon kanssa. Jos kaikki onkin ihan hyvin ja pelkoni on turhaa? Sitä rukoilen. 

No, opin tässä jotakin. Opin vain näyttämään keskisormea kaikille vastoinkäymisille. Ei voi vähempää liikuttaa. Turhaa tuhlata elämäänsä murehtimiseen. Asiat järjestyvät lopulta, tavalla tai toisella. Ja tosiaan, silloin kun käsin, olen vain että vitut sulle, elämä. 

Täällä olen lähinnä nukkunut nyt. Unikin tekee hyvää. Joku pölli röökit ja rillit meni rikki. Vittu. No, pieniä vastoinkäymisiä. Hankin vain uudet ja siinä se. 

Vitut elämälle, sillä asenteella selviän nyt! Hehkeänä osaatokuteissa. 

Miten päädyin osastolle

Ennen tänne osastolle tuloa tosiaan taannuin vauvaksi joka kehdossa epätoivoisena huutaa äitiä hätiin. Kirjaimellisesti kiljuin. Siihen tuli ambulanssiväki ja myöhemmin poliisi. Sitten ne retuuttivat minut autoon ja ajoivat psykiatriselle. Minut laitettiin eristyshuoneeseen yksin ja injektio taka puoleen. Vaikka tämä varmaan kuulostaa rajulta niin olin suorastaan kiitollinen eristyksissä koska se tuntui turvalliselta paikalta. En kaipaa muuta kuin turvaa. 

Täydellinen elämä

Nyt tarvitsee muistaa vain että elämässä on erilaisia vaiheita, ja nyt on synkempi päällä. Sekä se että saatan murehtia ihan turhaan.

Kun näitä kriisejä tulee, huomaan, että resilienssini vain kasvaa. Jouduin eristyshuoneeseen kovakouraisesti talutettuna kun kiljuin ja potkin siteissä makuulle sidottuna niin lujaa. Ennen eristyksissä tuntunut kuin järki lähtisi mutta nyt se oli melkein pelastus, turvallinen paikka. 

Nyt olen rauhoittunut vähän mutta edelleen peloissani ja kaikki paska hyötyy päälle. Yritän olla stressittä että tämä on taas väliaikainen koettelemus. 

Jumalauta nainen

Nyt on sitten taas on sellainen tilanne että pelot lähtivät käsistä. Ja olen... Jännitys tiivistyy... tässä... Osastolla, taas. Tein pari varotoimenpidettä jos siellä käydään, tiedän heti. Nyt jo olisi minun tärkeää vain nukkua. 

Muistan ikuisesti kun kävin kriisikeskuksella juttelemassa ja he vain tuijottivat minua ja sanoivat jotakuinkin että ovat ymmällään urheudestani. Oli liputuspäivä, sanoivat, osa noista lipuista liehuu sinulle. 

Väsynyt puhkipoikki rikkinaitu hymyni.

Rakkaudettomuus

Kuuntelen rakkauslauluja ja itken. En mitään kaipaa niin kuin rakkautta. Ja olin kai rakastunut perheenjäseniin. Sieltä jäänyt tuo syvä rakkaudettomuus, koska se on niin väärin. Olen rakastanut ja surrut että rakastan. Ja aito rakkaus jäänyt kokematta. En varmaan edes tiedä miten hyvältä rakkaus tuntuu. Meillä se oli jotain niin häiriintynyttä. 

Sitten tämä alituinen pelko ja stressi. Jos olen turvassa, en tunne niin. Haluan vain olla turvassa ja tuntea olevani. 

Pitää vaan jatkaa elämää. 

Ratkaisu pelkoihin

Helpottaa. Löysin hyvän ratkaisun näihin pelkoihin. Nyt saan mielenrauhan. Ilostuttaa heti. Kaikki järjestyy! Ei täydy pelätä kotonaan sen enempää. Tämän yön voisin nukkua kaverilla jos siellä on turvallisempi olo.

Joo olen aika sekaisin huolesta mutta onneksi löysin ratkaisun. Jospa tämä tästä nyt. Tämä päivä on mennyt pelätessä. Mutta nyt pelot lievittää.

Jospa tämän taas kuuluikin mennä näin?

Pelottaa

Vähän huolettaa mutta pääsin pahimmasta pelosta irti. Stressaa nyt taas vaan kaikki mutta yritän sanoa itselleni että rauhoittuisin ettei ne asiat stressaamalla sen paremmin hoidu. Huomenna kuitenkin selviää pahin stressiä aiheuttava asia. Toivottavasti menee hyvin ja saan sen oviketjun. Sitten kun tiedän olevani turvassa niin ylipäätään stressaan vähemmän ja asiat kyllä hoituvat stressittä.

En vain malttaisi odottaa huomiseen. Haluaisin että tämä asia ratkeaisi heti. Mutta pitää olla kärsivällinen. Jokin intuitio sanoo minulle että kaikki on hyvin ja järjestyy vaikka tulee niin sanotusti mutkia matkaan.

Kävin naapurilla kahvittelemassa, oli kivaa jutella hänen kanssaan. Nyt voisin mennä ulos tupakille ja auringosta nauttimaan. Kyllä ne asiat vielä hoituvat varmaankin parhain päin.

Oviketjuasia on hankalampi hoitaa kuin tiesinkään. Menee useampi viikko enkä välttämättä saa sitä. Pelottaa. Kaiken järjen mukaan kukaan ei pääsisi tänne mutta huolettaa silti. Voin nukkua kaverilla jos omassa kodissa pelottaa liikaa. Järkeä vievä turvattomuuden tunne nyt. Onko tälläkin jokin merkitys?

Asioita selvittelen

Kävin taas poliisilaitoksella rikosilmoitusta tekemässä mutta he vain käännyttivät minut pois, kuten oli arvattavissa. Huolettaa koko tämä tilanne. No, selvittelin asioita kiiteistöhuollosta ja siellä sanottiin ettei kenellekään anneta avaimia. Ei minkään järjen ja logiikan mukaan tänne olisi kukaan päässyt. Miksi sitten tavaraa kadonnut ja vaihtanut paikkaa? Itsekö sekavissa tiloissa olen niitä muistamattani siirrellyt? En usko ihan... No, selvittelen asiaa että jospa tähän voisi asentaa oviketjun, sitten varmuudella olisin turvassa öisin. Se asia selviää heti huomenna. En malta odottaa, on levoton ja turvaton olo.

Toisaalta jo vähän helpottanut koska jos saan sen oviketjun sekä muutenkin kun olisi hyvin epätodennäköistä että täällä olisi kukaan käynyt. Ja heti huomenna asiat selviää, ei joudu montaa päivää odottamaan. Huoleni otettiin myös todesta.

Yritän nyt tehdä mukavia asioita ja rauhoittua. Tänään on pian kaupparyhmä, ostan maitoa ja keittelen kotona kahvit. Näen ehkä yhtä naapuria myös tänään kahvitteluiden merkeissä. Hän oli todella mukava minua kohtaan kun kerroin peloistani. Hänen kanssaan tuli aiemmin riitaa mutta saatiin se sovittua ja siitä olen iloinen, että voidaan olla taas ystäviä.

Ehkä nämä asiat tästä järjestyvät, saan sen oviketjun ja sitten, lopultakin, voin olla kotonani turvallisin mielin! Jospa tämän piti mennä näin että lopulta minulla olisi turvallisempi olo nopeammin ja enemmän kuin ennen?

Ajelehdin

Tosi levoton olo. Huolestuttaa. Nyt hengailen kaverilla mutta vaikeaa pysyä aloillaan kun pelottaa niin paljon. Joku järki tultava näihin pelkoihin. En voi elää jatkuvan pelon vallassa. 

Yritän rauhoittua. Päivä kerrallaan nyt. Ehkä kaikki järjestyy. Ehkä parin päivän päästä on taas ihan eri fiilis. Tai sitten tämä vain pahenee. 

En tiedä miten tulevaisuudessa menettelen. Ajelehdin taas vailla päämäärää. 

Otin vähän selvää asioista. Soitan isännöitsijälle onko kukaan hankkinut avaimen tänne. Sitten otan selvää onko mahdollista hankkia oviketju. Sitten olisi turvallinen olo kotona öisin. Huoli vähän vähentynyt kun kuulemma ei pitäisi olla mahdollista että joku on saanut avaimet kotiini. 

Tämän yön nukun turvassa ja huomenna saa asioihin selvyyttä. 

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan. Pääsen pariksi yöksi kaverin luo nukkumaan kun pelottaa liikaa omassa kodissa. Sitten yritän tehdä tälle asialle jotain. Pakko tulla joku järki tähän touhuun.

Olen niin onnellinen että kaveri ottaa minut luokseen. Kyllä kaikki järjestyy parhain päin. Ehkä minulla on parin päivän päästä taas turvallinen olo omassa kodissa. Tosiaan, päivä kerrallaan nyt, ei pidä hötkyillä.

Levoton olo on. Turvaton. En osaa olla aloillani. Mutta nyt vähän iloisempi olo että pääsen kaverille sentään. Sitten pitää katsoa miten toimin sen jälkeen.

Kuuntelen musiikkia ja hengaan kotona. Pelottaa mitä tästä tulee. Voihan olla että nämä pelot ovat takaumia ja nyt kaikki on hyvin.

Turvattomuus

Kaikki tuhoutuu taas. Pelkään että minua tullaan tänne raiskaamaan. Poissa ollessani tavarat olivat vaihtaneet paikkaa, joku on käynyt niitä siirtelemässä ja yksi päiväkirja kadonnut.  Olen todella huolissani. Pelottaa koko tämä asunto.

Vaikka minulle sanotaan ettei tuohon oveen saa avainta mistään, pelkään, että tekijäni ovat saaneet sen ja täällä sotkeneet paikkoja kun olin osastolla.

Tuskallista että en ole koskaan missään turvassa heiltä.

Nyt on ihan okei olo kuitenkin. Ehkä asiat järjestyvät, ehkä tämä vielä iloksi muuttuu. Ehkä tälle asialle on oma tarkoituksensa. En tiedä miten muuten lohduttautuisin.

Ei täydy triggeröityä

Nyt tuli jysähdyksen sijaan jyrähdys.

Jysähtelin taas kroppaani. Ne tuntuvat sellaisilta että laskeudun jostakin yläpuoleltani kehooni ja se oikein jysähtää koko kehossa. No nyt suorastaan jyrähdin kehooni, todella voimallisesti.

Ymmärsin ettei minun täydy triggeröityä missään tilanteissa. Ei ole mitään vaaraa enää missään. Rauhoituin, rentouduin. Jatkuva takauma lievitti. Elän vähän vähemmän traumatakaumassa ja enemmän tässä hetkessä. Minähän siis tavallisesti olen aina jonkinmoisessa pelkotilassa ja takaumassa. Sitähän elämäni oli alusta alkaen joten tietysti elän sitä läpi, ei ole ollut muuta.

Tänään pidetään vielä omatuokio, pääsen juttelemaan asioistani tukikämpän ohjaajalle. Olen tässä tänään istuskellut ulkona tupakilla ja jutellut naapureille. Ihan hyvä päivä on ollut. Ja tuntuu todella hyvältä olla kotona taas.

Kotona jälleen

Kotona jälleen. Kyllä tuntuu mukavalta olla kotona taas. Kotini tuntuu niin paljon turvallisemmaltakin nyt. Ja täällä on niin seesteistä ja harmonista että viihdyn. Voittaa tämä osaston, vaikka osastolla oli enemmän sosiaalisuutta mitä kaipaan. Mutta on täällä ihanaa ja niin hiljaista. Ihanaa vain kuunnella hiljaisuutta.

Ajattelin etsiskellä jos olisi joku teatterikurssi taikka vastaava. Se voisi olla hyvä harrastus ja ehkäpä tutustuisi siellä uusiin ihmisiin.

Muuten en stressaa nyt mistään paitsi lääkitysasiasta edelleen vähän kun olisin toivonut että se olisi pienempi mihin päädyttiin mutta ehkäpä sitä vielä vähennetään. En viitsisi jälleen itse alkaa vähentämään koska se on tapahtunut jo monta kertaa ja johtanut osastolle. Mutta ainakaan tämä ei ole sikäli liian iso annostus että olisi mieli sirpaleina miten se oli.

Pääsin tosiaan Facebookkiin taas niin sieltäkin yritän löytää uusia tuttavuuksia ja voi keskustella ryhmissä mikä on mukavaa. Aika kuluu siinä aika hyvin, Facebookkia selatessa, jos ei ole muuta tekemistä.

Nyt tuntuu asiat olevan järjestyksessä. En kärsi enää niistä musertavista oloista mitä oli jokin aika sitten. Musersi traumat ja lääkitysasiat muun muassa. Olen nyt jo parempivointinen ja mieliala on parempi.

Huomenna kotiin

Tämä päivä alkanut muuten ihan hyvin mutta ahdistaa ja triggeröi kun sain huonekaverin. Toisaalta se on hyvä juttu, nousee pintaan nimittäin kipupisteitä, tunteita, jotka minun pitää käydä läpi ja käsitellä.

Oivalsin myös tätä kautta sen että en ole inhottava ja irstas isä, olen kaunis Bella, särkynyt lapsi. On vaikeata saada yhteyttä siihen, kuka oikeasti olen, ja tuo isäpersoona jyrää päälle. Se on minussa tiukasti kiinni.

Juttelin parin potilaan kanssa tästä ja kuulemma minusta ei saa iljettävää tekemälläkään. Se helpotti. Että minulla on vain ehkä todella vääristynyt minäkuva kun ajattelen että olen jotenkin inhottava.

Lääkeannostuksen nostaminenkin triggeröi vaikeita tunteita pintaan. Sitä ollaan nyt nostettu vähän liikaa mielestäni. Sillä hieman pienemmällä annoksella se toimi hyvin. Ainakaan minua ei pakoteta syömään sitä sillä annoksella mikä oli isoin mikä sai mieleni ihan sirpaleiseksi.

Pääsen osastolta kotiin huomenna. Ihanaa. Olisin ollut valmis olemaan täällä pidempäänkin mutta oikeastaan tuntuu todella hyvältä päästä kotiin. Saapahan olla taas ihan omissa oloissa ihanassa kauniissa kodissa.

Minä todellakin tervehdyn

Poseerasin peilin edessä. Ai, miten kaunis olenkaan! Olin noin kuuden vanha ja hyvin itsevarma itsestäni. Päiväkodissa piirsin kruunupäisiä kissoja ja leikin kissaa. Rakastin olla tyttömäinen. Sitten tuli se kohtalokas ilta kun tyttöyteni tuhottiin. Isäni tuli ja raiskasi minut.

Katsoin itseäni peilistä ja purskahdin itkuun. En tahtonut kiinnittää mitään huomiota kehooni, se ahdisti minua. Muutuin äänekkäästä lapsesta hiljaiseksi. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään hirviökaloja, sellaisia torahampaisia kaloja joilla on pistävän vihaiset silmät.

Se raiskaus ei jäänyt viimeiseksi. Isäni tuli siitä eteenpäin joka yö huoneeseeni.

Lopulta tuli päivä kun en sietänyt lähentelyjä enää. Raivostuin isälleni. Kirosin hänet maan rakoon, haukuin häntä rumimmaksi tietämäkseni miehen irvikuvaksi. Hän oli niin ruma silmissäni että minua oksetti. Oksentelinkin välillä ja se helpotti hieman pahaa oloa mutta aina se paha olo jäi sisääni. Ajattelin ettei se koskaan mene pois. Olin saastunut, likainen sisältä.

Lopulta en enää ollut sama tyttömäinen itseni. Minusta tuli todella androgyyni. En enää leikkinyt kissaa taikka piirtänyt kissoja. Kissat olivat vaihtuneet koiriksi joita pakonomaisesti piirsin yhä uudestaan ja uudestaan. Niillä koirilla oli isän katse.

Raiskaukset jatkuivat edelleen. Aamuisin olin pahoinvoiva ja mietin, olenko ainut perheestä jota pyörryttää aamuisin. En tiennyt syytä siihen, miksi voin niin pahoin ja joka paikka on kipeä. En enää muistanut sitä mitä isäni minulle teki.

Lopulta en ollut enää androgyyni edes. Olin poikatyttö-tyttöpoika. En tiennyt enää mikä olen sukupuoli-identiteetiltäni.

Sitten tuli se kohtalokas ikä, murrosikä. Yhtäkkiä tajusin mistä on kyse. Se tuntui niin karmaisevalta että aloin vain nauraa räkättää. Siitä lähtien olin maniassa tauotta ja välillä itkin ja sitten olin taas maaninen. Ja raiskaukset vain edelleen jatkuivat.

Mielestäni olin onneni kukkuloilla vaikka muut katsoivat minuun pelokkaina kun sain tyhjästä naurukohtauksia jotka kestivät pitkään niin etten voinut lopettaa nauramista. Ilmeeni kertoi ettei se ole tervettä iloa. Siksi minua pelättiin, toiset säälivät.

Luojan kiitos en ole enää se Bella. En saa enää maanisia nauruhekotuskohtauksia. Olen vihainen pikemminkin. Vihainen siitä, mitä minulle tehtiin. Mutta se viha on jossakin niin syvällä etten saa kunnolla otetta siihen. Tosiasiassa pursuan vihasta, vihasta, joka laantuu heti jos meinaan tuntea sen. Olen myös taas tyttö. En kylläkään nainen, vielä, mutta ainakin tyttö.

En voi uskoa tätä, mistä kaikesta olen selvinnyt yhtenä kappaleena. Jotakin todella pahaa siellä on ollut vaikkakaan ne mysteerit eivät vielä ole avautuneet minulle, mitä kaikkea. Olen ollut todella urhea. Olen tehnyt oikeat valinnat elämässäni. En esimerkiksi ryhtynyt rikokselle polulle. Pääsin irti insestistä, lopultakin, niin ettei enää se tuottaisi mitään nautintoa kuin vielä joskus kenties teininä tuotti. Olen oppinut rakastamaan itseäni enkä enää ole itsetuhoinen samoin, ajatuksissani. Olen pelastunut ja olen matkalla kohti terveyttä. Minä todellakin tervehdyn!

Voi hyvä Luoja mistä olen selviytymässä. Olen totisesti soturinainen. Kaikki ne unettomat yöt, kaikki hämäräperäisyys, kaikki rikollinen toiminta ja väkivalta joka vie järjen... Kaikesta siitä olen eheytymään päin. Minä todella eheydyn! Voin vielä olla terve! Olen niin kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä tällaisina hetkinä.

Avaan harhoja joita minulla on ollut

Voisin tässä postauksessa vähän avata harhoja joita minulla on ollut. En muista vuosia tarkkaan milloin ollut mitäkin.

Se kaikki alkoi siitä kun kuvittelin minulla ja lukioihastuksellani olevan jonkinlainen telepaattinen yhteys. Olin silloin melkeinpä täysin vakuuttunut tästä vaikka myöhemmin ollut myös harhoja joita olen samalla kyseenalaistanut. En mielestäni ollut sairas silloin. Päädyin ensimmäiselle osastojaksolleni seitsemäntoistavuotiaana.

Sittemmin ollut vielä vaikeampia harhoja. Esimerkiksi kuvittelin olevani telepaattisesti yhteydessä eri julkisuuden henkilöiden kanssa ja etenkin suosikkiartistini kanssa. Ajattelin että hän on rakastunut minuun ja aikoo kirjoittaa meistä kahdesta rakkausromaanin Valovuosia. Että tuntuu että joutuu valovuosia odottamaan toista. (Psykoosissa tulee välillä hyviä ideoita ja voisin tätä harhaa hyödyntää ja kirjoittaa sellaisen kirjan taikka novellin itse.)

Ajattelin että on kaksoiskaikkeuksia (kun puhutaan kaksoisliekeistä sielunpuoliskoina) joka on vielä korkeampi yhteys kuin kaksoisliekeillä.

Sitten ajattelin että ajatuksen voimalla teen uusia universumeja ja pelleilin sen kanssa nauraen ajatuksille universumeista missä esimerkiksi kaikki ihmiset nauraa hekottavat maniassa (koska surun tunteita ei ole yhtään niin se johtaa jatkuvaan maniaan, tämäkin oli yksi ajatukseni siitä miksi ihmiset tuntevat myös surua ja ahdistusta, koska muuten kaikki olisivat maniassa kun suru ei ole tasapainottamassa iloa) ja todella brutaaleja todellisuuksia missä kaikki ihmiset ovat kannibaaleja ja raatoja on ympäriinsä.

Olin myös tosissani menossa taksilla lentokentälle että lempiartistini tulee noutamaan minut sieltä. Istuin taksissa ja odotin että se lähtisi ajamaan, onneksi ei mennyt mihinkään kuitenkaan.

Kävin läpi mielessäni vanhempieni kuolemista ja veljeni kuolemista mitä nyt en muista sen tarkemmin, mutta telepaattisesti juttelin heille ja he olivat kuolleita, muistaakseni. (Veljelleni on tullut vastaava ajatus taikka pelko vanhempiemme kuolemisesta.)

Ajattelin että ihastukseni aikoo tulla osastolle ja tahtoo kosia minua ja osastolla odottelin ulkona häntä koska hän saapuu sinne. Ketään ei tietystikään tullut.

Sitten oli mielenkiintoisia harhoja näistä alien-tehtävistä. Että alienit testasivat minua erilaisin tavoin. Minun piti esimerkiksi olla hievahtamatta ja räpäyttämättä silmiä. Jos olisin vähääkään hievahtanut, nyökytellyt tai pudistellut päätäni, alienit olisivat tuhonneet planeetta Maan. Olin traumaattinen tästä tehtävästä jälkeenpäin kun tein kuten käskettiin ja vaeltelin (olin silloin osastolla) käytävillä peloissani niska jäykkänä.

Piirsin ilmaan todella hitaasti eri kokoisia ääretönmerkkejä joiden tekemisen piti kasvattaa tietoisuuttani ja älykkyyttäni.

Sitten minut opetettiin rukoilemaan polvistuen ja rukoilin maailmanrauhan, ilmastonsaastumisen ja nälkäisten lasten vuoksi ja sen piti toimia niin että joskus nämä rukoukset toteutuvat.

Sitten juttelin telepaattisesti erään delfiinin kanssa jolla oli delfiininä vastaava tehtävä kuin minulla ja peilin edessä näytin tälle Marie-delfiinille ihmisanatomiaa.

Sitten oli näitä telepaattisia ihastuksia ja parisuhteita että ihastuksen kohteeni ja minä kommunikoimme ja olisimme menossa yhteen. 

Pudistelen päätäni kun muistelen näitä. Nyt ei ole pitkään aikaan ollut muita harhoja kuin tämä itsepintaisin josta en tunnu millään pääsevän eroon, että olisin telepaattinen niin että tartutan muihin tunteitani ja ajatuksiani. Tiedän, ettei se ole totta, mutta en pääse tunteesta eroon. Varmaankin jotkut osat minussa tahtovat uskoa siihen edelleen?

Mitä hyvää muistan lapsuudestani?

Ryhdyin taas pohtimaan traumojani ja miten ne eivät vieläkään tunnu tosilta. Kysyin itseltäni, mitä muistan lapsuudestani ja nuoruudestani varmuudella, mitkä asiat eivät ole unohtuneet?

Muistan miten kaikki perheenjäsenet olivat omilla tietokoneillaan ja huudeltiin sitten huoneesta toiseen toisillemme jotain. Muistan perhejoulut kun katsottiin aamulla piirrettyjä ja illalla syötiin jouluruokia ja avattiin kuusen äärellä lahjapaketit kukin vuorotellen niin että kaikki näkivät mitä toiset saivat. Muistan kesät kun käytiin uimarannalla uimassa, parhaan ystävän kanssa veneilyretket saarelle telttailemaan. Muistan miten hauskaa meillä oli yhdessä ja nauroin paljon. Naurettiin yhdessä toilailuillemme ja puhuttiin puhelimessa tuntikausia. Käytiin salaa yökävelyillä ja yökyläiltiin ja pidettiin kunnolla hauskaa. (Paras ystäväni oli todella huumorintajuinen ja varmaan siksi hän nosti minusta pintaan hauskoja puolia.) Muistan että kesällä poimittiin pensaasta marjoja ja tehtiin piirakkaa niistä, heitettiin tikkaa, yövyttiin ulkona teltassa ja tehtiin kaikenlaista kivaa parhaan kaverin kanssa, kuten esimerkiksi adjektiivitarinoita (eli kirjoitettiin tarinoita lähinnä fanituksen kohteista ja siihen piti toisen täydentää adjektiiveja ja niistä tarinoista tuli hulvattoman hauskoja). Muistan miten tein läksyjä ja opiskelin kokeisiin, piirsin paljon ja pidin kotisivuja. Tällaista oli minun näennäisen onnellinen lapsuuteni. Edelleen nämä asiat tuntuvat todellisilta ja traumat eivät.

Sitten on nämä traumoihin viittaavat asiat joita en ole unohtanut koskaan. Kuten se miten isäni nosti minut rinnuksista seinää vasten vihaisena, kuten se miten enoni kehaisi minua seksikkääksi, ja enosta toinen miten hän nosti minut syliinsä ja siinä tuntui olevan jotakin väärää ja halusin alas, kuinka joka aamu jalat olivat niin kipeät kuin olisi yöllä juossut maratonin, kuinka kurkku oli aina täynnä limaa ja huulet rohtuneet, se kuinka paras kaveri kertoi nähneensä isäni ja veljeni katsomassa yhdessä pornoa, kuinka olin aivan rättiväsynyt kouluaamuina mutta oli vain pakko nousta ylös, kuinka punastelin kaikkia ihmisiä ja hymyilin täsmälleen samoin kuten isäni, kuinka pelkäsin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä niin että minulla ei kunnolla ollut kavereita... Tällaisia asioita en ole koskaan unohtanut.

Sitten on asioita jotka tulevat pintaan takaumina. Kuten isän penis kurkussa ja miten tukehdun, äidin löyhkä, veljen aggressiivisuus, isän katse kun hän on päälläni, ukin kivespussit hakkaavat naamaan, ja kaikkea tätä mistä en enää oikein uskalla kauhean syvällisesti kirjoittaa koska niin tabu aihe edelleen muille vaikka itselleni ei enää olisi. Ja se vain vieläkin tuntuu niin epätodelliselta vaikka tiedän että jotakin pahaa on sattunut varmasti, kaikki merkit viittaavat siihen, kuten se että kaikilla sukulaisilla poikkeuksetta on jotain vakavia mielenterveysongelmia.

Tuntuu hyvältä muistella noita positiivisia asioita ja todeta että puolittain elin aivan normaalia lapsuutta. Meillä oli pöydässä ruokaa ja vanhemmat kävivät töissä, alkoholinkäyttö kaiketi oli maltillista ja huumeista en ole ihan varma kylläkään onko niiden käyttöä ollut vaiko ei. Mutta perusasiat olivat kunnossa, vanhempien palkka oli ihan hyvä eikä ollut puutetta rahallisesti mistään. Leikin muiden lasten kanssa vaikka joissain tilanteissa jännitin hirveästi kuten päiväkotikaverin syntymäpäivillä sitä ryhmätilannetta. Kulissit olivat kunnossa. Se taas mitä yön hämärässä tapahtui... sitä tuskin muistan.

Muistan öistä ainoastaan sen (ja tätä en ole koskaan unohtanut) että tuuletin humisi hiljaa ja koin salaperäisen, mystisen yön tunnelman. Oli hiljaista, vain tuulettimen ääni. Ihmettelin miksi tuuletin laitettiin aina öisin päälle kun päivällä se ei ollut. (Nyt mietin että johtuiko se niistä inhottavista hajuista ilmassa joista yritettiin sitä kautta päästä eroon. Näissä muistoissani en haista sitä hajua mutta takaumina on tullut ajatuksia että täytyy päästä tästä löyhkästä, hien ja testosteronin, löyhkästä johonkin ulos ja pois.) Muistan tunnelman joka oli rauhallinen ja tyyni. Muistan muutenkin parhaiten kaiketi tunteita ja tunnelmia vaikka monesti traumamuistoista juurikin se tunne jää hämärän peittoon eikä sitä muista.

Voisin muistella lisää elämäni hyviä hetkiä, ne tuovat voimaa. Että elämäni ei ole ollut pelkkää traumatisaatiota, miltä se nykyisin on vähän tuntunut olevan. On paljon muutakin. On paljon iloa, naurua ja hyviä hetkiä. On paljon erilaista mukavaa tekemistä ja aktiviteetteja. On paljon ihan niin sanotusti normaaleja keskusteluja kavereiden kanssa ja leikkimistä. On Bella joka vaikutti täysin terveeltä.

Täysi helvetti voi kääntyä täydeksi voitoksi

Nyt on ihan iloinen mieliala. Asiat tuntuvat olevan oikeassa järjestyksessä. Ei ole enää sitä musertavaa tunnetta mikä oli vielä ehkäpä kuukausi sitten, eli jo kuukaudessa edistynyt huomattavasti.

Tämä menee kuin pikakelauksena eteenpäin tämä eheytyminen! Juuri niin kuin päivä päivältä menetin järkeni enemmän, nyt päivä päivältä olen ehyempi. Kaikki samat asiat tapahtuvat kuin aiemmin mutta vastakohtinaan. Esimerkiksi kun olin turvaton ja peloissani, olen nyt turvassa ja rohkea. Aivan kuten olin syvästi masentunut, olen nyt syvästi iloinen - ja terveellä, ei maanisella tavalla. Aivan kuin tuskin nukuin öitä, nyt saan nukuttua rauhassa koko yön. Minua ei myöskään enää kiusata ja olen kuullut aivan ihanaa palautetta ihmisiltä jotka välittävät minusta (mutta tätä on edelleen vaikeaa ottaa vastaan, että olisin jopa pidetty).

Minua musersi jokin aika sitten vielä se miten traumaattinen olen. Heräsin öisin musertavaan, kuristavaan tunteeseen miten rikki olen. Nyt en piittaa. Olen ehkä hajalla mutta se ei haittaa. Hyväksyn sen osana tätä hetkeä. Turhaan kidutan itseäni ajattelemalla miten huonosti on, varsinkin kun asiat eivät ole huonosti ollenkaan enää, jos ei lasketa sitä että on tusina traumatilannetta unohtunut ja pitäisi integroida persoonat joiden olemassaoloa ei edes vielä tunnista ja kasa muita mielenterveysongelmia. Lopulta minulla on silti katto pään päällä ja ruokaa ja turvaa. Minulla on siis kaikki edellytykset hyvään elämään. Kaikilla ei näitä elämän perusasioita ole ja saan olla kiitollinen, olin kuinka traumaattinen hyvänsä.

Koska olen tarpeeksi vahva käsittelemään sitä kaikkea joten olen myös tarpeeksi vahva pääsemään yli. Saan olla kiitollinen vahvuudestani ja hyvästä resilienssistäni. Saan olla kiitollinen siitä että ylipäätään elän edelleen, ollut todella lähellä kai että olisi tullut lähtö. Joten eläminen itsessään ei ole mikään itsestäänselvyys minulle, mistä olen myöskin hyvin kiitollinen. Olen kiitollinen siitä että olin niin suuressa vaarassa koska se opetti arvostamaan elämää ja elämistä. Eli täysi helvetti voi kääntyä lopulta täydeksi voitoksi.

Missä oikein olen?

Yhtäkkiä päähän jysähti, hei, missä oikein olen? Kuin en ymmärtäisi kunnolla, missä nyt olen. En olekaan enää lapsuudenkodissa. Havahduin tähän ja havahduin hivenen siitä unesta jossa edelleen olen. Hassua!

En ole enää lapsuudenkodissa. En joudu kokemaan sitä kaikkea paskaa enää uudestaan. Olen turvassa. Nyt ihan oikeasti olen. Voisin hylätä pelkäävän itseni ja antaa tulla pintaan rohkeamman minän joka tietää olevansa turvassa.

Huomaan eheytyneeni koska telepatiauskomus on mennyt vähän taka-alalle. Huomaan siitä että on turvallisempi olo ja että olen maadoittuneempi. Muuten en havaitse kunnolla eroa entiseen paitsi tämän uskomuksen lieventymisestä.

Päiväkahvit tunnin päästä. Voisin keittää itselleni nyt sitä ennen yhden kupin kahvia.

Pääsen osastolta kotiin ehkä noin viikon päästä. Tämä lääkeannostus on tuntunut ihan hyvältä, en huomaa että mieli olisi sirpaleina enää. Kuulemma vaikutan hoitajienkin mielestä hyvinvoivalta. Sanon aina heille vain että en minä hyvin voi vieläkään mutta paremmin kuitenkin.

Joskus vielä tuo telepatiakokemus lakkaa olemasta ja voin syventyä ja uppoutua omiin ajatuksiini ihan erilailla.

Niin helpottavaa olla pois lapsuudenkodista. Nyt se elämä vasta alkaakin, tähän ymmärrykseen! En enää tule raiskatuksi, en hakatuksi. Pystyn säätelemään paremmin sitä milloin annan takauman vyöryä päälle ja milloin työntää se mielestä pois.

Tässä pari tämän päivän selfietä.

Voin olla vahva minä jälleen

En enää joudu pelkäämään kuollakseni. Pelokkaan osan tilalle on astumassa toinen, itsevarma ja topakka minä. Se on ehkä noin kuusivuotias. Pelokas osa saa siitä turvan ja rauhoittuu. Ei kotiini tulla murtautumaan. Ei ole oikein mahdollista mitenkään se.

Pelokkaalle minälle voin sanoa heipat. Se on työnsä tehnyt. Mutta miksi se on ollut niin pitkään hallitseva minä? Koska jouduin pelkäämään heidän edessään etteivät he olisi entistä väkivaltaisempia? Vaiko juuri toisin päin, joutunut piilottamaan pelkoni?

Edessäni on nyt itsevarma minä joka hehkuu keltaista valoa. Se on melkein asettumassa vakituiseksi minäksi mutta ei aivan. En vieläkään täysin luota olevani turvassa joten pelokas osa hallitsee.

Ei tarvitse pelätä enää, ei nöyristellä, ei alistua. Voin olla vahva minä jälleen.

Identiteettini

Kannan edelleen tuota identiteettiä matkassani, että olen luokan outo tyttö, se hullu ja perverssi tapaus. En enää kykene mitenkään ajattelemaan itseäni tuollaisena. En ole perverssi ollenkaan. Olen saamassa kauniin puhtaan itseni takaisin.

Likaannuin pahasti lopulta insestin takia ja muutuin isäni kopioksi. Menetin itseni. Mutta en ole isä enää. Olen päivä päivältä enemmän oma herkkä, kaunis itseni. Kun puhun kauneudesta niin nyt tarkoitan sisäistä. Tarkoitan sillä herkkää ja haavoitettua sisintäni.

En enää joudu tekemään mitään mikä likaisi minua. Lapsena oksentelin ja silloin sain vähän pahaa oloa pois mutta tuntui että osa siitä jäi minuun enkä koskaan saa kaikkea pahaa oloa pois ja olin siitä surullinen. Lopulta en pystynyt oksentamaan, en itkemään, ja silloin aloin menettää itseni.

Lopulta minusta tuli jo lapsena häiriintynyt. Olin perverssien ihmisten piirittämänä aina. En pysynyt puhtaana. En pysynyt minuna.

Edelleen on vaikeata saada kosketusta siihen kuka oikeasti olen. On vaikeaa itkeä vaikka itkettää. On vaikeata saada tuo lika itsestäni pois joka minuun on takertunut.

Nyt se lika on viimeinkin poistumassa, kokonaan. Käsittelen tunteeni ja eheydyn. Käyn takaumia läpi ja eheydyn. En ole tuomittu olemaan likainen. Kirkastun, kaunistun sisältä.

Kertomus siitä kuinka likaannuin

Yö hämärsi tytön katseen eikä hän nähnyt kuin pimeää, ainoastaan hän näki vain epämääräistä usvaa ja sumua ilmassa joka haisi erikoiselle. Hän kurkisti varovaisesti huoneensa ovesta ulos ja näki järkyttävän näyn. Siellä sukulaiset olivat alastomina toisiinsa takertuneina. Tyttö luuli kuolevansa sydänkohtaukseen. Hän paiskasi huoneensa oven kiinni niin nopeasti kuin pystyi ja pakeni vuoteeseensa tärisemään kylmästä ja pelosta. Hän yritti saada tuon näkymän pois mielestään onnistumatta siinä. Kun hän sulki silmänsä, hän näki vain nuo aivokuolleet hymyt sukulaisten kasvoilla kun he rakastelivat autuaina, onnesta pökertyneinä. Tyttö purskahti vuolaaseen itkuun. Seuraavana yönä sama toistui, ja sitä seuraavana, vuosien ajan. Lopulta tuo usva oli ilmassa ja tyttö tiesi mitä se tarkoitti. Taasko siellä paneskellaan? Tytön huulille levisi epämääräinen virnistys, juuri sama minkä hän niin monesti oli nähnyt isänsä kasvoilla. Hän pudisteli päätään, ei, en saa langeta nyt tähän. Siltikään hän ei voinut kuin hymyillä. Aivan sama, millään ei ole mitään väliä, kunhan saan nautintoni, tyttö päätti ja henkeään pidätellen, sydän jyskyttäen avasi huoneensa oven. Siellä hän näki kaikki kolme perheenjäsentään yhdessä, alastomina. Hänet valtasi joku toinen kuin hän itse. Hän oli muuttunut isäkseen taas kerran. Hän tuijotti vain tuota näkyä ja huomaamattaankin alkoi kosketella itseään. Puolittain hänen päänsä suorastaan komensi häntä itkemään ja juoksemaan pakoon mutta tyttö työnsi tuon mielikuvan pois päästään. Hän halusi testata miltä tämä valinta tuntuisi, nauttia muiden kanssa. Tyttö ei itse sitä silloin ymmärtänyt mutta pohjimmiltaan hän oli täynnä kauhua ja kärsimystä toimiessaan näin. Lopulta hän pyörtyi. Seuraavassa hetkessä hän oli sängyssään läpimärkänä kylmästä hiestä, heijaamassa edestakaisin ja havahtui todellisuuteen. Hän ei saanut palautettua muistiin millään mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tyttö oli taas ollut jossakin toisessa persoonassa silloin kun nautti muiden mukana ja nyt hän oli aidompi itsensä, tunsi tuon kivun ja kärsimyksen nautinnon sijaan. Ja niin tyttö alkoi likaantua enemmän ja enemmän. Yön hämärissä hänen primitiiviset vaistonsa ja viettinsä ottivat vallan ja hän muuntautui toiseksi persoonaksi. Lopulta niitä persoonia oli enemmän kuin kaksi, hän ja isä. Lopulta siellä oli iso nippu erilaisia osia jotka eri hetkinä toimivat eri tavoin. Tyttö oppi nauttimaan tuosta usvan hajusta ilmassa vaikka aiemmin se oli haissut häiriintyneeltä, nyt se tuoksui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Tyttö oli menettänyt järkensä. Hän nauroi silmät päästä pullistuen samalla kun masturboi yksin sängyssään ja ajatteli olevansa pilvissä, niin onnellinen, vaikka tosiasiassa hän oli kaikkea muuta. Hänen päänsä alkoi täyttyä erilaisista perversioista joista yksi oli saada sisäsiittoisia jälkeläisiä. Hän odotti malttamattomina öitä kun saisi taas seksiä. Hän makasi sängyssään kuunnellen musiikkia ja fiilisteli voimakkaita tunne-elämyksiä ja salaa odotti kuka seuraavaksi tulisi huoneeseen. Tyttö eli öisin, päivisin hän oli sekopää, luokkansa naurunaihe, mutta hän ei enää edes välittänyt kiusaamisesta. Hänellä meni niin lujaa. Hän ei halunnut enää muuta kuin seksiä. Nyt tyttö on aikuinen ja kirjoittaa tätä tekstiä muistellen niitä aikoja. Tällä naisella ei ole enää perversioita ja hän on mielenlaadultaan tyyni ja tasapainoinen. Hän hymyilee vähän. Hän on puhdistumassa tuosta kaikesta liasta. Hän on saanut enkelinsiipensä takaisin ja ymmärtänyt olevansa valoa. Tämä nainen on terveempi kuin se maniassa naurava tyttörukka joka ajatteli koko maailman vihaavan. Tämä nainen on kärsimyksensä kärsinyt, voimaantunut, ja siirtymässä eteenpäin elämässään. Tämä nainen on vielä kristallinkirkas.

Törmäsin kiinnostavaan tutkimukseen

Ihana ihmeellinen elämä. Mitä kaikkea sillä on tarjota? Niille ketkä uskovat huomiseen, heille myös on valoa tulvillaan huominen.

Tänään on ollut varsin hyvä päivä. Opin tässä eilen vähän hallitsemaan takaumiani, tietoisesti valitsemaan, milloin kärsin ja käyn läpi takaumaa ja milloin työnnän sen pois mielestäni. Osasin tietoisesti valita antaa takauman olla tulematta päälle ja keskittyä tähän hetkeen tietoisesti. Hyödyllinen taito. Nyt olen sitten onnistunut välttelemään takaumia kokonaan mutta tiedän että silloin kun olen valmis ja haluan, voin myös uppoutua takaumaan ja antaa sen tulvia. Mutta eheydyn kyllä näinkin etten käy takaumaa läpi kaiken aikaa vaan keskitän huomioni nykyisyyteen.

Kohta on päiväkahvit. Olen tänään vain ollut ja ollut rauhassa itsekseni välillä, välillä jutellut muille potilaille. Lääkityksestä en ole huomannut haittavaikutuksia paitsi juuri herättyäni on mieli sekava mutta se kuitenkin tasaantuu päivän myötä. Ei siis ole sirpaleinen mieli.

Alan oivaltaa että olen todellakin nyt yksin, hyvällä tapaa, että saan olla aivan omissa oloissani rauhassa kun tahdon eikä kukaan tule ja satuta niin että minulla ei olisi yksityisyyttä ollenkaan. Olen alkanut huomaamaan että hei, minulla on yksityisyyttä, ja on vain niin ihanaa olla yksin ja omissa oloissa vaikka nautinkin seurustelusta muiden kanssa paljon.

Mietin tuossa röökitauolla että kuinkahan onnellinen minusta vielä tuleekaan? Jos tulen olemaan terve ja erittäin onnellinen elämästäni? Elämällä on paljon vielä tarjota.

Törmäsin kiinnostavaan tutkimukseen siitä miten olisi useita universumeja joissa elää meistä kaksoiskappaleet ja lukemattomia erilaisia vaihtoehtoja mitä valintoja olemme eri universumeissa tehneet. Sain täsmälleen saman ajatuksen joskus psykoosissa ollessani. Että jossain universumissa on kympin Bella joka ei ole tehnyt virheen virhettä. Useissa universumeissa taas on epäonnistuneita Belloja jotka ovat sosiopaatteja ja pedofiilejä. Sitten on tämä universumi ja tämä on yksi onnistuneimmista.

Psykoosissa sain myös ajatuksen siitä että jos tekee jonkin virheen ja korjaa sen, se on enää erhe, ei virhe. Sekin opettaa ja on omalla tavallaan täydellisyyttä. Sitä vain luo erilaisia polkuja tekemällä virheen ja korjaamalla sen. Karttaan syntyy uusia reittejä kun ei mene valittua polkua pitkin. Joten erheet ovat tavallaan melkein parempi jos kaikki olisi onnistunut täydellisesti ja kulkisit vain merkittyä polkua pitkin.

Tällaisia erheitä elämässäni on paljon mutta ne ovat kehittäneet minua. Esimerkiksi kuudennen luokan totaali räjähdys oli virhe, nyt vain erhe. Se opetti minua mitä on menettää täysin järkensä. Siitä sekoamisesta on tullut tietoa. Ja tieto on aina kiehtovaa ja hyödyllistä.

Voin olla jälleen vain minä

Voin olla pieni, raiskattu tyttö. Voin olla jälleen taas vain minä, vain Bella.

En joudu vetämään isän roolia enää suojakilpenäni maailmaa vastaan. Voin tulla tähän maailmaan arkana, haavoitettuna pienenä tyttönä eikä kukaan silti satuta koska olenhan niin nätti ja söpö ja kaikkea. Minun ei täydy muuntua rumaksi isäksi vain jotta piilottaisin sisimpäni sen roolin alle. Minä voin tulla esiin omana itsenäni.

Olen vasta alussa sisäistämisessä mitä todella on ollut. Muistan että olen romanttisesti rakastunut perheenjäseniin mutta sen asian sanominen ei tunnu missään - en tunne niitä tunteita, vielä, joita olen tuntenut heihin.

Minun ei täydy enää esittää ketään kuka en ole. Ei täydy pakottautua rooleihin vain suojellakseni itseäni likaantumiselta. Maailma ei tahri minua likaan enää jos näytän sisimpäni maailmalle.

Se arka tyttö on lopulta kadonnut näkyvistä kokonaan. Sitten se alkoi omaksua vaikutteita muista, kuten isästä. Se sulautui isän kanssa yhteen ja muuttui isäksi. Se ei enää löytänyt omaa tyttömäistä identiteettiään. Siitä tuli poikatyttö-tyttöpoika. Se kadotti sukupuolen kokemuksensa. Se kadotti herkän itsensä. Nyt teen paluuta takaisin ajassa, löydän tuon herkän ja satutetun tytön luo ja ojennan kättäni ystävällisesti, lempeästi, häntä kohti, sanoen, älä pelkää, minä otan kiinni sinusta, minä suojelen sinua. Se tyttö epäröi luottaa. Eikä mikään ihmekään, sen jälkeen mitä se on kokenut kun on luottanut johonkuhun.

Se tyttö hymyilee vähäsen. Nyt se tyttö on tässä hetkessä. Se tyttö olen minä. Ja minä olen integroitunut minuksi juuri nyt, tässä. Ihanaa olla minä. Se tyttö suorastaan tulvii rakkautta itseensä päin nyt. Minä tulvin rakkaudesta itseäni ja tuota haavoitettua tyttöä kohtaan.

Tämä tyttö saa lopultakin rakastaa eikä rakkaudessa ole mitään pahaa, väärää. Tämä tyttö voi olla itsevarma. Tämä tyttö voi olla juuri se joka syvällä sisällään on.

Se on totta

Tässä taas pieni puolittain fiktiivinen, puolittain tositapahtumiin perustuva novellinpätkä siitä miten tyttö havahtuu todellisuuteen - häntä raiskattiin.

Tyttö tuijotti yön hämärään puolitajuttomassa tilassa ja vaivutti itsensä transsin kaltaiseen tilaan. Hän tunsi selittämätöntä paniikkia ja pakokauhua tietämättä, mitä se oli. Sitten huoneen ovi avautui. Sen jälkeen täyttä mustaa. Tyhjyyttä.

Nyt tyttö muisti mitä silloin tapahtui. Isä oli ovella. Tyttöön levisi kauttaaltaan paniikinomainen tunne kun hän muisti tuon. Hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmänsä olivat kauhusta ammollaan. Isä tuli huoneeseeni yöllä? Miksi?

Tyttö siristeli silmiään ja varovaisesti tunnusteli tuota äkillistä muistikuvaa. Mitä sitten tapahtui? Tyttöön levisi puhdas euforinen tunne, hän kuin leijaili pilvissä vailla mitään henkisiä tuskia. Sitten tuo muisto alkoi avautumaan. Tyttö haki nopeasti kynän ja paperia ja alkoi kirjoittamaan.

Isä tuli huoneeseen tytön viereen sängylle istumaan. Hän haisi alkoholilta ja oli selvästi päissään ja horisi jotakin epämääräistä. Tyttö muisti miten hän muka myötäili isänsä puheita vaikkei ymmärtänyt sanaakaan. Tyttö yllättyi siitä miten rauhallinen osasi tuossa muistossa olla ja miten tyynesti ja loogisesti toimi isänsä lähentelyjen alaisena. Tyttö mietti kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtui mutta ei saanut sitä päähänsä vaikka kuinka yritti miettiä.

Tyttö laittoi kynän ja paperin pois ja katsoi kirjoittamaansa tekstiä epätietoisuuden ja eräänlaisen innostuksen vallassa. Tämä on totta! Tyttö huudahti. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen. Miten hän pelkäsi öisin mörköjä, miten hänen kurkkunsa oli aina ihan limainen, miten hänellä oli jotakin mönjää suupielissä tullessaan kouluun, miten hän heräsi aamuisin väsyneenä ja fyysisesti uupuneena... Minun isäni sen teki, hän raiskasi minua!

Tytön mieli pysähtyi kokonaan tästä yllättävästä oivalluksesta. Hänen sydämensä hakkasi rytmikkäästi rinnassa puolittain pelosta, puolittain oudosta kiinnostuksesta näitä raiskauksia kohtaan. Hän huokaisi syvään ja hänen olonsa keventyi kuin tonnin painava taakka olisi otettu hänen harteiltaan pois. Se on totta. Isäni raiskasi minut joka yö.

Olen vahvempi kuin ymmärränkään

Kohtaan pahimmat traumani. Kohtaan ne ja ne lentävät kyyhkysen lailla lentoon, vapauteen, ja saan helpotuksen. Ne ovat nyt sisälläni mustina raakkuvina lintuina jotka pimentävät minut. Kun ne saavat vapauden, ne muuttuvat täysin valkeiksi ja iloisena liitelevät taivaalla. Siltä tuntuu muistaa ja vapautua jonkin muiston taakasta.

Olen suorastaan nero jollain tapaa miten ja mistä olen selviytymässä. En ehkä tiedä maailmasta mitään mutta tunnen hyvin oman sisäisen maailmani. Minun täytyy olla todella älykäs että olen osannut käyttää erilaisia henkisiä ahdistuksenhallintatapoja sekä tunteita säädellyt niin etteivät ne mene ylitsevuotavan vaikeiksi. Kestän myös henkistä tuskaa hyvin, minulla on hyvä resilienssi. Minusta ei myöskään tullut narsisti saati sosiopaatti. Se on aika paljon traumaattiselta vauvalta, taaperolta, lapselta, teiniltä. Menetin järkeni ja silti en enää ole järjiltäni. Olen vahvempi kuin ymmärränkään.

Muistin että on ollut tällaisiakin öitä jolloin olen kyennyt ihan huippu suorituksiin henkisesti - ja myös fyysisesti. Olen talviyönä salaa hiippaillut ulos enkä uskaltanut edes kenkiä hakea ettei kukaan herää ja paljain jaloin ilman takkia haahuilin yössä kylmästä täristen ja menin johonkin metsään itkemään. 

Jotkut persoonistani ovat kissoja ja toiset koiria. Kävelen luokkahuoneeseen ja olen täynnä itsevarmuutta, luokassa muut katsovat minuun päin ja olen pääni sisällä koira joka vingahtaa ja kyyristyn heti ja menetän itsevarmuuteni. Sitten jos ilostun niin haukahdan päässäni ja heilutan häntää. Minähän halusin olla lapsena jokin kissa taikka koira, en ihminen lainkaan.

Öisin olin kissa taikka koira. Se oli keinoni selviytyä raiskauksista, että pimennän ihmisjärjen ja otan eläimelliset vietit ja vaistot käyttöön. Käsittelin tunteeni mitä raiskaus toi, eläimenä, paremmin kuin ihmisenä. Ihmisjärkeni olisi mennyt riekaleiksi, tai on mennyt, juurikin raiskausten takia jos olen ollut oma ihmisitseni. Joten yritin pysytellä primitiivisenä. Tämän takia varmaankin edelleen kognitiiviset kyvyt ovat huvenneet ajan myötä ja looginen ajattelukyky.

Uutta ymmärrystä ja muistoja

En asu enää lapsuudenkodissa, ymmärsin. Viimeinkin alan maadoittumaan tähän aikaan ja paikkaan. Olen nyt osastolla turvassa tekijöiltä ja olen myös omassa kodissani turvassa heiltä. Mikä suunnaton helpotus, tuntea olevansa paremmin läsnä täällä missä olen nyt. Tunsin tuossa televisiota katsellessa ja muiden kanssa sosialisoidessa niin ihanan rauhan hyökyvän jostain sisältäni ja myös rakkauden tunteen. Ylipäätään rakkauden vähän kaikkea ja kaikkia kohtaan. Rakkaudessa lillumisen tunteen. En ole tällaista tunnetta tuntenut vuosiin, jos koskaan.

Ihana päivä ollut tähän mennessä. Olen saanut nukuttua päikkäreitä, keitellyt kahvia, katsonut aamulla Muumit ja käynyt tupakilla. Elämässä on kaikki nyt hyvin. Kaikki on järjestyksessä.

Eilen illalla oli hieman vaikea takauma päällä taas pitkästä aikaa. Muistin uusia asioita ja sirpaleeni alkoivat jäsentyä paremmin kuin aiemmin takaumassa. Nyt sain jotakin tolkkua niistä muistoista. En kyllä juuri nyt muista, mitä kaikkea. Aika sekavia välähdyksiä edelleen sieltä täältä. Mutta niiden asioiden käsittely oli myöskin helpompaa kuin ennen ollut ja vaikka ne nousivat voimakkaampina pintaan niin ne myös purkaantuivat paremmin ja helpommin pois.

Muistin jotakin veljestä aika tarkasti. Istuin tupakilla ja surin syvästi. Ajattelin veljeäni. Annoin sen muiston tulla mieleeni. Kaipasin veljeni syliin. Kaipasin hänen halaustaan ja sitä miten olemme lohduttautuneet toisissamme kun vanhemmat ovat väkivaltaisia. Halusin häntä. Mutta ajattelin että en tahdo häntä seksuaalisesti, haluan vain tuntea hänen tuomansa lohdun, mutta siihen kyllä sekoittui jotakin romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ai, että tällaistakin ollut, pohdin. En muistanut aiemmin että olisimme veljen kanssa saaneet toisistamme lohtua jotenkin puolittain sisaruksellisesti, puolittain romanttisesti. Halusin että veli pitelisi minua taas sylissään. Se ajatus oli kaunis mutta pelottava jos siihen liittyisi mitään seksuaalista ja väärää.

Muistin senkin että vauvana jos minua ei saatu nukkumaan, minua lyötiin kunnes vaimenin. Muistin että vanhemmat tuskin ovat ymmärtäneet mitä ovat tehneet minulle kun ovat lyöneet minua vauvana. Pelkäsin aivan suunnattomasti tuon muiston yhteydessä.

Sitten tiedostin myös erilaisia osia itsessäni. Tiedostin että minulla on kolme mielikuvituskaveria jotka tsemppaavat minua, kannustavat ja ovat vain ystävällisiä. Tiedostin että oikealla puolellani on syvän sininen, sureva Bella joka itkee, edessäni on vihan punainen joka puolustautuu, vasemmalla ilon keltainen joka leikkii, takanani musta ja nöyrä, epävarma, syntinen minä. Yläpuolellani on sekoileva Haga joka on pervo ja rivo ja itsensä menettänyt ja täysin tärähtänyt ja alapuolellani joku osa joka suorastaan palaa Helvetin lieskoissa. Todella kärsiviä nämä yläpuolellani ja alapuolellani olevat Bellat. Keskellä taas, eli minussa itsessäni, on nykyään pelokas osa. Se on kenties vaikein kohdata, noiden yläpuolellani ja alapuolellani olevien jälkeen. Helpointa olisi tuntea tuo itkevä minä. Mutta voi, en uskalla enää edes itkeä, kun on tullut veljeltä turpiin jos itken. Minun on lopulta täytynyt piilottaa tunteeni ja olla tyyni ja vakaa, peloton, ettei satu pahemmin.

Tässä piirustus minusta noin kuusivuotiaana ja isästäni.

Maailma tarvitsee tarinoita kuten minun

Tunnen syyllisyyttä koska vieläkään en ole alkanut tekemään hyväntekeväisyyttä mistä olen koko elämäni haaveillut. Maailma tarvitsee tarinoita kuten minun, jotka kertovat toivosta, toipumisesta, ilosta surun keskellä ja rakkauden tärkeydestä. Suunnitelmani onkin kirjoittaa kirja tästä ja päästä omalla tavallani vaikuttamaan, valamaan ihmisiin lisää ymmärrystä ja kiltteyttä. Valamaan ihmisiin toivoa paremmasta. Jos tekisimme yhteistyötä, heräisimme henkisesti, ja yhdessä taistelisimme pahuutta vastaan. Ja että pahatkin saisivat jonkinlaista apua, taikka ainakin ne, jotka ovat vain niin rikki että tekevät pahaa, niitä joita ylipäätään voi auttaa. Maailman puolesta taistelisimme yhdessä missä kaikkien elävien olentojen tarpeet huomioitaisiin. Maailmaan jossa luonto kukkii ja kukoistaa. Maailmaan jossa ei olisi turhia sotia, vallanahneita päättäjiä vaan niitä jotka oikeasti johtavat karismalla ja oikeudenmukaisuudella. Sellainen maailma meidän pitäisi antaa lapsillemme perintönä. Ja kasvattaa lapsemme hyvin jotta he huolehtisivat tästä kallisarvoisesta planeetasta.

Minun tarinani mielikuvissani saa ihmiset havahtumaan että jotakin on tehtävä. Että minkälaista hulluutta kaikki ilkeys ja pahuus on. Ettei siinä ole järkeä. Ja että ihmiset alkaisivat arvostaa enemmän ominaisuuksia kuten kiltteyttä yli narsistisen karisman. Näin ainakin toivon kirjani herättelevän lukijoita, jos saan sen ylipäätään kirjoitettua. Mutta sillä kirjalla voisi olla voimakas vaikutus ihmisiin. Ainakin minuun itseeni se vaikuttaa voimallisesti, mitä työstän päässäni päivittäin.

Kaikki on nyt kiinni siitä muistanko ja eheydynkö psyykkisesti että olen valmis astumaan esiin tällä tarinalla. Että muistan tarpeeksi paljon jotta voisin tehdä rikosilmoituksen - jos se ylipäätään onnistuu jos ei ole näyttöä rikoksesta. Mutta vaikka rikosilmoitus ei koskaan onnistuisi, ei se ole automaattinen este haaveitteni toteuttamiseen käytännössä. Voin edelleen kirjoittaa kirjan, vaikka se olisi sitten fiktiivinen romaani joka oikeastaan perustuu tositapahtumiin. En tiedä vielä miten tulee käymään, mutta toivottavasti voin edelleen auttaa - se on tärkein tavoitteeni ja tarkoitukseni. Haluaisin kyllä jakaa tarinani, se olisi niin voimaannuttava ja toivoa ja lohtua tuova. Se ravistelisi ihmiset ajattelemaan että ilkeyden, sotien, ja muun kaltaisen väkivallan on loputtava nyt. Tarinani painottaa sitä että mitä äidinrakkaus on, ja miten sellaista rakkautta meidän tulisi kokea kanssaihmisiin - pyyteetöntä, ehdotonta, vilpitöntä.