Minulla oli lapsuudessa ja teinivuosinani eräs tärkeä ystävä elämässä, bestikseni, joka oli silloisen pimeyden valonpilkahdus. Meillä synkkasi hyvin, keskustelut kestivät tuntikausia ja nauroimme yhdessä kaikille mokailuille (oltiin veneilemässä eräällä saarella telttoinemme, laitoimme pitsan kivelle auringonvaloon lämpenemään ja sorsa varasti pitsamme). Teimme kaikenlaista kivaa yhdessä, yökyläiltiin (ja varsinkin minä pidin kovaa meteliä), käytiin salaa yöllä ulkona yökävelyillä, mentiin teineinä jopa hylättyyn latoon yöllä ryyppäämään ja pitämään hauskaa, tehtiin adjektiivitarinoita (kirjoitettuja tarinoita joihin piti täydentää adjektiiveja ja verbejä ja muuta satunnaisesti) lähinnä ihastuksista ja fanituksista, tehtiin helmiliskoja (olen hukannut ne mutta niitä oli paljon), ja järjestettiin yläluokan tyttöjen kanssa tyttöjenbileitä joissa ryypättiin, naurettiin ja pidettiin vaan hauskaa.
Minulla ei enää juuri ole kontakteja ja voisin elää ihan tavallista elämää jos omaisin enemmän ystäviä joiden kanssa olisi hauskaa ja kevyttä jutustelua ja tavallisen elämän rinnalla jatkaa toipumista, mutta unohtaa hetkeksi kokonaan se hemmetin insesti ja antaa sen eheytymisen tulla omia aikojaan, samalla elämästä nauttien!
Yritän niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, nyt elää ihan tavallista elämää, unohtaa hetkeksi kaikki traumat (varsinkin viime aikoina olen todennut että on parempi kun en mieti niitä lainkaan ja triggeröidy hankalaan kuntoon vaan vahvistan sen sijaan maadoittuneisuutta ja turvallisuuden tunnetta). Olen jo ihan tarpeeksi käsitellyt hemmetti asioitani, edistyisin paljon paremmin kun sysäisin ne taka-alalle ja vain eläisin!
Bestiksen kanssa elin huoletonta elämää vielä yläkoulun alussa. Olin todella äänekäs ja minulla meni lujaa (en juuri arastellut tehdä mitään noloa ja koettelin rajojani, huusin koulun käytävällä täysillä miten olen teinipervo ja muuta kaikenlaista). Masennuin syvästi kahdeksannella luokalla. Iloisimmat ajat elämässä olivat toisaalta ne joina olin eniten sekaisin (eli yksitoistavuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi). Mutta nauroin kaiken kivun ulos. Ja muistelen hyvällä sitä kaikkea huolettomuutta ja iloa.
Nyt olen kypsynyt näitten traumojen jauhamiseen! En halua enää ajatella niitä ollenkaan. Ajattelen silti pakostakin välissä niitäkin. Haluan hitto vie elää!
Kirjoitin blogipostauksen otsikon ja jäin miettimään näitä sanoja. Ehkä vielä tulee aika elämässäni kun tunnen olevani vapaampi traumalastista, ja toisin kuin lapsuuden ja teiniaikojen huolettomina vuosina, nyt olisin aidosti onnellisempi ja iloisempi ja huolettomampi.
Mikset ole yhteyksissä vanhaan bestikseesi enää? Minullakin oli sellainen joskus ja hän ei enää vastannut mihinkään, yhteys ei pysynyt, vieläkin harmittaa vuosikymmenten jälkeen. Oliko teillä jokin riita vai hiipuiko ystävyys hiljakseen?
VastaaPoistaJoo, muakin harmittaa ettei meillä enää ole samaa yhteyttä. En osaa vastata tuohon, yhteydenpito vain jäi kun sairastuin psyykkisesti seitsemäntoistavuotiaana. Mutta ollaan me aikuisina vähän juteltu puhelimessa. Eikä meillä ole enää sitä samaa yhteyttä. Eli ei ollut riitaa, se vain hiipui. Olin kai liian syvällä ongelmissa ja hän taas oli positiivinen persoona niin tiet erkani.
Poista