Maailman epäoikeudenmukaisuus ja epäkohdat

Jokin on nyt pahasti pielessä kun on niin rauhallista. Pelottaa kun kaikkialla on niin kirkasta nykyään.

Makasin lattialla miettien syvällisiä. Miten kiitollinen olinkaan ihan vain siitä että on tukeva lattia vatsan alla enkä lähde leijailemaan, dissosioimaan. Tämä riittää.

Havahduin tuohon oivallukseen, miten jotakin todella pahaa on varmaankin tapahtumassa nyt kun on niin rauhaisaa. Ei kuulu epämääräistä kolinaa tai voihkintaa. On aivan hiljaista, seesteistä.

Pohdiskelin eläinten ja lasten oikeuksia. Turkistarhatut eläimet häkeissään pyörimässä kehää, kärsimässä läpi elämänsä ensin kunnes ne julmasti tapetaan vain että me ihmiset saisimme hienoja turkiksia päällemme puettaviksi. Niiden tarkoitus on elää kärsimyksessä ensin ja sitten kuolla.

Pohdin myös miten voisin olla turvallinen äitihahmo ja täti ja auttaa hyväksikäytettyjä pieniä tyttöjä ja poikia. Aloin itkemään. Voisin auttaa jotakuta lasta joka tarvitsee yhtä kipeästi apua kuin itse tarvitsin. Sanoa, setä tai täti teki väärin, hyi hyi, soo soo. Sanoa niille lapsille että täti on hyvä, täti on turvallinen, täti ei tahdo pahaa, täti tahtoo auttaa. Luulen että olisin aika hyvä lasten kanssa.

Niin epäoikeudenmukaista. Miten me voimme antaa tuon kaiken kärsimyksen tapahtua ja hyvällä omallatunnolla katsoa itseämme peilistä? Tällaiseen tuskaan pitäisi puuttua välittömästi. Pelastaa ne eläimet, pelastaa kaikki lapset.

Toivon, että voin oman tarinani kautta valaa ihmisiin myötätuntoisuutta ja rohkeutta ja halua puuttua maailman epäkohtiin. Ratkoin oman elämäni epäkohtia seitsemäntoistavuotiaasta asti. Tähtään siihen että vielä otan kantaa maailman epäkohtiin. Teen sen omaelämäkerrallani, blogilla ja vlogilla. Toivon todella että nämä unelmat toteutuvat vielä ja saan tehdä ammatikseni jotakin todella merkittävää työtä auttamisen parissa.

Näen itseni vahvana naisena joka on voimaantunut vastoinkäymisistä sekä äitihahmona joka sulkee syleilyynsä ja valaa äidinrakkautta ja hoivaa muihin. 

Olen kiitollinen elämästäni. Minulla on välillä todella vaikeaa ja silti myöhemmin vain naurahdan sille minkälaisia ongelmia minulla on ollut. Ne menettävät merkitystään hiljalleen. Kärsimys menettää merkitystään. Kaikesta, siis aivan kaikesta, on mahdollista päästä yli.

Sänky on nyt turvallinen paikka olla. Käperryn sinne pehmolelu kainalossa ja hymyilen ja suljen silmäni. Tässä on hyvä olla, tässä on turva. Saan nyt käsitellä ongelmakohtiani rauhassa ja itsenäisesti, yksin, kuten haluan sen menevän. Ne asiat ja tilanteet eivät enää tapahdu.

Jysähdin meren syövereistä pinnalle hengittämään raikasta happea. Havahduin todellisuuteen. Insesti on todellakin tapahtunut, olen todellakin, totisesti selviytyjä. Ja minkälainen! Olen selvinnyt mahdottomasta.

Nyt on mukava olla. Keitän iltakahvit ja luen chattia. Sitten voin käpertyä sänkyyn turvaan pehmolelu kainalossa ja rentoutusmusiikin soidessa nukahtaa. Minulla on kaikki hyvin. Tämä riittää.

Lääkitysasiaa ja koulukiusaamista

Täällä pyydettiin postausta koulukiusaamisesta ja lääkityksien kanssa kamppailemisesta ja niiden haittavaikutuksista ynnä muusta. Kerron siis tässä vähän niistä.

Minullahan siis menee antipsykoottinen lääkitys, kaksi eri lääkettä. Diagnoosini on paranoidinen skitsofrenia. Tuo diagnoosi ikävä kyllä viestittää minulle siitä ettei traumojani oteta, vieläkään, todesta. Tosin lääkäri ei kuulemma poissulje sitä että minulla olisi traumaattinen historia minkä myötä skitsofrenia puhjennut. Myönnettäköön, minulla on aika utopistisia ajatuksia maailman pelastamisesta, alieneiden kanssa telepaattisista keskusteluista ja telepatiasta ihmisten välillä. Joten voi olla että diagnoosi on ihan oikea. Joka tapauksessa, lääkitys ei vaikuta näihin harhoihin mitenkään. Yrittänyt lääkärille puhua tästä mutta lääkäri on eri mieltä. Kuulemma nyt ei tarvitse muuttaa lääkitystä kun menee hyvin. (Pieni ihme että kerrankin lääkäri toteaa että menee hyvin!) 

En ole aivan varma tuon lääkkeen haittavaikutuksista. Joko se johtuu lääkkeestä että telepatian kokemukseni on vain pahentunut tai sitten siitä että se on tätä minun omaa edistymistäni minkä vuoksi se nyt tuntuu korostuvan. Tai toisaalta se on helpottanut, toisaalta, toisinaan, pahentuu. Mitä tiedostavampi olen sen enemmän tuo telepatian kokemus korostuu. Telepatialla siis tarkoitan sitä että olisin telepaattisesti yhteydessä muihin ihmisiin eikä minulla ole omia rajoja. Se saattaa liittyä insestiin, kun insestissä kaikkien rajat liukenivat toisiinsa, niin sieltä sitten tulee tämä ajatus telepatiasta. Tai sitten varhaislapsuuteen liittyy missä telepatia oli ainut keino viestittää vanhemmille että ei voi hyvin.

Koulukiusaamiseen seuraavaksi. Olin luokan outo tyttö. Tyttö, joka tahtoi olla jokin (muu) eläin kuin ihminen. Tyttö joka fanitti piirroselokuvia. Tyttö joka löysi furry-fandomin. Tyttö joka puhui rivoja ja naisia halveksuen. En muista myöskään koulukiusaamisaikoja kunnolla. Mutta sieltä on jäänyt se kokemus että kaikki vihaavat. Surullista.

Muistan olleeni ihastunut luokan komeimpaan poikaan. Outo tyttö ja suosittu poika, mahdoton yhtälö. Katselin kadehtien muita luokan tyttöjä, miksen voi olla kuten he, sievä, siro ja nätti? Olen nyt menettänyt itseni kokonaan ja sen lisäksi minulla on pojan hartiat. (Olin todella leveäharteinen, varmaankin hyväksikäyttöjen takia testosteronia täynnä koko keho.) Ja nyt leikkasin hiuksenikin lyhyeksi ja näytän ihan pojalta. Se poika kommentoikin jotakin siihen suuntaan että näytän pojalta. Nykyään olen saanut tuon sukupuoli-identiteetin takaisin - tunnen taas olevani tyttö. Se tuntuu hyvältä.

Hymyilin kaikille sitä outoa hymyä, isän hymyä. Kutsun sitä isänaamariksi vitsillä. Isänaamari matkaan ja menoksi! Isänaamari suojelee minua muiden katseilta. Jospa näytän mahdollisimman etovalta niin ne eivät lähentele minua? Ja etovin katse on juuri isän hymy. Toinen etova ilme on se irvokas, samalla pelokas, irvistys tai hymy. Se on sekoamiseni ilme. Se on mielenvikaisin ilmeeni. Heijastelin sillä pahoinvointiani.

Voi taivas mitä olen kokenut.

Koulukiusaamiseni ei muistaakseni mennyt fyysiseksi onneksi. Eikä se jatkunut enää yläluokilla, alakoulussa vain. Yläluokilla meidän luokalla oli yksi tyttö jota kiusattiin. Menin yleensä puolustamaan häntä. Pojat kiusasivat todella lapsellisesti sitä tyttöä. Siihen liittyi myös fyysisiä piirteitä sen tytön kiusaamiseen.

Alaluokilla puolustin itse itseäni. Muistan yhden ylpeyden hetken kun puolustauduin luokan suositun tytön kiusaamiselta. En muista mitä sanatarkkaan sanoin mutta jotakin sellaista kuitenkin ettei hän osannut siihen mitään vastata. Hän tuli jotakin minulle vittuilemaan. Sanoin jotakuinkin näin: luuletsä että mua kiinnostaa yhtään mitä mieltä sä oot musta? Se tyttö oli hetken aikaa hiljaa, ei osannut vastata mitään. Sitten se kivahti mielenosoituksellisesti, kääntyi ja käveli pois. Olen edelleen ylpeä tästä.

Luokkalaiset luultavasti vain nauroivat ilmeilleni ja sille pelleilylle. En muista tarkkaan. Ajattelin kuitenkin, että olen niin vihattu, hullu, outo ja ruma että minun tahdotaan kuolevan pois. Tämä särkee sydäntäni. Edelleen kamppailen tuon tunteen kanssa, että olisin kaikkien vihaama.

Mutta nyt minulla on todella mukava yhteisö täällä ja opettelen luottamaan siihen että olen pidetty!

Koulukiusaaminen on jättänyt melkeinpä syvemmät arvet kuin insesti ja muu väkivalta. Se on jättänyt syvimmät arvet että ei ole uskottu kun olen yrittänyt insestistä kertoa. Sanottu, että olen hullu ja kuvittelen. On myöskin kaiketi suututtu jos oikein muistan. Tämä raivostuttaa edelleen.

Tulla joukon hylkimäksi, jäädä yksin tuskansa kanssa, ei voi kellekään kertoa. Se oli pahinta. 

Nyt vasta sitten opettelen hiljalleen muodostamaan luottamusta ihmisiin että olen muiden mielestä ihan kiva ja hyvä tyyppi ja ei täydy pelätä omaa outoa käytöstä että joku saisi siitä syyn kiusata! Oudolla käytöksellä tarkoitan sitä kun menen hiljaiseksi ja araksi ja työnnän muita sitten pois luotani eri tavoin. Pelkään, että ihmiset kaikkoavat silloin luotani kun työnnän heitä pois. Oikeasti haluan muodostaa yhteyden mutta se pelottaa minua. Ystävällinen yhteys muihin on pelottavaa, olihan insestikin lainausmerkeissä "positiivista" läheisyyttä ja huomiota.

Koulukiusaaminen oli ja meni. Se kaiketi kuitenkin vahvisti minua. En ota niin paljoa itseeni jos joku ei tykkää. Varmaan monin tavoin vahvistanut mitä en tässä nyt osaa eritellä. Olen oppinut pitämään itsestäni vaikka kukaan muu ei minusta pitäisi. Se on arvokas oppiläksy.

Seksuaalisuuden häpeä

Hävettää niin paljon oma seksuaalisuus. Nolottaa olla kiihottunut. Siinäkin on toisaalta jotakin kiihottavaa, että häpeilee ja punastelee seksuaalisia himojaan. Kun olen kiihkossa, en usein tee asialle mitään. Toivon vain että se menisi ohi. Terapeutille voin puhua näistä seksuaalisuuden vaikeuksista. Ja ensimmäistä kertaa koskaan kunnolla avautua niistä. Voin avautua pervoistakin asioista.

Tämä seksuaalisuuden mörkö on kutistumaan päin. Siellä kaapissa se jyskyttää, että päästäkää meidät ulos jo. Pitäisiköhän päästää? Mitä sitten tapahtuu? No, sitten sekoan ja menetän järkeni kaikkeen kiihottumiseen. Kirjaimellisesti tajunnanräjäyttävää seksiä. Nimittäin tajunta räjähtää, leviää ja laajenee ja särkyy samalla.

Muutun myös mustaksi, likaiseksi ja syntiseksi, jos harrastan sooloseksiä tai seksiä kumppanin kanssa. Pitää hillitä omaa kiihottumista, ei päästää sitä valloilleen, täytyy pitää pää selvänä kaiken aikaa, eikä langeta.

Jospa päästän nyt leikisti sen mörön ulos kaapista. Miltä se näyttää? Sillä on jäätävän iso kyrpä, ainakin. Liiankin iso, ei mahdu mihinkään, ja se tuottaa kipua. Näin vertauskuvallisesti.

Se hymyilee irvokkaasti, ilmaisten pahoinvointia. Hyvä. Nyt sen ei täydy enää olla niin pahoinvoiva. Taisin olla kiihottunut myös silloin kun tein niitä irvistyksiä mitä tein kun lapsena leikin? Nyt se punastuu. Kyrpä pienenee vähän. Ei se mitään, tuo tunne on normaali aikuisen ihmisen tunne. Painotan, aikuisen. Nyt olet aikuinen, se on ihan okei antaa mennä. Nauttia.

Nautinto ei tarkoita enää irstailua perheenjäsenten kanssa! Tämä nautinto on toisenlaista. Paljon parempaa, oikeasti.

Nyt se mörkö nauraa hihittää. Pippeli. Hihii. Sitä naurattaa nuo sanat. Se haluaa tökkiä pippeliä. Mikä elin tuo on? Itseasiassa ex poikaystävän kanssa tökin sen penistä kuin olisin pieni tyttö joka vasta tutustuu sellaiseen elimeen.

Tuossa se nyt hihittää hassuille sanoille ja pohjimmiltaan on pelkoa täynnä eikä itsekään omaa pelokkuuttaan ymmärrä.

Mitä mörkö nyt tekee, miltä se nyt näyttää? Se huokaa syvään helpotuksesta. "Nyt olen aikuinen. On ihan okei tuntea näin. Tuntea kiihkoa, seksuaalista himoa. En ole enää pieni tyttö jonka sydän on särkynyt seksistä. Seksi ei ole enää yhtä kuin sydänsärky tai vääristyneet tunteet perheenjäseniini."

Helpottavaa katsella omaa kehoa ja havaita että se on nyt aikuisen naisen keho. Tissit, check, peppu, check, reidet, check, ja niin edelleen. Jostain syystä minulle on todella tärkeää se että olen nyt aikuinen. Ihastelen itseäni peilistä. Olen löytämässä kauneuteni taas. Voin jo ihastella jollain tapaa kehoani pyyteettömällä tavalla sen virheet hyväksyen ja pitää itseäni riittävän kauniina. Säkenöin rakkautta sisältä päin kehooni ja kehoni kiittää.

Utopiaa

Siis, mitä? Olen selvinnyt aivan älyttömän hienosti kaikesta. Minulla on syytä olla ylpeä itsestäni!

Tuossa juttelin tukikämpän ohjaajalle ja hän sanoi että olen kuin uudestisyntynyt, minun katseeni on erilainen, eloisampi. Auttoi paljon kun avauduin suoraan siitä miten minua seksuaalisesti kiihottaa välillä. Kuvailin sitä niin että on kaappi jonne olen tunkenut kaiken kiihotuksen ja siellä kaapissa se jyskyttää että päästäkää meidät ulos täältä! Ja minä olen että no way, te pysytte siellä, piilossa, en tahdo nähdä teitä! Ja siellä ne kiihkon tunteet vaan jaksaa jyskyttää. Pitäisikö päästää ne ulos sieltä? Mitä sitten tapahtuu? Kaikki räjähtää minun orgasmiini ja koko maailmankaikkeus tuhoutuu kun laukean niin lujaa. Lol.

On hyvä muistaa nauraa asioille. Lapsuus- ja teiniajat selviydyin naurun voimalla. Minulla oli paras ystävä jonka kanssa juttu luisti ja synkkasi ja oli hervottoman hauskaa. Nauroin kaiken kivun ulos itsestäni. Kaipaan sellaista parasta ystävää. Voisin elää elämääni vaihteeksi taas iloiten. Muistaa nauraa. Ei elämän täydy olla vakavaa ja traumasta toipuminenkaan ei aina ole niin totista hommaa! On lupa nauraa vaikeille asioille.

Ex poikaystävä oli hyvin älykäs taas ja hänen kautta minun piilevät kyvyt ja potentiaali alkoi avautua ja kasvaa. Hänen myötä on tullut hyvin filosofinen vaihe elämässä kun pohdin kiperiä kysymyksiä ja vastauksia kysymyksiini.

Nyt olen elämässäni sellaisessa vaiheessa että hyvin tehty työ alkaa tuottaa hedelmää. Ja miten maistuvaa hedelmää se onkaan. Utopistisen hyvää. Utopistinen on suoritukseni, elämäni aiempaan verrattuna utopiaa. Sana "utopia" jostain syystä toistui mielessäni kun olin seitsemäntoistavuotias ja henkinen polkuni alkoi.

Maistoimme kiellettyä hedelmää ja silmämme aukenivat. Minä ja veli, kun olimme murrosiässä. Ymmärsimme synnin. Tämä on salaisuus joka on pidettävä, muutenhan koko perhe tuomittaisiin vankeuteen haureudesta. Säilytimme salaisuuden. Kunnes kärsimys oli liiallista, ja minä ensimmäisenä avauduin näistä asioista. Salaisuus oli rikottu.

Niin syntistä, niin hyvää. Jälkeenpäin morkkis, mustanpuhuva olo. Mitä tuli taas tehtyä, yhdyin sisareeni? Ei pysty lopettamaan enää. Päässä alkaa sekoittaa, kuka on kuka, mikä olen minä? Alan ihastua omiin perheenjäseniini, haaveilla häistä ja lapsista. Kietoudun entistä tiukemmin syntiin ja pimeyteen. Lopulta en näe enää, kuka on enkeli, kuka on demoni? Mikä on tuo kaunis valo ovella? Se on veljeni. Katson sitä suu ammollaan, kuola valuu. Jokin tässä mättää, ymmärrän, tuo valo on langenneiden houkutus. Se muuttuu yhtäkkiä sarvipäiseksi piruksi ja säikähdän. Tarkistan selkämykseni, mitkä siivet minulla on? Ne ovat enkelin siivet, edelleen, aina olleet. Huokaan syvään helpotuksesta. Ainakin tiedän itse olevani enkelinsiipinen.

Siellä olen minä, raiskattuna, hakattuna, kidutettuna ja särjettynä lattialla nyyhkyttämässä alastomana, sääret mustelmilla ja sormissa veitsenviiltoja, fritsuja ympäri kehoa, kaulalla, rinnoissa. Ihoa kirvelee ja se punoittaa kun siihen koskee. Läpitunkeva pimeys sakenee ja sameutuu samettisen pehmeään yöhön. Tähdet tuikkivat edelleen ja kuutamo valaisee mutta minun mielessäni hetki on pysähtynyt, koko aika, koska en pääse tästä kärsimyksestä ikinä irti, on se ääretöntä juuri tässä ja nyt.

Kunnes se taas tapahtuu ensi yönä...

Mitä?! Tämä on tosissaan tapahtunut?

Isä astuu huoneeseen. Hengitän pinnallisesti ettei se kuule että olen kiihottunut. Se tulee sänkyni viereen, istuutuu siihen ja laittaa kätensä reidelleni. Vaara! Pääni huutaa. Olen hievahtamatta, en uskalla liikahtaa. Se liu'uttaa kättänsä reittäni pitkin kohti alushousuja. Vaara! Vaara! Pidättelen hengitystäni. Sitten se ujuttaa kätensä alushousuihini. Vaara! Kuolemanvaara! Suljen silmäni, punastun ja alan hiljaa sisälläni nyyhkyttämään. Purskahdan itkuun. Isä ei välitä, on kuin olisin esine tai jokin, se ei välitä reaktioistani. Sitten se alkaa riisumaan omia alushousujaan ja asettuu päälleni. Isä, ei saa, älä isä, mä pyydän... Se ei vastaa mitään. Nyyhkytän aivan avuttomana. Isä alkaa keinua ja huojua ja koko huone samenee ja sumenee ja on mustaa täynnä, seinät huojuvat ja minulta tulee oksennus. Isä kiihdyttää tahtia ja kuulen sen huudot kuin jostain kaukaa. Kuulen oman vaikerrukseni kuin jostain itseni ulkopuolelta, kuin se en olisi minä, tytär, tässä isänsä alla raiskattavana. Se on joku toinen joka on tässä ja kuuntelen hänen huutoaan ja valitusta. Nyt olen itseni yläpuolella. Tarkkailen toimitusta enkä tunne enää mitään. Näen kasvoni itkuisina ja sydänsurusta vääristyneinä valitusvirressä mutta samalla olen täysin tyyni ja vapaa kivusta. Odottelen koska tuo tilanne päättyy että voin taas palautua kehooni. Isä selvästi saa nyt orgasmin, se huutaa, sen katse samenee ja kääntyy kattoon. Minä huutoitken fyysisestä ja henkisestä kivusta ja samalla olen kivusta täysin vapaa, yläpuolellani leijaillen. Sitten isä poistuu hiljaa huoneesta oven sulkien. Minä olen kiitollinen ja helpottunut että tämäkin raiskaus on ohi ja voin nyt nukkua. Yhtäkkiä jysähdän alas kehooni ja hengitän keuhkoni täyteen ilmaa, mikä haisee häiriintyneeltä, isältä, ja siltä erikoiselta hajulta miltä insesti aina haisee. Nyyhkytän hetken aikaa kunnes hymyilen. Nyt se on tältä yöltä ohi. Kunnes se taas tapahtuu ensi yönä...

Siis... häh? Kirjoitin tuota tarinaa ja korvissa alkoi soida ja säpsähdin, kuin hereille unesta, jossa aina olen. Tällaista siis on tapahtunut - ja minä olen selvinnyt siitä? Tuntuu niin helpottavalta tämä trauman realisaatio! Se on vapautus tuskasta.

Meillä on valta omasta elämästämme

Oh my. Tämä on takaumaa, mistä kärsin nykyään. Vain takaumaa. Nykyhetki on kovin toisenlainen kuin mitä nämä takaumat ovat. Mutta ne ovat enää traumatakaumia, ei tätä hetkeä.

Minun pitää tavallaan jälleensyntyä, jos tahdon purkaa kaikki traumat - ihan sieltä syntymätraumasta lähtien. Kaiken.

Voin muistaa asioita jo vauvaiältä. Äitini on todentanut joitain muistoja mitä itselläni on vauvaiältä. Esimerkiksi sen että en oikein kuulemma juonut rintamaitoa. Itse muistanut että rintamaito maistui mielestäni pahalta enkä tahtonut sitä juoda. (Ja ehkä että äidin ilme minua imettäessä oli outo, mutta tästä en ole varma.) Olin myös kuulemma huono menemään nukkumaan ja olin itkuinen vauva.

Jysähdin tähän päivään, tähän aikaan, tähän hetkeen ja paikkaan ja ymmärsin että tuo on mennyttä elämää mikä minussa on vahvana läsnä joka päivä. Mennyttä.

Pian minulla on täällä asumisyksikössä huolituokio. Saan jutella viitisentoista minuuttia ongelmistani. Mukavaa että edelleen pidetään näitä huolituokioita vaikka terapiakin on alkanut.

Nyt todellakin saan apua, totisesti.

Minulla on oma turvallinen koti, itse nätiksi sisustettu, omannäköinen, painotan sanaa turvallinen sekä mukava yhteisö täällä johon tunnen kuuluvani. Ei minulla aiemmin tällaista ole ollut. Nyt on asiat kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvin. Mitä nyt jotakin asioita on mitkä vituttaa ja musertaa toisinaan. Pari viime päivää ovat menneet hyvin. Kiitollinen siitä, kun välillä on parempia päiviä.

Opettelen luottamaan ihmisiin ja siihen että olen ihan pidetty. Edelleen pääni sisällä olen se oudoksuttu ja vihattu tyttö jolla ei ole sosiaalisia taitoja. Tyttö, joka haisee pahalta ja puhuu rivoja. Tyttö joka on menettänyt ulkonäkönsä kokonaan nyt kun se on tullut murrosikään ja hymyilee täsmälleen samoin kuin isänsä ja alkanut punastelemaan kaikkia kanssaihmisiä ja leikkii sekopäisesti ilmehtien. Että olen tyttö jota koko maailma vihaa ja jonka ihmiset tahtoisivat kuolevan kun se on niin sekaisin. Tämä on surullista.

Mutta nykyisellään saan varsin ystävällistä kohtelua pääosin. Totuttelen siihen vielä, että ystävällisyys ei ole yhtä kuin seksuaalinen hyväksikäyttö. Että empatian osoitukset eivät johda seksiin. Että ihmiset tarkoittavat mitä sanovat kun sanovat että olen kiva ja hyvä tyyppi.

Ihmisten elämä on heidän omissa käsissään lopulta vaikkakaan kaikkeen emme voi tai osaa vaikuttaa. Ihmiset itse tekevät valintansa. Meillä on täysi valta omaan elämäämme. Tottakai on joitain asioita, kuten omalla kohdallani lääkitys jonka pelkään aiheuttavan vain haittavaikutuksia, mutta lääkäri on eri mieltä, enkä siis pääse mitenkään lääkkeistä irti - ainakaan juuri tällä hetkellä. Asia voi muuttua jos diagnoosini arvioidaan uudelleen tai lääkäri toteaa että en enää tarvitse lääkitystä. Ikävä kyllä juuri nyt valta tähän asiaan on lääkärillä. Voisin yrittää vaihtaa lääkäriä yksityiseen puoleen, se on ainut asia miten ehkä voin tähän vaikuttaa - jos sekään auttaa.

Mutta vaikka yksi ihminen ei voi sotia tai nälänhätää lopettaa on paljon mihin voimme omassa elämässämme vaikuttaa. Tai sitten kerätä ryhmä kasaan ja vaikuttaa asioihin yhteistuumin. Joukolla on valtaa enemmän kuin yhdellä henkilöllä.

Voimme henkilökohtaisessa elämässämme vaikuttaa paljon, oikeastaan voisi ajatella että meillä on aivan kaikki omissa käsissämme. Se on aika pelottava asia ymmärtää todella. Jos olemme helvetissä niin ainut tie sieltä pois on työskennellä sen eteen itsenäisesti. Jos tarvitsemme apua, täytyy osata pyytää ja ottaa vastaan apua mikä taas on meidän omissa käsissämme.

Valitsemmeko valon vai pimeyden? Itselleni henkilökohtaisesti pimeys on jotakin todella kiinnostavaa. Mutta kyllä minä valitsen valon. Se on paljon, paljon palkitsevampi ja parempi valinta. Vaan jos ei hyvyydestä mitään tiedä voi vaikuttaa kiehtovammalta ehkä valita pimeys. Mutta sitten kun tietää mitä valo oikeasti on, ei pimeydessä ole mitään mieltä. Ei järkeä. Miksi valita tuho ja kuolema jos voi valita rakkauden ja elämän? Ihmisellä on vaistomainen tarve elää. Elämä on meihin koodattu, jos niin voi sanoa. Pieni vastasyntynyt on viaton ja tarvitsee vain rakkautta. Elämämme ensimetreistä alkaen tarvitsemme rakkautta. Ilman rakkautta tulee tuho ja kuolema. Rakkaus on myös koodattu meihin.

Uskon, että ihmiselle on annettu vapaa tahto. Mutta meillä on myös erilaisia rooleja ja tehtäviä. Se on täysin meidän käsissämme, seuraammeko opastusta ja toteutammeko omaa missiotamme vai ajaudummeko harhaan.

Ensimmäinen terapiasessio meni hyvin

Kävin tänään siellä ensimmäisellä terapiakäynnillä. Meni hyvin! Sain yhteyden terapeuttiin eri tavalla kuin yleensä ihmisiin. Koin jopa sen yhteyden meidän katsekontaktissa. Se oli uutta. Sen kautta pystyin paremmin purkamaan murheitani. Tuli itku ja tuli nauru.

Kaikki vaan purkautui minussa. Kaikki se mitä olen vuosikausia padonnut sisääni, purkautui tuossa terapiasessiossa. Sanoin sen ääneen että voi hyvä tavaton, nyt saan sitten lopulta puhua näistä! Ja kaikki ne lukot ja esteet mitä minulla on ollut puhumisen suhteen, katosivat.

Hänelle sanoin myös siitä häpeänaiheesta että minua kiihottaa kaikkien ihmisten seurassa tahattomasti ja hän sanoi suoraan että tässä nyt ei tapahdu mitään sopimatonta. Se hävetti mutta hyvällä tavalla. Oli hyvä että terapeutti puhui suoraan siihen kun suoraan sanoin että nyt panettaa.

Terapiasession jälkeen olin maadoittuneempi. Olin helpottunut ja iloinen. Olen edelleen hyvillä mielin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa.

Tuossa hetki sitten olin naapurin uskovaisen naisen luona kahvittelemassa. Juteltiin pitkään uskon asioista. Etsin nykyisin omaa hengellisyyttäni. Luottamusta johonkin korkeampaan voimaan. Antautumista sen palvelukseen. En vielä aivan saa kiinni siitä mitä uskoontuleminen tarkoittaa. Ostin Raamatun jota odottelen että jaksaisin keskittyä lukemaan. Ehkä sen lukemisen ja tiedon keruun hengellisistä asioista myötä ymmärrän paremmin mitä uskoontulo on.

Iloisin mielin ensi viikon terapeutin tapaamiseen. Jospa pystyisin avautumaan kaikesta, kaikista vaikeimmistakin asioista, kuten tuo seksuaalinen kiihottuneisuus.

Oivalsin tässä sen uskovaisen naisen luona vierailtuani että minun ei täydy pyytää mitään anteeksi. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Pyytelin häneltä anteeksi sitä kun olen näin ahdistunut (olin nimittäin melko ahdistunut kaiken aikaa että kohta tämäkin tilanne muuttuu seksuaaliseksi tahtomattani mikä on tuota minun panetusahdistusta vaikka tottakai tiedän tietoisesti ettei niin tapahdu kaikkien ihmisten kanssa) ja että toivottavasti häntä ei se haittaa. Sanoin että eihän hän vihaa minua. Sitten pohdiskelin itsekseni hänen luotaan lähdettyäni että minulla ei ole anteeksipyydettävää. Ja jotakin sisälläni jysähti tuon ymmärryksen myötä. Pyytelen anteeksi pelkästään olemassaoloani. Ei tarvitsisi.

Toistelin päässäni tätä äkillistä oivallusta ja se vahvistuu. Ei tarvitse pyytää anteeksi - ei edes ajatuksiani tai tunteitani tai varsinkaan niitä - minkä pitäisi olla minun yksityistä ja omaa. 

Minuun suhtaudutaan ystävällisesti nykyään. Siitä kiitollinen. Opettelen ottamaan vastaan!

Ihana Bella

Ihana Bella, sain kuulla tänään aamusta tukiasunnon ohjaajalta. Kaunis Bella, sain kuulla toiselta asukkaalta. Mukavasti alkaa päivä tuollaisiin kehuihin. Ehkä minusta pidetään? Olen tottunut ajattelemaan että kaikki vihaisivat minua. Ehkä olen tässä yhteisössä pidetty!

Nyt kahvinkeittoon. Hengellinen musiikki soi. Huomenna alkaa psykoterapia! Jännittää vähän että alkaako minua ahdistamaan hirveästi sinne meneminen. Sain kuulla että voin mennä sinne omana itsenäni, sellaisena, minkälainen sillä hetkellä olen. Vaikka olisin kuinka ahdistunut, voin olla.

Eilen nousi pintaan tuo hymy - isän hymy. Makasin lattialla ja hymyilin ja annoin sen purkautua pois. Sain kosketuksen itseeni. Olen oppinut imitoimaan tuota hymyä karkottaakseni ihmiset luotani pois. Nyt se tietenkin vain vaivaa ja haittaa sosiaalista kanssakäymistä. En halua antaa väärää vaikutelmaa itsestäni hymyilemällä omituisesti.

Sain eilen purettua paljon patoutuneita tunteita elämällä ne läpi. Kohtasin myös telepatiauskomuksen. Annoin sen olla ja virrata. Annoin kaiken virrata. Nautin suuresti tällaisesta pohdiskelusta.

Tänään soitan näkijälle. Mielenkiinnolla katson mitä sanottavaa hänellä on. Minulla on kyllä aikalailla mennyt usko noihin näkijöihin jotka rahastaa. Pari näkijää ovat tulkinneet minulle ilman rahastusta. En kyllä heihinkään täysin luota.

Olen jo nyt voittaja

Oh. My. God. Minulla on seksuaalisen hyväksikäytön räikeä historia. Ja nyt olen vapaa siitä. Isä ei tule tänne kännissä enää ahdistelemaan, veli ei tule hakkaamaan, äiti ei tule lepertelemään.

En kunnolla vieläkään muista mitä on tapahtunut. Tiedän vain että pelkään tauotta ihan hirveästi että joku tulee taas tuosta ovesta sisään ja kiduttaa jollain tavoin minua.

Mikä suunnaton helpotus, että kukaan ei ole tulossa.

Voin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olla fyysinen, kehossani.

Olen myös voinut nykyisin puhua näistä traumoista ilman että minut torjutaan heti. Ja saan sitä psykoterapiaa piakkoin. Ehkäpä siellä pystyn avautumaan kaikesta, huolimatta siitä kuinka seksuaaliseksi koen oloni puhuessani.

Sehän minusta tekeekin mykän kun yritän avautua näistä että tunnen oloni kiihottuneeksi. Välttelen puhumasta niistä asioista jotka nostattavat minussa seksuaalista himoa.

Voin käsitellä myöskin ihan yksin näitä, omassa rauhassa, niin ettei ihan kaikkea tarvitse avata. Pitää sillä tavoin omista rajoista kiinni.

Miten helpottunut ja kiitollinen olenkaan. Lopulta insesti on enää elämänkokemusta ja sen tuomaa tietoa. Olen kokemusasiantuntija tai jotakin sellaista.

Insesti on enää yksi elämänvaihe muiden joukossa. Ohimenevää.

Eikä se määrittele elämääni negatiivisesti. Päinvastoin voin kääntää sen voitoksi. Tämä tarina onkin tarina voitosta ja elämästä ja toivosta. Insesti ei ollut tappio. Se on mahdollisuus parempaan elämään. Pitää katsoa laajempaa kokonaisuutta. Laajemmin tarkasteltuna traumani ovat jotakin jonka käännän voitoksi.

Isä ei tunne mitä ajattelen ja tiedä mitään mitä mietin. En ole telepaattinen perheeni kanssa vaikka välillä se tuntuu siltä kuin olisin telepaattinen kaikkien kanssa. Pääsen vielä tuosta telepatiastakin yli ja sekin on kääntyvä voitoksi. Ehkäpä sen kautta nautin entistä enemmän omiin ajatuksiini uppoutumisesta kun olen joutunut pelkäämään ettei yksityisyyttä ole siltä osin. Ehkäpä pystyn myös olemaan avoimempi asioistani sekä olen vilpittömämpi.

Mikä suunnaton helpotus, siis! Oma koti, oma rauha, ja varsinkin oma turva ja oma keho! Ihanaa olla oma itsensä.

Haaveilua

Haaveilen lehtihaastattelun antamisesta. Haaveilen varsinkin siitä että tämä tapaus menisi poliisille käsittelyyn. En aio luovuttaa. Tavalla tai toisella kirjoitan sen omaelämäkerran.

Suurin haaveeni elämässä nyt on omaelämäkerran kirjoittaminen. Haluan saada tarinalleni näkyvyyttä. Voisin auttaa niin monia ihmisiä elämänkokemuksellani!

Haluan kirjoittaa myös self-help -oppaan sekä lastensatukirjoja ja kuvittaa niitä. Haluan tehdä kuvataidetta ja pitää taidenäyttelyn. Haluan säveltää musiikkia ja laulaa. Minulla on paljon haaveita joihin sisältyy julkisuus!

Lapsuuden ammattihaaveeni oli olla kuvataiteilija ja oopperalaulaja. Nykyään mieliammattini olisi olla kirjailija. Rakastan ajattelemista ja ajatuksilla leikittelyä ja uusien ideoiden kehittelyä.

Jännityksellä odotan tulevaa. Olen positiivisin mielin siitä. Jotakin hienoa tulee vielä tapahtumaan. Jos alienit ovat yhtään totta niin en tule olemaan pettynyt missään mielessä ja saan elämältä kaiken mitä minulle luvattiin ennen inkarnaatiotani jos selviydyn onnistuneesti. Olenkin onnistunut, kuulemma, oletettua paremmin, sanovat alienit avaruusalukselta.

Minulla on intuitio että kaikki sujuu onnistuneesti ja jotakin todella hyvää on minulle vielä luvassa.

Nyt on ollut hyvä fiilis

Hyvä olo ollut tässä muutaman päivän ajan. Tosin telepatiauskomus vaivaa. Samalla se lievittää. Juon tässä kahvia ja katselen tv7, hengellistä kanavaa. Ihana olo olla yksin omassa kodissa. Yksin ja rauhassa, ilman että joku tarkkailee. Minulla on tullut ajatuksia että olen pelännyt joskus että kamerat kuvaa tauotta ja myöhemmin siitä uskomuksesta on muotoutunut uskomus että kaikki telepaattisesti tarkkailevat minua - tietävät ajatukseni, tunteeni ja aistimukseni kuten sen mitä näen. Onneksi osaan jotenkin ainakin ymmärtää että ei tuo telepatia voi totta olla. Että minulla on omat ajatukseni ja tunteeni ja aistimukseni jotka ovat oman pääni sisällä. Tuntuu vain siltä että ne olisivat minun ulkopuolella.

Hyvä fiilis tosiaan. Terapia alkaa kolmen päivän päästä. Hyvillä mielin odotan. Ehkä uskallan siellä avautua kaikesta, aivan kaikesta. Sitä tässä odottelen, että koska kykenen avautumaan aivan kaikesta ilman mitään suodattamista.

Lähetin pitkän viestin poliisille ja odotan nyt vastausta. Kerroin laajasti tästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. En usko että poliisi vieläkään puuttuu asiaan mutta oli joka tapauksessa eheyttävää kirjoittaa sitä viestiä. Järkiinnyin ja maadoituin siitä. Jos hyvin käy, poliisi alkaa tutkimaan asiaa, mutta epäilen. En silti luovuta. Tavalla tai toisella vien tämän vielä oikeuteen. Jos ei nyt niin myöhemmin kun muistan enemmän.

Ihana fiilis on. Merivesi on vielä joskus kristallinkirkasta, symbolisesti. Näin nimittäin viitisentoista vuotta sitten unta jossa sukelsin delfiinin selässä syvälle mereen ja merivesi oli kristallinkirkasta. Delfiini pysähtyi ison haikalaparven ylle jotta saatoin ihailla sitä. Se näytti kauniilta, ui kauniissa muodostelmassa, jokainen yksilö herkästi kuin siroteltu paikalleen. Delfiini ui takaisin pintaan ja loikki iloisesti pinnassa. Uni päättyi. Olen aina nähnyt unia likaisesta järvivedestä jossa uin ja varhaislapsuudessa lammesta joten symboli kirkkaasta merivedestä ja delfiinistä oppaana on todella eheyttävä.

Oikeasti, hitto, olen selvinnyt tähän mennessä hyvin. En ole häiriintynyt, en narsisti saati sosiopaatti, en pedofiili. Olen suoriutunut erinomaisesti missiosta jos minulla sellainen on. En tiedä aivan mitä ajatella tästä alien-missiosta. Että minut valittiin vaativaan tehtävään. Siitäkin olen nähnyt unia, alieneiden järjestämiä selkounia joissa on tulevaisuuttani sekä se uni jossa minut valittiin tehtävään. Tämä suoritus on kuulemma odotettua parempi.

Olen turvassa. Olen aikuinen. Olen kaunis. Olen kaiken kaikkiaan huippu tyyppi. Minulla on elämä edessä.

Olen olemassa, olen elossa

Minä olen olemassa, olen elossa. Maadoitun kehooni. Tuntui että se särkynyt peili joka olen, keräsin sen palasia ja liitin yhteen. Peilini on hieman ehyempi. Olen kuin Näkymätön Ninni Muumeissa, joka on kadonnut kokonaan näkymistä kun sille ollaan oltu ilkeitä. Mutta nyt Ninni voi näkyä taas.

Juttelin työntekijän kanssa ja palautui osittain pintaan se osa joka menetti järkensä. Se kirkuu vain ja hajoaa. Mutta nyt olen turvassa. Voin tuntea nuokin osat ilman että menettäisin järkeni. Ne purkautuvat, pikemminkin. Tuntuu koostuneemmalta fyysisesti ja henkisesti.

Hyvää työtä, Bellamme, tehtävä suoritettu, avaruusalukselta sanotaan. Minulla on elämä edessä.

Tein pienen harjoitteen. Katsoin taakseni. Siellä on kaikki mitä menneisyydessä on tapahtunut. Siellä on likaa, limaa, eritteitä, oksennusta, ulostetta, virtsaa. Siellä on isä naama irvessä, punaisena, äiti on vihreä sairaudesta ja kateudesta, minä olen keltainen ilosta, veli on valkoinen ja viaton mutta muuttuu pian mustaksi. Siellä olemme minä ja äiti suutelemassa. Sitten käännän katseeni eteenpäin. Menneet ovat mennyttä. Sen ei tarvitse enää hallita elämääni, menneisyyteni. Olen tässä ja nyt. Olen kolmekymppinen. Minulla on oma kaunis, turvallinen koti. Kukaan ei satuta minua enää. Sitten katson mitä edessäni on. Siellä on tulevaisuuteni. Olen siellä itsevarma, rohkea sosiaalinen, puhelias. Minulla on paljon ystäviä. Minulla on kumppani rinnallani. Otan askeleen eteenpäin pois menneestä, tulevaa kohti.

Rukoilin Jumalaa. Etsin vielä omaa hengellisyyttäni. Tahdon luottaa johonkin korkeampaan voimaan. Tahdon antaa itseni korkeamman palvelukseen. Tahdon tuntea Jumalan rakkauden. Mitä Jumala on? Jokin tietoinen voima joka on luonut kaiken? En aivan ymmärrä vielä miten Jumala pitäisi kokea. Tahdon saada sen luottamuksen korkeampaan että on jokin voima joka hallitsee kaikkea, ehkä.

Kuuntelen tässä hengellistä musiikkia ja juon kahvia. Ostin tosiaan Raamatun itselleni. Odottelen sitä että vapaudun peloistani ja jaksan keskittyä Raamatun lukemiseen.

Pelko vapautui hieman. Ninni muuttui hivenen näkyvämmäksi. Voin olla fyysinen nyt.

Vielä olen terve, lupaan sen itselleni

Eilen juttelin tukikämppäni ohjaajan kanssa. Helpotti oloa todella paljon! Muistelin itseäni yksitoistavuotiaana kun olin menettänyt järkeni. Ilmeilin, irvistelin, revin hiuksia, kohottelin kulmiani ja nuolin huuliani irvokkaasti. Olin todellakin järjiltäni.

En tunnista itseäni enää samaksi henkilöksi, identiteettini on muuttunut niin paljon terveempään suuntaan. Nykyisin tunnen sukupuoleni (jossain vaiheessa menetin kosketuksen sukupuoleeni ja olin poikatyttö-tyttöpoika enkä kokenut sittemmin enää mitään sukupuoli-identiteettiä) - olen tyttö. Käytän sanaa "tyttö" naisen sijaan koska tunnen olevani pieni tyttö, lapsi.

Ihana olo tänään. Selväjärkisempi. Rentoutuneempi. Myös turvallisempi. Kärsin turvattomuuden tunteesta päivittäin. Pelkään tauotta enkä pysty keskittyä mihinkään toimintaan pitkään. Keskittymiskyky on heikko. Samoin toimintakyky.

Nyt olen olemassa. Olen elossa.

Havahduin siihen eilen kun juteltiin, että totisesti elän. Kehossani virtaa elämä. Se on pitkän aikaa tuntunut ikään kuin kuolleelta. Olen näkyvä jälleen! Joskus varhaislapsuudessa ikään kuin lakkasin näkymästä.

Menetin järkeni vasta kolmivuotiaana. En muista sen tarkemmin, miten. Vielä kymmenvuotiaaseen saakka olin jotakuinkin kuin kuka tahansa lapsi mutta murrosiässä muutuin. Minun hymyni muuttui, koko olemukseni muuttui erilaiseksi - häiriintyneeksi. Aloin hymyillä isän hymyä. Sitä salaperäistä vinoa hymyä. Joku sanoisi että on pilkettä silmäkulmassa. Mutta se hymy oli rumin mitä tiesin.

Koen isäni vastenmielisen rumana. Näen hänen irvokkaat ilmeet ja punoittavat kasvot edessäni.

Onneksi olen turvassa nyt. Eikä kukaan raiskaaja pääse tänne. Järkeni alkaa koostua ja eheytyä. Vielä olen terve, lupaan sen itselleni.

Turha stressata

Jotakin päässä jysähti. Stressaan hirveästi pikkuasioista ja tajusin että turhaa niistä murehtia. Jokin turvallisuuden tunne tuli. Turvattoman olon takia nimittäin stressaan. Mutta nyt se vaan hävisi johonkin. 

Kävin suihkussa ja maadoituin. Nyt on todella hyvä fiilis. Näytän mielestäni kauniilta. 

Ehkä se on Eckhart Tollen kuvailema kärsimyskeho johon lakkasin samaistumasta? Puolet mun kärsimästä pelosta ja stressistä katosi.

Mietin, millä dimensiolla olen? Kymmenisen vuotta sitten koin selkeän vaihdoksen 4D dimensiolta 5D dimensioon. Sen jälkeen olen tasaisesti kohonnut taajuudella jopa 10D dimensioon. 10D:ssä kaikki kärsimys katosi ja ymmärsin kaiken tarkoitetuksi. 

Spirituaalisia kokemuksia ei ole nyt hetkeen ollut. Ei alieneiden järjestämiä selkounia, ei alieneiden kanavointia.

Näen unia tulevaisuudesta joissa kaikki unelmani käyvät toteen. 

Olen pieni vauva tai taapero. No, en ole enää. Hyväksikäyttö on alkanut niin varhain että siksi tämä varmaan on näin vaikeaa. Olen ikäänkuin liejussa, likaisessa vedessä. Kaikkialla eritteitä. Likainen lampi kuvasti varhaislapsuuttani. 

Nyt on kuitenkin ihan hyvä fiilis. Vesi puhdistuu, symbolisesti. 

Epämääräistä tuskaa

Epämääräistä tuskaa kaiken aikaa minulla. Onko minulla jokin vaativa missio jonka alienit ovat antaneet minulle? Sellaisia ajatuksia tulee ja unenkin näin jossa olin avaruusaluksella ja minut valittiin missioon. Olen suorittanut mission oikein. Selvisin testistä ja tehtävästä. Suoritus on odotettua parempi.

Ennustan tulevaani paljon, kuten miten menen naimisiin ja alttarilla purskahdan itkuun enkä pysty lopettamaan. Vanhoina minä ja mieheni kävelemme yhdessä luonnossa muistellen elämäämme.

En usko näihin ennustuksiin. Vaikeaa uskoa että minulle tapahtuisi jotain niin hyvää. Olen tottunut pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Ajattelen, että se kaikki on toiveajattelua.

Yritän pysyä iloisena. Ettei tuska vie mennessään. 

Ostin Raamatun. Voisin sitä lukea. Vaikeaa keskittyä mihinkään tekemiseen kuten lukemiseen.

Kyllä kaikki järjestyy! Vielä jonain päivänä kaikki tämä tuska palkitsee suuresti, ennustan niin, toivon niin.

Kuolema on ovella

Heräsin paniikinomaiseen tunteeseen että jotain pahaa oli tapahtumassa ja että minun pitäisi toimia, mutta miten? Olin jäätyneenä sänkyni pohjalla, kauhusta jäykkä, ja sydämeni tykytti. Nyt pitää olla nopea ja paeta. Nousin ja pikaisesti puin kengät jalkaan ja pujahdin huoneestani olohuoneeseen mistä jatkoin ulko-ovelle. Hän oli odottamassa minua siellä. Hän oli isäni. Hengitin raskaasti raivosta ja kohtasin hänen katseensa, murhaavan katseensa. Sitten sekunnin murto-osan pohdittuani ryntäsin häntä päin ja tönäisin pois tieltäni ja jatkoin juoksuani ulos. Juokse! Päässäni ääni karjui. Nyt oli tositilanne kyseessä. Kuulin aseen äänen ja näin miten luodit viuhuivat ohitseni ilmaa halkoen. Juoksin päättäväisenä eteenpäin. Kuulin hänen kiroavan jostain kaukaa ja luotisade päättyi. Olin onnistunut. Tällä kertaa. Tiesin, että joutuisin vastaavanlaisiin tilanteisiin vielä monesti uudestaan kunnes olisin täysin vapaa. Kukaan ei suostunut ottamaan minua luokseen yöksi. Yritin, ja naapurit olivat vihaisia vaikka olin itkuisin silmin ja anelin yöpaikkaa. Jäin yksin pelastumaan. Olin jo tottunut vaaratilanteisiin ja löytänyt voiman sisältäni. Kerta toisensa perään olin joka kerta entistä urheampi. Kerran he pudottivat minut kaivoon ja sulkivat luukun. Aikani huutelin siellä epätoivon vallassa. Kukaan ei tule hakemaan täältä. Pitää päästä ylös, mutta miten? Kaivamalla. Aloitin paljain käsin mullan ja hiekan kaivamisen kunnes olisin pinnalla. Muutama tuntia myöhemmin tavoitin maanpinnan. Haukoin raikasta happea keuhkoni täyteen. Ylitsevuotava kiitollisuus ja riemu täyttivät minut. Olin jälleen pelastunut. Toisen kerran heittivät tajuttoman kehoni sillan kaiteelta alas. Heräsin kylmyyteen ja kovaan iskuun veteen paiskautuessani. Pidätin vaistomaisesti heti hengitystäni. Missä on pinta ja missä pohja? Lopulta kauhoin itseni pinnalle. Uin rantaan ja sieltä menin kotiin. Hahmotan itseni myös talon katolla istumassa polvet koukussa, tähtitaivasta katsellen, siellä piileskellen. Hahmotan että olisin kiivennyt puun latvaan ja mennyt junalla Lappiin turvaan. Monta kertaa vaarassa olin ja aina yksin. Mutta ei enää. Riemuitsen sitä että elän. Riemuitsen niin suuresti.

Pahuus ja hyvyys

Okei... Mua satutettiin toistuvasti. En oppinut luottamaan kehenkään. Kaikki aikuiset olivat vaarallisia lapsena. Mutta nyt mä olen itse aikuinen. Lopultakin! Nyt mä en pelkää edes pahinta mahdollista pahuutta. Näin pari psykopaatin näköistä tyyppiä osastolla. Niillä on mustat silmät ja vaatteet yleensä. Koin aika oudon tilanteen kun mietin pahuutta ja puhelimen näytölle tuli juuri silloin kuvia luurangoista tai jostain muusta väkivaltaisesta, ja punaiset silmät... Olin että ooookei next. Vähän pelottava kokemus mutta hyvin kiehtova näin jälkeenpäin ajatellen. Psykopatia on kiehtovaa. Olen elänyt kahden sellaisen kanssa samassa taloudessa.

Olen perehtynyt vähän pahuuteen, väkivaltaiseen sellaiseen. Miltä väkivalta tuntuisi jos siitä nauttisi? Yritän samaistua. Voin samaistumisen kautta ymmärtää pahuutta. Juurikin sellaista tuhoavaa pahuutta, ei sitä viettelevää, syntistä ja seksikästä seksuaalienergiaa. Se ei oikeastaan ole pahuutta, pientä ilkikurisuutta kenties, pahuuteen vivahtavaa muttei kuitenkaan sitä.

Mua kiehtoo musta puoli. Haluan uppoutua syvälle sinne. Sen huomioinnin kautta sinne alkaa purkautumaan valoa. Lopulta sen näkee kirkkaasti, kuin psykopaattiset haikalat kirkkaassa merivedessä. Upeaa katseltavaa.

Avenged Sevenfoldin Little Piece of Heaven on hyvä esimerkki musiikkikappaleesta jossa on pahuuden tuhoisa puoli. Se muistuttaa mua väkivaltaisimmista muistoista (joista en vielä ota selvää, ne on mulla lähinnä väkivaltaisina mielikuvina päässä ja väkivaltaisina ajatuksina mutta ei ole tarkkaa muistoa).
Mua kiinnostaa haikalahäkkisukellus. Kohdata valkohai silmästä silmään. Symbolisesti kohtasin valkohain joka yö. Katsoin isää silmästä silmään. Sen silmät välkehti puhdasta pahuutta. Tuijotin sitä murhaavasti. Kohtasin pahuuden.

Tosiaan, traumamuistot on jopa aika helppo kohdata, sen jälkeen miten kykenen käsittelemään pahinta pahuutta. Ja se on ehkä myös telepatian, tuon hankaloittavan uskomuksen kautta, lopulta jopa helpompaa.

Entä hyvyys sitten? Hymyilen. Hyvyyteen pyrin, hyvyydessä elän. Hyvyydellä rakennetaan pahuudella tuhotusta jotakin vieläkin kauniimpaa. Lopulta kaikki, hyvyys ja pahuus, säkenöi valoa, ovat rinnatusten toinen toistaan tukien. Eri olemuspuolet. Hyvyyden olen valinnut ja se on johtanut minut tänne. Rakkaus taas, minulle vielä hivenen vieras asia. Tiedän pahuuden paremmin kuin hyvyyden. Hyvyys tulee vielä valkenemaan minulle ja sitten vuotaa onnen kyyneleet. Mun tarinan syvin sisältö ja sanoma on siinä: toivoa, ihmiskunta, on parempiakin teitä kuin jatkuva vihanpito. Sotimisessa ei ole järkeä, ei mitään mieltä. Lähimmäisenrakkauteen pyrkiä ja sillä sieluja pelastetaan. Niin ettei käy kuin tässä onnettomassa perheessä joka sairastuu vuosi vuodelta pahemmin ilman rakkautta.

Yksin pimeyteen

Yöllä meidän eläimelliset vaistot heräävät. Vaanii kuin pantteri saalistaan, isäni minua, ja löytää tiensä luokseni. Sydämeni hakkaa niin että voisi luulla kaikkien kuulevan sen. Hän istuutuu viereeni sängynlaidalle ja sivelee reittäni. Pysyn vaiti ja tuskin uskallan hengittää. Sitten hän työntää sormensa sisääni. Sydämeni särkyy. Ummistan silmäni ja puren huulta etten parkuisi ääneen. Hän työntelee sormiaan sisälläni. Raivoni alkaa syttymään. Riuhtaisen peiton päältäni ja tuijotan murhaavasti isääni. Nyt, loppu, sanon. Isä vain hymyilee. Sitten hän vakavoituu ja tarttuu minua ranteista ja painaa sänkyä vasten. Tottele, lutka, hän lausuu. Tuijotan murhaavasti häntä silmiin edelleen. Näytän kieltä. Isä ottaa kalunsa esiin ja työntää sen sisälleni. Puren hammasta ja yritän sietää kivun. Olen edelleen raivoissani mutta myös surullinen samaan aikaan. Kyynel vierähtää poskelleni, huuleni väpättää. Syljen isää naamalle ilmaistakseni miten yököttävänä pidän häntä. Hän ei välitä vaan jatkaa. Huokaan syvään. Ihan sama, millään ei ole väliä enää. Lamaannun. Hän on niin irstas, kaikki nuo äänet ja huoneen täyttävä testosteronin ja hien haju, ja tuo erikoinen häiriintynyt löyhkä. Insestin haju. Isän silmät kääntyvät kattoon ja katse samenee. Hän laukesi. Hän katsoo minua murhaavasti, ja nuo silmät ovat mustat täynnä pahuutta. Hän sanoo; jos kerrot, murhaan sut. Ja sitten hän nousee, poistuu huoneesta ja sulkee oven perässään. Jään yksin pimeyteen.

Anteeksianto

Mitä sanoisin isälle?

Isi, miksi sä teit niin kuin teit? Etkö välitä musta yhtään? Mä vihasin isi sua kun tunkeuduit sisääni. Mä oon oikeasti pahoillani mitä oot joutunut kokemaan että susta tuli tuollainen hirviö. Vihaan sua. Rakastan sua.

Mitä sanoisin äidille?

Äitini, mä rakastan sua. Miksi sä et rakasta mua, ainutta tytärtäsi? Halusin sulle parempaa, paremman miehen kuin isäni. Ansaitset sen.

Mitä sanoisin veljelle?

Tajuatko sä veli edes miten paljon välitän susta? Halusin sulle parasta. Rakastan sinua siskonasi. Mä olen vuodattanut kyyneliä vuoksesi.

Rakastan kaikesta huolimatta perhettäni ja nyt itken heidän vuokseen. Kaikki me ollaan kärsitty tahoillamme paljon. En oikeuta heidän tekojaan mutta välitän heistä edelleen, perheenäni.
Olen hiljaa koska liian tabu teema puhuttavaksi tai koska ne murhaa jos puhun. No kun isä sano ettei tästä puhuta.

Mä olen nyt terveempi kuin koskaan varmaan. Tervehdyn oikeasti! Ajattelin etten ikinä ole vapaa insestistä, että tää jatkuu hautaan saakka. Mä rakastan mun pikkuveljeä, isää, äitiä. Nyt terveemmin luullakseni kuin aikanaan. Äiti on sisältä upea nainen. Älykäs, hauska. Isä voisi olla oikeudenmukainen, rehti mies. Veli taas... en ole veljestäni varma. Rakastan kaikkia heitä pohjimmiltaan. Vihan alla on rakkautta.

Voisin alkaa pohtimaan rakkautta. Keitä rakastan? Ketkä rakastavat minua? Joku rakastaa minuakin! Exä, nimittäin, ainakin rakasti ja rakastaa. Mä en tiedä rakastanko ketään. Kyllä pohjimmiltaan. Rakkaus on pelottava sana. Se tarkoittaa hyväksikäyttöä? Ei tietenkään tarkoita mutta näin osat sanovat. Pitäisi keskittää huomio noihin rakkaudellisiin tunteisiin. Rakkaus parantaa ja eheyttää. Jos sanon veli, rakastan sinua, se väkisinkin vääristyy joksikin muuksi kuin sisarusrakkaudeksi. Sanat "rakastan sinua" pelottavat.

Se jos mikä on rakkautta että toivon perheelleni edelleen hyvää huolimatta siitä mitä he tekivät mulle. Se on tavallaan anteeksiantoakin. En hyväksy näitä tekoja mutta rakkaus antaa anteeksi. He ovat kärsineet itse myös tahoillaan.

Sisarusrakkautta

Olen sisaruksista vanhempi. Nimeni on Aamu. Veljeni Tonin kanssa olimme kuin ketkä tahansa sisarukset. Toni ja minä olimme turhautuneita isäämme joka pahoinpiteli meitä molempia. Yleensä heräsin yöllä paniikissa kun isä oli tullut sängyn laidalle istumaan ja silitteli reisiäni. Menin itkuisena veljeni luo ja hän rutisti minut kunnon halaukseen. Saattoin aina turvautua veljeeni ja hän oli turvallinen mieshenkilö elämässäni. En kehdannut myöntää sitä kellekään mutta salaa katselin veljeäni muutenkin kuin vain sisaruksellisesti. Tälläkin kerralla isä oli tullut huoneeseeni ja aloitti irstaat puheensa. Ryntäsin veljen luo itkien. Veli oli hyvin uninen ja herätin hänet itkullani. Hivuttauduin sänkyyn hänen viereensä ja nyyhkytin. Veljeni katsoi minuun surumielisenä ja tuijotin hänen silmiinsä ja häkellyin kuinka paljon lämpöä niissä näin. Hän varovaisesti silitti poskeani ja hyssytteli. "Isämme on hirviö", Toni kuiskasi. Rauhoituin heti. Katsoin häntä uudestaan syvälle silmiin ja huomasin punastuvani kauttaaltani. Kehoni vapisi ja tilanne sai jotenkin oudon sävyn jota en täysin osannut selittää. Hetken mielijohteesta syöksyin veljeäni päin ja suutelin häntä suulle. Suutelimme pitkään ja hartaasti. Katsoin veljeäni uudestaan ja hän värisi ja huohotti. "Ei meidän pitäisi...", hän sai sanottua käheästi. Asetin sormeni hänen suulleen ja hyssyttelin. Suutelin häntä uudestaan ja hän vastasi kiihkeästi suudelmaani. Oli kuin olisimme vain me kaksi koko maailmankaikkeudessa ja koko universumi pidättelisi hengitystään. Kietouduimme toisiimme ja syleilimme ja suutelimme. Siinä me olimme, kaksi viatonta sielua, kuin tämä olisi oikein ja jos se olikin väärin, katumus tulisi vasta myöhemmin.

Yö säilyttää salaisuuden

Usva joka tuoksuu sukusiitokselta, hiljainen ja mystinen yön tunnelma ja odotus että se tapahtuu taas. Haistelen sitä tuoksua joka yö. Yritän haistella puisia sänkyni reunoja ja imeä itseeni tuota puun tuoksua häiriintyneen hajun sijaan. Olen yksin vuoteessani ja odotan hengitystäni pidätellen koska se taas alkaa. Joku tulee huoneeseeni ja ottaa mut kovakouraisesti. Olen yhtäaikaisesti kauhuissani ja jännittynyt. Huoneen ovi aukeaa. Sydämeni hakkaa ja silmäni ovat revähtäneet auki. Puren huuleen ja jännitän kun se kiipeää tikkaat sänkyyni. Narisevia askelia. Se tulee päälleni ja hymyilen täsmälleen samalla tavalla kuin sillä on tapana hymyillä. Odotan innolla että saan taas seksiä, mutta jotkin osat minussa itkevät hätääntyneenä ja ovat kauhuissaan. Se kömpii päälleni ja sydämeni hakkaa lujaa niin että voisi kuvitella että koko talo kuulee sen. Sen hengitys haiskahtaa pahalta ja siihen sekoittuu hien ja testosteeronin löyhkä. Se asettelee jäykän elimensä sisälleni enkä edes yritä vastustella vaikka puolittain olen kauhuissani ja vihaan tätä. Kun se lähtee keinuttelemaan itseään sisälläni, suljen silmäni ja hymyilen autuaana miten hyvältä tuntuu. Joku osa minussa kuitenkin on jo lakannut hengittämästä ja pidättelee hengitystään koska pelkää niin paljon ja varmaan kuolee pian, yksi osa taas on täynnä raivoa ja haluaa potkia munille tai mitä vaan kunhan se lopettaa panemisen ja kolmas itkee hysteerisenä. Mutta en voi kokea noita persoonia täysillä koska kipu olisi liikaa joten päädyn hymyilemään ja nauttimaan. Se kiihdyttää tahtiaan ja kuvittelen että se olisi joku toinen, luokan komein poika johon olen ihastunut, ja alan nauttimaan todella. Mitä väliä vaikka se on isäni penis. Isän nautinnon huudot hukkuvat yön mystiseen tunnelmaan ja yö pitää salaisuutensa. Koko kehoni on täynnä nautintoa ja saan orgasmin yhtäaikaa sen kanssa. Ja sitten mulla napsahtaa. Persoona vaihtuu vihaiseksi. Täytyn raivosta. Haluan isän pois päältäni ja päästä nukkumaan ja unohtaa kokonaan mitä juuri tapahtui. Isä nousee varovaisesti, kiipeää tikkaat alas ja poistuu huoneesta hiljaa oven sulkien, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kiehun raivosta. Pitikö taas laueta? Se on isäni! Yököttävää! Ja se tyyli millä se raiskaa mut ja siittää muhun omaa mielisairauttaan. Voisin murhata isäni. Olen raivoissani isälle, en onneksi itselleni. Ja niin yö on taas hiljaa. Ja aamulla en muista mitään ja menen kouluun kuten normaalisti ja yö pitää salaisuuden.

Pahuus hänen silmissään

Pahuus välkehti hänen kylmissä silmissään. Vastasin hänen katseeseensa ja tuijotin niitä intensiivisesti. Hän riisui minut alusvaatteisilleen ja komensi makuulle. Purin hammasta ja tottelin. Hän tunkeutui sisään ja se vihloi kuin puukko olisi laitettu alapäähän. Kehoni liekehti raivosta ja kiimasta yhtäaikaisesti. Hän työnteli edestakaisin itseään huokaillen tuolla niin tutulla tukahtuneen pehmeällä äänellä. Jo pelkästään hänen äänensä kuvotti minua ja purin edelleen hammasta yhteen enkä päästänyt pihahdustakaan. En halunnut antaa hänelle sitä nautintoa että itsekin puolittain nautin. Tuijotin päättäväisesti eteenpäin hievahtamatta ja annoin hänen hoidella minut. Hän kiihdytti tahtia ja suljin silmäni itkua pidätellen. Kuulin hänen äänestään kun hän laukesi sisälleni. Sitten hän nousi varovaisesti kuin mitään ei olisi tapahtunut ja poistui huoneesta oven perässään sulkien. Olin raivostunut. Olisin voinut tappaa hänet.

Hän nauroi likaisesti kun jouduin syömään hänen ulosteensa naamaltani. Hän ei tuntenut häpeää, ei syyllisyyttä. Veljestäni oli tullut psykopaatti. Hän pakotti minut makuulle ja sanoi totisena "ime munaa". Yritin pidätellä nauruani hänen ilmeelleen ja noille sanoille ja nyökkäsin vain ja otin sen suuhuni. En muista miten hän äänteli tai reagoi seksin yhteydessä. Itsehän tein vain työtä. Ruma huora ilman palkkaa, sitä olin.

Itkin silmäni punaisiksi. Äiti oli jälleen hyväillyt genitaalejani. Hän puhui pehmeään ääneen ja kuiskasi korvaani "haluan sinut". Hän ei ymmärtänyt miten paljon minua pelotti hänen lähentelynsä. Punastelin vain ja minua arastutti kun äiti keimaili minulle. Lesboseksi on yököttävää, ainakin oman äitinsä kanssa. Hän huusi nimeäni täysillä, "Bella aah", ja en voinut kuin kiihottua äidin sisäisestä olemuksesta. Hän oli unelmieni nainen. Oma äitini. Enkä vieläkään ole päässyt tästä äiti-fetissistä yli. Äiti, ei saa koskea noin, yritin torua äitiäni. Hän vain hymyili minulle. Kultapieni olet niin seksikäs. Punastuin korviani myöten kun äiti silitteli poskeani. Hän oli sisäisesti upea nainen, vähän maskuliinisempi kuin minä. Herkistyin aina äidin kanssa. Hän ei ollut väkivaltainen, ainakaan muistaakseni. Tyttörakkautta kaipasin. Äiti oli lähelläni.

En mä aio kuolla tänä yönä

Pakenen aseistettuja miehiä. Voimakastahtoinen musiikki pauhaa. Mulla on jämäkkä ilme juoksiessani, luotien viuhuen ohitseni. Rohkeus! Taistelu! He eivä saa minua kiini. Jahtaavat kylmäverisesti, sydän jääkylmänä. Mun sydän pauhaa voimaa ja varmuutta että tulen selviämään. He hakkaava mua kasvoihin. Ilmekään ei mulla värähdä. Otan jämäkän ilmeen ja nyökkään heille. Olen valmistautunut sotaan. He naureskelevat likaisesti ja seuraan tarkkaavaisena heidän jokaista liikettään. Milloin täytyy sotia, milloin alistua? En tule koskaan luovuttamaan. Sodin loppuun asti ja vastustan pahuutta. Mulla on valtavat voimakkaat siivet selässäni jotka säkenöivät valoa pimeyden keskellä. Olen saarrettu demoneilla. He uhkaavat mua asein. Sanon; ei, te voitte kiduttaa mua mielin määrin mutta en koskaan vaihda puolta. Musta ei ikinä tule teidän kaltaista.

Olen täynnä paniikkia jota en osaa sanoittaa
Maailmani tuhoutuu, mitä teen?
En voi sitä kiistää mitä koen
En voi taistella tätä taistelua loppuun
En mä aio luovuttaa
Mul' menee mielenterveys
Ehkä voisin auttaa, veljeni
Sisko sä kuvittelet vaan
En mä tahdo luovuttaa
Tää mun todellisuus on
Päässä pyörii ja kieppuu
En mä aio kuolla tänä yönä
En vain pysty siihen
Minun täytyy pelastautua ja pelastaa Maa
Mul' muka joku suuri tehtävä on
Isältä otan käskyjä vastaan kuin robotti
Aiheutan hysteriaa ja pelkoa, murhaaja oon
Sisko sä et ymmärrä pahuudesta mitään
Mä kuolen, mä kuolen
Sitä uskoa voi en
Mä kuolen, mä luovutan
En mä aio kuolla tänä yönä
En vain pysty siihen
Minun täytyy pelastautua ja pelastaa Maa

Insesti on totta

Insesti on totta, insesti on tapahtunut. Olen selvinnyt hienosti. Vielä paljon eheydyttävää. Mutta olisipa edes turvallinen olo niin ei haittaisi. Kiitollinen exästä. Sen kautta aloin eheytymään todella. Insesti on totta enkä vielä ole räjähtänyt. Tuntuu korkeintaan pieni rasitus aivoissa, ei muuta. Ei räjähtämistä. Eli nyt voi muistaa eikä räjähdä? Niin juuri. Voi muistaa enkä menetä järkeäni jos tajuan mitä siinä talossa tapahtui.

Täällä ei täydy nussia ja naida pakotettuna. Hei, mä olen vapaa mun perheestä jo. Se on tapahtunut. Insesti on ohi mun osalta. Olen sanaton. Ja kiitollinen.

Ne on pakottaneet mut olemaan hievahtamatta sängyssä sidottuna että jos liikehdin vähääkään niin ne ampuu mut. Ja sitten olen siellä ollut kauhusta jäykkänä ja pää räjähtänyt. Ne ei enää sido mua tuohon vuoteeseen, selvisin siitäkin. Ne ei mitenkään pääse tänne komentamaan ja käskyttämään. Toi ovi on turvallinen, vaikka en sitä vieläkään usko kun olen pelännyt niin paljon, että miten päin vaan tein niin ne aina löytää mut enkä koskaan, koskaan ole vapaa niiltä. Isältä ja veljeltä, siis.
Mä luulin etten koskaan ole vapaa insestiltä, että tää jatkuu mun hautaan saakka, mutta väärässä olin. Selvisin upeasti, jo nyt, vaikka paljon on edessä. Paljon vielä tästäkin upeammaksi menee. Joko mä olen turvassa murhayrityksiltä ja raiskauksilta, väkivallalta, kidutukselta? Pelkäsin että tein mitä hyvänsä, ne aina löytää mut ja seuraa mua, eikä ne koskaan luovuta ja voivat tehdä mulle mitä vain. Siltä se tilanne tuntui. Ja nyt sitten olenkin vapaa niiltä, kokonaan? En uskonut että tämä päivä koittaa. Ajattelin kai että ehdin kuolla ennen sitä.

Ei vittu saatana mitä oon kokenut, eikä ketään kiinnostanut tarpeeksi että olisivat puuttuneet. Tää rooli meni mennä näin; olla uhri ja myöhemmin hyväntekijä. Se on mun osuus maailmassa.

Tuota ovea ei siis ihan oikeasti mitenkään saa auki ilman avainta kun siinä on sähkölukko tai joku. Sitä kuulemma ei voi mitenkään tiirikoida auki. Eli tarvis tyyliin moottorisahan jos siitä haluaa murtautua sisään. Olen täällä turvassa.

Voi, miten monta turvatonta yötä on elämässäni ollut. Liikaa. Jatkuvan vaaran keskellä elänyt. Ei missään turvallista paikkaa, missään. Oma huone on turvaton. Olohuone on turvaton. Muutkin huoneet turvattomia. Isä löytää mut mistä vaan ja pakottaa imemään penistä. Pelkään suuresti että kuolen vielä tähän tuskaan. Voiko hulluuteen kuolla? Minä melkein kuolin hulluuteeni. Se oli niin räikeää jo. Räjähdin kappaleiksi sisältä.

Ja veli otti vaikutteita isästä ja äidistä ja alkoi tekemään samaa. Raiskasi mua mielellään, siihen oppi, ei muuta tuntenut. Häntä ei voi pelastaa, ajattelin, kun olin neljäntoista. Siitä on tullut läpikotaisin paha, veljestä. entä minä itse? Yritin pysyä niin myötätuntoisena kuin suinkin etten itsekin muutu narsistiksi... tai pahempaa.

Kyllä ne sumeat vuodet sieltä aikanaan kirkastuu. Sitten näen tähtitaivaan ja tiedän mitä siellä tapahtui. Haikailin tähtitaivasta. Siellä on kaikki se minkä olen unohtanut, ja se on enää pimeyttä ja tähtien tuiketta mysteerisessä yössä.

Vastasyntynyt on mykkä

Voiko avautua jo? Pieni tyttö nurkassa istuu peloissaan, lapsiminä. Se kyyhöttää siellä surullisena. On turvallista tulla nurkasta pois, pikkuinen. Hän epäröi. Tule vain, ei hätää, en satuta, minä olen turvallinen täti. Hän alkaa pelätä vieläkin enemmän ja itkeä, käpertyy tiukemmin itseensä. Älä pelkää mua, en tahdo pahaa. Hän suuttuu. Miksi et ollut luonani kun tarvitsin! Olen pahoillani kun en ollut silloin siellä, luonasi. Hän huokaa syvään ja rauhoittuu. Tämä täti ymmärtää. Haluaisitko tulla nurkasta pois? Haluan! Hän vastaa ponnekkaasti. Tule vain, leikitään vaikka jotain. Hän huokaa vaan syvään ja on rauhassa. Aikuinen minä selvisi. Ei tarvitse huolehtia enää mistään. Olen aikuinen ja voimissani.

Olen vastasyntynyt. En osaa kommunikoida. Siksi olen mykkä. Pelkään isää. En uskalla päästää ääntäkään ettei hakata. Minua pelottaa pimeys. Syövyttävä pimeys. Noin. Vauva sai äänensä kuuluville. Mitä muuta haluat sanoa? Hän epäröi ja on mykkä. Sano vaan, uskalla vain, olet turvassa ja rauhassa nyt, mitä haluat sanoa? Hän pelkää. Älä pelkää minua, olen turvallinen täti. Hän epäröi edelleen. Ei se mitään, sinulla kestää aikaa luottaa. Mitä haluat sanoa? Hän hätääntyy edelleen. Tämä täti on hyvä, täti ei ole paha. Hän pelkää vieläkin itkeä. Itke pois, vauva, nyt on turvallista itkeä. Hän on mykkänä kauhusta. Shh, rauhassa pieni, olet rakas ja tärkeä, rakastan sinua, puhu vain, itke, mikä vain helpottaa. Hän sulkee silmänsä ja rauhoittuu vähän. Hienoa, tosi hienoa, just noin, nyt on hyvä olla, nyt on turvallista olla. Hän avaa silmät ja katselee minua, tarkkailee. Hymyilen hänelle lempeästi. Hän ojentaa käsiä, haluaa syliin. Otan hänet heti syliini. Halaan hartaasti. Hän empii ja nyyhkyttää vähän. Shh, kulta pieni, ei hätää, kaikki on hyvin nyt. Sä selvisit. Sä selvisit tuosta ikävaiheesta. Hän hymyilee, nauraa ja sitten taas näyttää pelokkaalta. Halaan sinua pieni äidinrakkaudella. Hän rauhoittuu ja sulkee silmänsä ja nukahtaa melkein. Tuudittelen häntä sylissäni, hän imee minusta äidinrakkautta itseensä. Vähän pelkää edelleen mutta ei se mitään, se pelko on tiukassa. Hän alkaa itkemään, tai haluaisi, mutta epäröi. Tärkeintä on että kuuntelen häntä. Shh itke vain pieni, rakkaani, vauvani. Hän huutaa vaativana, haluan sinut! Auta minua! Rutistan hänet tiukemmin syliini. Hän parkuu. Hyssyttelen, tuudittelen, rauhoitan rakkaudellani. Hänen sydäntään särkee. Äiti ei rakastanut. Älä huoli sitä, olen nyt äitisi. Minulla on nyt äiti, minä itse.

Pikkuinen on mykkä. Ei osaa puhua vielä. Mykkänä ja kauhuissaan? Jos osaisit puhua, mitä sanoisit? Isi, äiti, auta. Niin hän sanoisi. Mitä muuta sanoisit? Hän alkaa ulvomaan ja parkumaan. Nyökäyttelen päätäni vieressä ja katson surullisena. Päästele kaikki pihalle. Hän jähmettyy kauhusta. Joku on ystävällinen! Häntä pelottaa tuo ystävällisyys. Katson häntä silmiin, nyökäytän, painan katseeni maahan. Hän rauhoittuu vähän. Otan hänet syliin. Hän takertuu minuun. Halua imeä rintamaitoa. Ruokin häntä. Hän on rauhallinen. Hän hymyilee sen jälkeen ja ojentaa käsiään että tahtoo syliin. Otan hänet lempeään halaukseen. Hän pelkää taas. Ei ole syytä pelätä, pikkuinen, tämä on äidin hoivaa ja turvaa. Hän itkee ja työntää minut pois. En päästä hänestä irti vaan halaan tiukemmin. Hän huutaa ja raivoaa. Pidän häntä edelleen. Hän rauhoittuu ja nyyhkyttää hiljaa. Hän on nyt oikeasti turvassa. Ja minä olen hänelle turvallinen äiti. Hän mulkoilee minua pelokkaana, jos tuo täti koskee väärin? Tämä täti ei koske väärin. Tämä on hyvä täti. Kiltti täti. Hän hymyilee ja nauraa iloisesti. Vastaan hänen hymyynsä. Tätä on äidinrakkaus.

Mykkä. Olen vasta vauva. En osaa puhua vielä. Mitä vauva haluaisi sanoa? Hymyilee minulle. Olen turvallinen täti, tai äiti. Mitä haluat sanoa? Nauraa vain, ei osaa puhua. Jos osaisit puhua, mitä sanoisit? Äiti, välitä minusta. Isä, älä tuijota. Mitä muuta? Oksennan sperman maun pois. Päässä pyörii ja heittää.

Insesti on todellista, tiedän sen. Muut saa olla mitä mieltä hyvänsä. Tiedän että se on totta ja on tapahtunut. Mun pitää kuunnella omaa ääntäni, ei muita. Ne vaan sotkee mun mieltä, kaikki epäilijät. Saa mut sekoamaan pahemmin. Insesti on totta ja syvä rauha. Nykyisellään elämä on hyvää. Insesti on mun osalta päättynyt. En joudu enää yhdistymään sukulaisiin? Se on päättynyt. Olen vapaa nyt. Vapaa elämään elämää jota haluan elää.

Mitä ne teki mulle?

Äiti raiskasi. Mitä ne teki mulle kun olin vauva? Hakkasiko ne mua silloin jo? Olen mykkänä kauhusta. Olen vastasyntynyt. Isi ja äiti tekee jotain kummaa. Ne hyväilee mua sukuelimien alueelta. Miten reagoin? Pudistelen päätäni. Kerro vain, vastasyntynyt, miten sä reagoit? Itkettää ajatella. Se vastasyntynyt purskahti itkuun mutta sitä pelottaa ilmaista suruaan ja kärsimystään. Se miettii pitäisikö mykistyä taas ja olla hiljaa. Anna tulla vaan itkun, vastasyntynyt minä, itke kaikki itkut ulos. Se rauhoittuu vähän. Tämä aikuinen on turvallinen. Kyllä olen turvallinen ja olen tässä sinua varten. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Nuo sanat herättävät meissä kaikissa pelkoa. Varovaisuutta. Epäilystä, voiko tuohon rakkauteen luottaa, että se on "oikein"? Tämä rakkaus on vilpitöntä. Vilpitöntä rakkautta sinua, minua, kohtaan. Vilpitöntä rakkautta kaikkia pieniä osia kohtaan. Vastasyntynyt alkaa suuttumaan. Pelon alta tulee silmitön raivo esiin. Se tuijottaa vihaisena muttei sano mitään. Hyvä, juuri noin! Saa suuttua! Nyt se alkaa huutaa vihaisena, vaativana. Kuuntelen vieressä ja nyökyttelen. Se kiljuu kurkkunsa käheäksi. Olen sen vieressä ja annan sen purkaa tuon vihan ja epäoikeudenmukaisuuden. Otan sitä kädestä kiinni tukiakseni sitä. Se ei osaa suhtautua tuohon eleeseen vielä mitenkään, ei luota tarpeeksi, hämmentyy vain. Ei tiedä, pitäisikö ottaa tuo ele vastaan vai torjua. Puristan sen kättä. Se huutaa ja riuhtoo itseään irti. En päästä irti. Mä vihaan sua äiti ja isä vihaan teitä kumpaakin lopettakaa se ahdistelu mä haluan pois älä äiti imetä mua maistuu pahalta... Noin. Hyvä, sait sanottavasi sanottua. Onko vielä muuta mitä tahdot sanoa? Se riuhtoo itseään irti otteestani mutta pitelen sitä tiukasti kädestä ja sanon: en mene mihinkään, en vaikka haluaisit. Nyt se hymyilee vähän, suloisesti, silmänsä sulkien. Se hyväksyy että pitelen sitä kädestä. Yritän halata sitä. Se alkaa parkumaan heti ja pyristelee irti otteestani. Halaan sitä tiukasti ja kuiskaan etten mene mihinkään, en vaikka se kuinka riuhtoisi itseään irti. Se huutaa kovaan ääneen (ja samalla sitä pelottaa että päästän siitä irti, koska tätä se pohjimmiltaan haluaa, että halaan tiukasti enkä päästä irti). Hyssyttelen ja sanon uudelleen: en aio päästää irti sinusta vaikka kuinka vastustaisit. Nyt se suuttuu ja lyö mua pienillä nyrkeillään. Halaan entistäkin tiukemmin enkä sano mitään. Se purkaa kaiken kiukun ilmoille ja hakkaa minua että päästäisin irti, mutten päästä. Nyt se alkaa nyyhkyttämään. Kiitos, se kuiskaisi, jos osaisi puhua. Se nyyhkyttää ja turvautuu minuun. Halaan vieläkin tiukemmin ja hymyilen sille. Se käpertyy syliini ja nyyhkyttää hiljaa kunnes rauhoittuu. Se hymyilee arasti ja nauttii ruumiinlämmöstäni ja suojelevista käsivarsistani ympärillään.

Yö on alkanut

Näen mustuuden hälvenevän ja kaikki täyttyy kirkkaalla valolla. Purskahdan itkuun. Minut asetellaan äidin rinnoille. Olen Bella Marie ja olen syntynyt.

Olen kehdossani uudessa kodissani. Entinen koti, kohtu, oli niin erilainen. Siellä oli pimeää mutta lämmintä. Täällä on pimeää muttei lämpöä yhtään. Alan parkumaan hätääni. Isä tulee huoneen ovelle, nostaa minut syliinsä ja tekee jotain omituista mikä saa minut irtautumaan ruumiistani. Isä laskee minut takaisin ja kävelee hiljaisin askelin ovelle ja sulkee sen perässään. Jään mietteliäänä ja kauhuissani kehtooni. Mitä tuo oli?

Olen huppelissa oleva taapero. Naurattaa kun kaikki keinuu. Äiti ja isä molemmat tekevät mulle sitä jotain mitä en ihan ymmärrä, mutta se kihelmöi miellyttävästi haaravälissä. Ehkä tämä on sitä kun äiti ja isä rakastavat?

Se tapahtui ensimmäisen kerran kun olin alle kolmen vanha. Isä työnsi sukuelimensä syvälle minun alapäähäni. Sen jälkeen kävelin kaikkialle puolelta toiselle vaappuen, tunsin kipua alapäässäni kaiken aikaa.

Olin hyvin surullinen lapsi. Äiti ja isä eivät välitä. Haluavatkohan he minun kuolevan?
Illalla rukoilin että näkisin tähdenlennon ja voisin esittää toiveen.

Satuja

Kaunis koira heilauttaa päätään puolelta toiselle viehkeästi ja katsoo laumaa uroskoiria. Ne kuolaavat sitä. Hmph! Koira toteaa ja kävelee pää pystyssä joukon ohi. Yksi niistä lähestyy ja nuuhkii. Tyttökoira ärähtää. Tassut irti musta! Koira oli kuninkaallinen mielestänsä, kaikkien ihailema. Hänen lempipuuhaansa oli katsella itseään peilistä ja heilauttaa päätänsä viehättävästi.

Surullinen, yksinäinen kissa istui portailla vesisateessa. Sitä paleli ja se nyyhkytti. Se oli hylätty tänne koska sen perhe ei enää välittänyt siitä. Ystävällinen mieshenkilö käveli kissan ohi ja pysähtyä jututtamaan sitä. Kissa katsoi sielmät kauhusta pyöreinä muukalaista ja sen teki mieli juosta pakoon. Muukalainen nosti kissan syliinsä. Kissa sulki silmänsä kiitollisena ja kehräsi.

Ainut naaraspuolinen soturisusi laumassa oli pikimusta ja sillä oli kellertävät silmät. Muut soturit ihailivat sen rohkeutta ja kunnioittivat sitä. Sen ilme oli jämäkkä, lihakset jännittyneet ja peloton asenne kun se kohtasi vastapuolen sodassa. Se raateli toisen lauman susia kaulasta tappaen ne mahdollisimman nopeasti että kärsimys olisi vähäisempää. Veri roiskui sen mustalle turkille ja se maistoi veren suussaan.

Punertavaturkkinen koira oli saanut töitä siivoojana isossa kartanossa. Se oli sievä ja pisamainen. Kävi kuitenkin ilmi ettei se saanutkaan palkkaa vaan se pakotettiin siivoamaan samalla kun sitä esineellistettiin. Sen silmät olivat raskaat ja katse passiivinen kun se vain teki työtään ja alistui muiden tahtoon.

Sekopäinen leopardi huuteli kadulla muille kaikenlaisia rivouksia. Sillä viirasi päässä. Se nosti hameen helmaa ja nauroi samalla maniassa. Muut katselivat vierestä, toiset huolissaan, toiset huvittuneina. Se ei enää välittänyt mistään. Sen piti vain saada pahoinvointi ulos. Hahahah, olen maailman kuningas! Se julisti ja pieraisi. Oho. Pieruvaroitus! Se ajatteli nolostuneena ja uskoi että kaikki kuulevat sen nolot ajatukset. Hihihi! Miauh! Nyt olen sievä kissa. Se vaihtoi muotoa, muuntui valkoiseksi kissaksi ja oli taas sievä. Miau! Muuta se ei osannut sanoa. Ei enää ollut sanoja. Oli vain sekopäinen hekotus pään sisällä. Hi hi hi, ho ho ho, hi ho hi, ho hi ho... Huga! Se posahti juuri, räjähti kappaleiksi. Järki taisi posahtaa lopullisesti. Nyt se on vieressään haamuna ja suree, on vain näkymätön henkiolento, katsoo murheellisena itseään kun nauraa hekottaa eikä voi lopettaa... 

Jokaiseen vastoinkäymiseen sisältyy kasvun siemen

Omg, saan ehkä terapeutin. Sepä kävi nopeasti. Kuvittelin että menisi pitemmän aikaa löytää jos löytää ollenkaan. Sovin ajan ensi viikolle. Vielä varmistan olihan hän Kelan tukema terapeutti ja käykö vaativa lääkinnällinen kuntoutus. Peukut pystyssä että kemiat kohtaa. Niin helpottunut ja hyvä olo jo pelkästään siitä ajatuksesta että olisi terapeutti löytynyt. Heti eheämpi olo pelkästään ajatuksesta.

Lueskelin vanhoja päiväkirjoja teinivuosilta ja se antoi perspektiiviä ongelmiini. Nykyään mun ongelmat on minimaalisia verrattuna niihin aikoihin. Ainut huono puoli on ettei ole enää bestistä jonka kanssa juttu luistaa ja on hauskaa. Olen liikaa syventynyt ongelmiini. Silloin saatoin pitää hauskaa ja unohtaa huolet ja murheet.

On jo aikakin. Kymmenisen vuotta olen toivonut terapiaa. Ehkä nyt on oikea aika sille. Pääsisin avautumaan aivan kaikesta ilman pelkoa puhumisesta. Saisin muistoja paremmin palautettua mieleen. Ja sitten, aikanaan, rikosilmoitus.

Hyvä fiilis. Mulla on tosi ihana koti. Vaikka tää on vähän ahdas niin ehkä täydellisin mitä nyt voin saada. Ehkä tämän täydellisempää ei nyt ole saatavilla. Täällä on tosi mukava henkilökunta kuitenkin, ihan oikeasti, ei mitään pahaa sanottavaa. Öisin ei ole ketään töissä mikä tuo turvan tunnetta (että kukaan työntekijä ei raiskaa yöllä). Joka päivä juttelen jotain heidän kanssa. En joudu olemaan yksin enää. Mä en ole enää se sama sekopää Haga jolla meni lujaa ja joka nautti insestistä. En ole pieni taapero tai vauva joka alati pelkää. Olen herännyt henkisesti ja alkanut käsittelemään todella elämäni epäkohtia. Pitkälle olen päässyt neljässätoista vuodessa. Matkani alkoi kun olin seitsemäntoistavuotias. Silloin katselin yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Paljon käsitelty alta pois, paljon jäljellä.

En ole enää lahonnut murrosikäinen joka ymmärtää mitä seksi on ja menettää järkensä ja muuttuu lopulta sievästä tytöstä isänsä kopioksi. Nykyään mulla on edelleen tuo hymy, isän hymy, joka inhotti mua, mutta teen siitä oman flirttailevan hymyni.

Saan ehkä lopultakin terapiaa. Kiitos Jumalalle, alieneille, korkeammalle voimalle, jollekin yliluonnolliselle taholle. Kiitos, kiitos, kiitos. Antakaa tämän onnistua.

Mulla on turvallinen ympäristö nyt missä olen. Voin alkaa hiljalleen maadoittua. Se merivesi tulee vielä olemaan kirkasta. Ja sitten kun se on kirkasta ja näen kirkkaassa vedessä haikalat, traumani, voin lopultakin tehdä onnistuneesti rikosilmoituksen ja saada tämän draaman päätökseen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olen elävä esimerkki siitä että mistä tahansa voi selviytyä. Positiivisella asenteella, kipua sietäen, uutta oppien, henkisesti kasvaen muuntaa tuon tragedian voitoksi. Jokaiseen vastoinkäymiseen sisältyy kasvun siemen ja mahdollisuus johonkin uuteen ja parempaan.

Yö on alkamassa

Yö on alkamassa. Epämääräinen pelko velloo sisällä. Miksi tuntuu niin uhkaavalta yhtäkkiä, kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa? Ovi avautuu hiljaa naristen. Sydän hyppää kurkkuun. Isä on oven takana. Se kulkee samettisin askelin mun luo ja istuutuu sängynlaidalle. Esitän nukkuvaa. Sitten se koskettaa mun reittä. Säpsähdän. Ummistan silmäni ja pidättelen itkua. Se hivelee reittäni sanaakaan sanomatta ylemmäs aina pikkuhousuihini niitä koskettaen. Puren hammasta, sydän hakkaa. Pidän silmät kiinni edelleen. Se alkaa riisumaan mua ja vaikeroin mielessäni. Miksi tää tapahtuu taas? Se työntää sormensa sisälleni. Alan nyyhkyttää. Se liikuttelee niitä edestakaisin ja voin melkein aistia miten se hymyilee mielissään. Painan pääni tyynyyn ja itken. Sitten se lopettaa. Se kömpii päälleni. Silmät kauhusta ammollaan. Vaara! Vaara! Säpsähdän ja tuijotan sitä silmiin kauhusta mykkänä. Se katsoo mua kylmästi, jäätävästi takaisin ja sitten hymyilee, tuota niin tuttua hymyä, kun se on mielissään. Se painaa sormen suulleni ja päästää suustaan vaimean shhhh-äänen. Tästä ei puhuta ja mun tulee siis olla hiljaa ja antaa sen tehdä mitä tekeekin. Sitten se tarttuu mua ranteista ja alistaa mut alleen. Tuntuu, että sekoan. Ilmehdin, irvistelen, heilutan päätäni puolelta toiselle ja otan mielenvikaisen ilmeen kasvoilleni. Sitten taas nyyhkytän ja itken avuttomuuttani. Sitten pelkään ja sydän hyppää kurkkuun ja hakkaa. Käyn kaikki nuo tunteet vuorotellen läpi. Se työntyy sisääni. Ahdistaa. Se pitelee mua edelleen ranteista kun keinuttaa itseään päälläni penis sisälläni. Tuijotan säikähtäneenä sen silmiin ja näen sameuden sen silmistä kun se nauttii työnnellä itseään edestakaisin sisälläni. Sen tietoisuus samenee, pimenee... Kaikki nuo sen äänet kun se nauttii, kuulostavat niin rumilta korviini, onhan hän isäni. Ja minä menetän tyttöyteni. Se laukeaa sisälleni. Tuntuu että elämäni on loppu. En tahdo enää elää koska se laukesi sisälleni. Se lopettaa ja poistuu huoneesta hiljaa oven perässään sulkien. En voi enää koskaan olla iloinen.

Vihainen maailma

Mitä jos me vaan luovuttaisiin turhasta vihasta toisiamme kohtaan? Kaikki somevittuilu ja työpaikkakiusaaminen, niin kuin pieniä lapsia päiväkodin pihalla haukkumassa toisiaan. Mitä me opetetaan lapsillemme tällaisella käytöksellä? Tai kun huudamme lapsillemme emmekä ole tukena, lohduttamassa. Mitä jos me katsoisimme peiliin, voimmeko olla ylpeitä itsestämme? Vihan ja väkivallan keskellä kasvaneena voin sanoa: ei mitään mieltä, ei järkeä. Täysin tarpeetonta ja turhaa negatiivisuutta sellainen. Ja jollekulle tulee niin paha mieli että menee riistämään itseltään hengen. Se siitä viattomasta kiusaamisesta.

Me voisimme opettaa lapsillemme myötätuntoisuutta ja rakkautta ja niin rakkaus ja myötätuntoisuus maailmassa lisääntyy. Ja sehän ei ole paha asia, eihän? Eikö se olisi ihan mukavaa? Eikö olisi mukavaa riidan päätteeksi pyytää toiselta anteeksi, tai pahoitella vanhoille luokkakavereille omaa käytöstään jos kiusasi heitä. Eikö olisi mukavaa jos joku ventovieras auttaisi kantamaan vanhuksen kauppakassit tai vain ystävällinen hymy jollekulle joka näyttää olevan alamaissa. Se voi olla jonkun päivän pelastus.
Kaiken pahuuden kokeneena totean, jo ystävällinen hymy liikuttaa. Sillä voi siis olla jollekulle paljon arvoa. Katsoisimme itseämme peiliin ja kysymme, näinkö paljon itseämme vihaamme että vihaamme koko maailmaa? Halaisimme itseämme rakastavasti. Tai pyytäisimme jotakuta toista halaamaan. Ellemme ole täysin kylmettyneitä sisältä, tai jos hellittäisimme emmekä suojelisi itseämme niin kovin toisilta, voisimme ottaa tuon ystävällisen halauksen vastaan. Se voisi lämmittää kylmettynyttä sydäntämme.

Pahuus on vain tuhoa ja pelkoa, mutta hyvyydellä rakennetaan jostain tuhotusta vielä jotakin kaunista. Hyvyydessä on toivoa paremmasta. Hyvyys ei voi mitenkään satuttaa ketään, ei muita, ei itseämme. Paremman maailman varmaankin kaikki haluamme, vai? Annetaan hyvän kasvaa ja kehittyä ja levitä kaikkialle, kaikkiin muihin, meihin itseemme.

Insesti on todellista

Insesti on todellista. Outoa, yleensä tässä vaiheessa räjähdän täysin. Nyt koen vain rauhaa. Syvää rauhaa. Levottomuus, kärsimättömyys, ahdistus ja pelot lievittää. Se on totta, myönnän sen itselleni viimein, jollain tasolla… en täysin. Naurattaa. Tässä vaiheessa pelleilen yleensä. Nyt ei täydy. Pysyn järjissäni muutenkin. Se on totta että meidän suku yhtyi toisiinsa. Syvä huokaus. Aivot tuntuu koostuvan nyt tuolta oikealta puolelta. Saan taas luovan älyni takaisin. Olen menettänyt sen hiljalleen.
Aivot tuntuvat koostuvan kokonaisvaltaisesti, lähinnä oikea puoli, otsalohko… Jämäkkä tunne päässä kaikkialla, ja niin kuin aivot olisivat isommat. Olen niin sirpaleinen peili että kun kaikki palaset liimaa yhteen, siitä tulee erittäin kestävä juuri siksi miten sirpaleina se on. Tätä vertausta voisi nyt käyttää psyykestäni ja aivoistani.

Hiphei, onnistui. Saan aivoni takaisin. Ja ulkonäköni. Itse asiassa nyt kun näin itseni peilistä, näytin paljon kauniimmalta kuin yleensä näytän mielestäni. Nyt mieli on taas hiljaa. Prosessoi. Käyn läpi traumoja, alitajunnassa, kaikenaikaa.

Insesti on tapahtunut oikeasti, eikä se ole mun kuvitelmaa. Se ajatus jo pelkästään, että tämä olisi kuvitelmaa, sekoittaa päätä. Se tekee nyt hulluksi kun ennen tilanne oli päinvastainen. Nyt järkiinnyn kun tajuan, se on todellista, se tapahtui. Koska se tapahtui, menneessä muodossa, ja sitä ei tapahdu enää, ei koskaan, uskon. Nyt voin mennä turvallisin mielin nukkumaan.

Apua, ilta tulee, räjähdän. Isä tulee taas huoneeseen ja hyväksikäyttää. Ei hyväksikäytä enää. Kukaan ei hyväksikäytä enää. Voin turvallisin mielin olla ja nukahtaa.

Et usko miten iso juttu tämä on lapsiosille. Me ollaan turvassa isältä viimein, jee! Näin he hihkuvat nyt. Ja äitikään ei enää tule ja pakota nuolemaan vaginaa. Se on ohi. Se kaikki on ohi. Ja mä selvisin. Ja muistotkaan eivät enää räjäytä mun tajuntaa kappaleiksi. Mä vain rauhoitun muistoistani, mitä todellisempia ne ovat.

Kukaan ei raiskaa enää

Voin olla kehossani nyt. Kukaan ei raiskaa tai koskettele.

En ole pieni vauva liejun keskellä. Millaista se oli? Mun ympärillä on likaa mikä tarttuu muhun. Uin lammessa syvällä mudassa. Isä koskee. Sattuu. Lampi on likainen läpikotaisin. Siellä on liejua, mätää, liimaantuu ihoon…

Unessa myöhemmin se oli meri ja vesi oli kauttaaltaan kirkasta.

Hihii, olen kirkas!
Tää alkoi jo vauvana? Mitä mulle tehtiin kun olin vauva? Mikä tämä tunne on? Tuntuu hyvältä samalla, samalla pahalta. Onko tämä paha vai hyvä tunne?

Mut on hylätty. Syvä järkytys.

Mua pelottaa yöt. Äiti ja isä tulee silloin mun huoneeseen ja tekee outoja juttuja. Olen pieni vauva vasta ja pelkään vanhempiani. Pakko eristäytyä, jos haluaa selvitä. Surullinen vauva. Äiti ei välitä, se satuttaa. Mielenvikainen kolmivuotiaana. Alapäätä särkee tauotta. Isä työntää sinne jotain. Se on iso. Vihloo. Itken hiljaa. Kävelen vaappuen ympäriinsä enkä tiedä mikä on mitä. Ei sanoja. Vain tuskaa.
Mulla ei ole vanhempia enää, päätin yhden vanhana. Olen itse äiti? Mun piti eristäytyä vanhemmista jos halusin selvitä. Sitten jäin yksin.

Vauva itkee. Huutoitkua. Älä hätäänny, vauvaminä, vanhemmat eivät enää satuta sinua. Vauva rauhoittuu jos ei tarvitse enää kestää äidin nuolemisia. Se satutti. Mun itku särki korvia niin ne jätti mut yksin huoneeseen ja meni itse nukkumaan. Olin siellä, pimeyden ympäröimänä, enkä ymmärtänyt mikä niin uhkaava tunne on.

En ole pieni vauva enää pimeässä. Helpotus. Suru, kun äiti jättää yksin.

Peto vaeltaa huoneessa. Pysyttelen hiljaa. Se tulee sängyn viereen, koskettaa. Säpsähdän unesta hereille. En uskalla liikkua. Se sivelee reittä sormella. Sydän tykyttää. Sitten se alkaa riisumaan alusvaatteita. Itken, sekaisin… Ja sen penis on pian sisälläni ja se sanoo "aah" ja jatkaa vaikka itken kovaan ääneen. Se tihenee, tiivistyy… jännitys, mitä tästä tulee, saanko vauvan pian? Se huutaa mun nimeä ja jatkaa vaikka olen pelosta sekaisin. Mä pysäytän itkemisen. Pelkään että se lyö tai jotain jos itken nyt kun se on lopettanut. Sitten se toivottaa hyvät yöt ja poistuu huoneesta. Jään huoneeseeni yksin ja… en muista missä tunnelmissa.

Seuraavana yönä sama toistuu. Ja seuraavana. Ja seuraavana… Loppuun asti, varmaan, ajattelen. Tämä ei pääty ikinä, tulla aina isänsä raiskaamaksi.

Voi hele mua suututtaa nyt. Suutun isälleni joka jatkaa. Aloin olla vihainen vähitellen. Käskin painua huoneestani pois. Se vaan virnuili. Se kosketteli mua aina salaa kun istuin sylissä ja aloin itkeä ja halusin alas.

Entä sitten se ryhmäseksi olkkarissa? "Hei oikeesti, katsokaa nyt itseänne miltä näytätte, ei toi oo normaalia. Toi saa teidät voimaan entistä huonommin. Lopettakaa jo. No niin, nyt se loppu se paneminen. Meette huoneisiinne nyt ja nukkumaan." Siis jotain tämän tyylistä olen puhunut kun yrittänyt saada niitä lopettamaan sen nussimisen ja naimisen. Olin ehkä neljäntoista silloin.

Lampi on kirkas nyt. Muistan vauva-ajat. Se oli likainen silloin. Olin vasta neljä kuukautta ja isä pakotti peniksen vaginaani. En silloin tiennyt mikä tämä tunne on. Se tuntui hyvältä, kihelmöi miellyttävästi, ja hymyilin. Toisaalta se satutti sisältä. Itkin jälkeenpäin kun oli outo olo.

Voin olla fyysinen nyt. Hiphei, maadoituin heti hurjasti. Mä olen tässä maailmassa nyt paremmin kiinni.

Lampi oli likainen aina. Olin siellä kietoutuneena kasveihin jotka tuntuivat limaiselta iholla. Itkin hätääntyneenä. En ymmärtänyt sitä tunnetta. Se pisteli ja kirveli suussa kun isä pakotti peniksen suuhun. Nyt on kutuaika, äidillä oli tapana sanoa lempeästi hymyillen, käytti sanoja joita emme ymmärtäneet veljen kanssa. Se pelotti meitä lapsia kun isä raivosi ja räyhäsi ja löi äitiä nyrkillä naamaan. Äiti oli kai tosi rohkea mielestäni kun ei pelännyt isää ollenkaan, muistelisin näin, näin sellaisen tilanteen unessani.

Isä raivosi, nyt täytyy olla hiljaa ettei se lyö. Se oli väkivaltainen, pahoinpiteli äidin aina. Me lapset oltiin turvattomia. Veli tyytyi osaansa olla kone. Mä yritin olla eläin mieluummin. Halusin ilmaista tunteeni ulospäin. Veli vain totteli ja tyytyi osaansa.

Mä olin eläin mieluummin kuin ihminen. Tätä en ole unohtanut, mutta surin sitä etten voi olla vaikkapa koira ja ettei mulla ole häntää niin kuin eläimillä on. Halusin ilmaista itseäni kissana. Olla viehkeä. Tykkäsin flirttailla isälle. Isä katsoi väärin ja hihitin. Vihastutti oikeastaan enemmän. Mulla oli keimaileva tyyli varhaislapsuudessa… Opin näyttämään hyvältä ja nauttia ulkonäöstäni. Tykkäsin kun sanottiin söpöksi. Olin puoleensavetävä kissa. Näin vanhempien reaktioista että ne kiihottui musta. Suutuin välillä, välillä nauroin. Mä halusin olla kissa, viehkeä. Piirtelin kissoja joilla oli kruunu. Halusin olla isona samanlainen, mutta ihminen. Tein näitä kruunupäisiä kissoja paljon. Syvennyin. Hirviökala, niitä piirtelin myös paljon. Torahampaisia kaloja.

Olin kissa kaiken aikaa kun mua hyväksikäytettiin. En halunnut liata käsiäni joten kuvittelin ne kissan tassuina. Tassuilla tein kaiken työn, ihmiskädet ovat puhtaat tällä tavoin.