Hauskat ajat ovat takana, vielä hauskemmat edessä

Nykyisin kun on varsin haastava vaihe menossa (vaikka onneksi myös ilonpilkahduksia pimeyden keskellä hyvien hetkien ja päivien muodossa), en kaipaa mitään muuta niin kuin ystäviä!

Minulla oli lapsuudessa ja teinivuosinani eräs tärkeä ystävä elämässä, bestikseni, joka oli silloisen pimeyden valonpilkahdus. Meillä synkkasi hyvin, keskustelut kestivät tuntikausia ja nauroimme yhdessä kaikille mokailuille (oltiin veneilemässä eräällä saarella telttoinemme, laitoimme pitsan kivelle auringonvaloon lämpenemään ja sorsa varasti pitsamme). Teimme kaikenlaista kivaa yhdessä, yökyläiltiin (ja varsinkin minä pidin kovaa meteliä), käytiin salaa yöllä ulkona yökävelyillä, mentiin teineinä jopa hylättyyn latoon yöllä ryyppäämään ja pitämään hauskaa, tehtiin adjektiivitarinoita (kirjoitettuja tarinoita joihin piti täydentää adjektiiveja ja verbejä ja muuta satunnaisesti) lähinnä ihastuksista ja fanituksista, tehtiin helmiliskoja (olen hukannut ne mutta niitä oli paljon), ja järjestettiin yläluokan tyttöjen kanssa tyttöjenbileitä joissa ryypättiin, naurettiin ja pidettiin vaan hauskaa.

Minulla ei enää juuri ole kontakteja ja voisin elää ihan tavallista elämää jos omaisin enemmän ystäviä joiden kanssa olisi hauskaa ja kevyttä jutustelua ja tavallisen elämän rinnalla jatkaa toipumista, mutta unohtaa hetkeksi kokonaan se hemmetin insesti ja antaa sen eheytymisen tulla omia aikojaan, samalla elämästä nauttien!

Yritän niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, nyt elää ihan tavallista elämää, unohtaa hetkeksi kaikki traumat (varsinkin viime aikoina olen todennut että on parempi kun en mieti niitä lainkaan ja triggeröidy hankalaan kuntoon vaan vahvistan sen sijaan maadoittuneisuutta ja turvallisuuden tunnetta). Olen jo ihan tarpeeksi käsitellyt hemmetti asioitani, edistyisin paljon paremmin kun sysäisin ne taka-alalle ja vain eläisin!

Bestiksen kanssa elin huoletonta elämää vielä yläkoulun alussa. Olin todella äänekäs ja minulla meni lujaa (en juuri arastellut tehdä mitään noloa ja koettelin rajojani, huusin koulun käytävällä täysillä miten olen teinipervo ja muuta kaikenlaista). Masennuin syvästi kahdeksannella luokalla. Iloisimmat ajat elämässä olivat toisaalta ne joina olin eniten sekaisin (eli yksitoistavuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi). Mutta nauroin kaiken kivun ulos. Ja muistelen hyvällä sitä kaikkea huolettomuutta ja iloa.

Nyt olen kypsynyt näitten traumojen jauhamiseen! En halua enää ajatella niitä ollenkaan. Ajattelen silti pakostakin välissä niitäkin. Haluan hitto vie elää!

Kirjoitin blogipostauksen otsikon ja jäin miettimään näitä sanoja. Ehkä vielä tulee aika elämässäni kun tunnen olevani vapaampi traumalastista, ja toisin kuin lapsuuden ja teiniaikojen huolettomina vuosina, nyt olisin aidosti onnellisempi ja iloisempi ja huolettomampi.

Taistelu

Häkellyttävää. Elämäni on uskomaton, tajunnanräjäyttävä selviytymistarina. Tämä rikkoo käsityskyvyn, hahmotan sen epämääräisesti, vaikka en kirkkaasti tiedosta, miten.

Puhuimme eilen iltapalalla ohjaajan ja yhden asukkaan kanssa kirjoista. Ohjaaja suositteli kirjaa Vankina Thaimaassa jossa Thaimaassa kymmeneksi vuodeksi tuomittu henkilö kertoo kokemuksistaan. Kuulemma vankilat siellä ovat ihan toisenlaisia kuin täällä Suomessa - kymmenen hengen selliin oli sullottu sata ihmistä. Jokainen päivä, noin kymmenen vuoden ajan, on ollut selviytymistä; saada tarpeeksi ruokaa ja juomaa ettei kuole. Puhuimme miten se kyllä antaa paljon perspektiiviä omaan kärsimykseen. Vaikka minulla on hirvittävä historia, hirvittävämpi kuin kenellekään toivoo, olen ainakin aina ollut vapaa enkä sullottuna häkkiin kärsimään kuin eläin.

Voin hyvin samaistua suosikkitrilogiani viimeisen osaan, Maagisen kaukoputken, kertomaan päähenkilöiden Lyran ja Willin vaikeaan taisteluun. He ovat uupuneita, väsyneitä ja riutuneita ja huolesta sairaita, mutta heidän pitää jaksaa eteenpäin ja täyttää tehtävänsä. Voin hyvin samaistua, miten oma elämäni on ollut täynnä vaaroja (joita en muista) ja on silti pakko pakottaa itsensä eteenpäin. On pakko lakata lankeamasta syntiin ja irtautua synnistä. Insestistä.

Pääsin vapaaksi. Irrottauduin lopulta perheestä, katkaisin ensin fyysiset, sitten henkiset sidokset. Nyt olen vapaa elämään onnellista, yltäkylläistä elämää, en joudu enää olla tekemisissä sen henkisesti kuolleen ja masentavan todellisuuden kanssa mitä elämäni oli varhaiseen aikuisuuteen saakka. En ole enää sairas taikka häiriintynyt, jos joskus olin, ja jos edelleen olen niin ainakin yhä vähenevissä määrin. Selvisin likaisuudesta puhtaana. Ja puhdistun, kaiken aikaa.

Olen ollut tilanteissa vaarallisten miesten kanssa. Tiedän, miten näitä miehiä tulee käsitellä. Pitää olla vakaa ja tyyni, valppaana, kohtelias ja kylmä. Pitää rauhallisesti seurailla heitä ja heidän seuraavia aikeitaan. Jos joku kiinnittää kadulla huomiota, joku vaarallinen henkilö, pitää tehdä itsensä huomaamattomaksi ja näkymättömäksi, ei katsoa päinkään, ei huomioida mitenkään, ei juosta pakoon, vaan kävellä rauhallisesti eteenpäin niin ne kadottavat kiinnostuksensa.

Olen onnistunut sanomaan juuri oikeat sanat oikealla äänenpainolla ja tehnyt oikeat ilmeet niin olen siten selvinnyt erilaisista tilanteista ja tavallaan manipuloinut heitä luopumaan julmista aikeistaan. Tätä taitoa olen hionut äärimmilleen, sanoa ihmisille juuri oikeat sanat oikeilla tavoilla. Se toimii hyvin myös lohduttaessa muita mutta se on luultavasti myös monesti pelastanut minut.

En ole aivan varma tämän muiston todenperäisyydestä mutta näen mielessäni miten isäni tähtää minua aseella otsaan. En näytä pelkoa. Lausun jotakin tyynellä äänellä ja hän miettii hetken ja sitten luovuttaa ja laskee aseen ja lähtee. Vastaavia tilanteita on kai lukuisia mutta en vain kykene muistamaan, minulla on vain hämärä käsitys että tällaisestakin selvitty.

En siis ehkä ymmärrä vielä miten kiitollinen saan olla että tuollaisia tilanteita ei enää tule olemaan. En ole missään vaarassa. En aivan ymmärrä sitä. En muista enää kamppailuani, niitä kaikkia vaaroja, pelkoa ja kauhua. Tunnen sen vain luissani, miten paljon pelkoa on minuun varastoitunut. Pelkään nykyään melkein kaiken aikaa. Vaikka juurikin nyt enää ei ole syytä siihen. Ehkä juuri siksi se on nyt pinnassa, se pelko, koska kaikki pelottavat tilanteet ovat ohi. Nyt voin tuntea sen, mitä silloin en voinut. Silloin piti olla vahva, rohkea ja peloton ja toimia salamannopeasti ja kuitenkin harkiten. Nyt olen valahtanut täysin avuttomaksi - voin lopultakin tuntea oman avuttomuuteni jota silloin ennen ei ollut sallittua tuntea etten kuole.

En aivan ymmärrä todellisuutta vieläkään. En ymmärrä, mistä olen selvinnyt, enkä sitä, miten hyvin nyt asiat ovat.

Sosiaalinen jännitys helpotti

Täällä tukikämpässä kävi pari ohjaajaa kotikäynnillä - siivoamista luvassa! Vähän ahdisti kun he tulivat sisään. Kysyivät, mitä minulle kuuluu. Vastasin lyhyesti että hyvää. Sitten he kysyivät miten olen nukkunut ja sanoin että viime yön erinomaisesti. Siivoilin vähän roskia pusseihin ja siistin lattioita kun he katselivat vieressä. Tunsin, että traumatakauma tekee tuloaan.

Yritin toistella itselleni, että ei ole mitään syytä pelätä ja jännittää näitä ihmisiä - he ovat ystävällisiä eivätkä mitenkään tuomitse minua, saati satuta muutenkaan. Jotenkin sain sen päähäni lopultakin taottua - minulla ei ole enää mitään syytä pelätä, jännittää taikka ahdistua kestään ihmisestä!

Kun olin siivonnut, sanoinkin sen ääneen heille, että on hyvin helpottavaa ja että en jännitä teitä kahta enää niin paljoa. He molemmat vuorollaan halasivat minua. Takauma ei tullutkaan päälle ja nyt on entistäkin kevyempi olo jos tänään jo aiemmin oli!

Kävin tupakilla ja samalla mietin, nyt saan luottaa ihmisiin, eikä minun täydy jännittää kenenkään seurassa. Minun ei siis toisin sanoen täydy enää triggeröityä kenenkään seurasta ja vaipua takaumaan jos olen ihmisten ympäröimä. Voin luottaa, että olen pidetty, ja osa tätä meidän pientä perhettä. Kun olin osastohoidossa ja palasin kotiin, sain kuulla, että minua ollaan ikävöity. Rehellisyyden nimissä, en ota sitä vastaan. Mutta yritän nyt parhaani mukaan ottaa vastaan sen.

Olen oppinut pelkäämään että joka ikinen ihminen on potentiaalinen vaara, lukuunottamatta lapsia, joiden suhteen pelkään pikemminkin että itse olisin aikuinen joka satuttaa. Olen oppinut pelkäämään että kaikki aikuiset raiskaavat. Siksi välillä kun tämä epäluottamus herää, triggeröidyn seurassa, ja tahdon vain eroon ihmisistä ja kärvistellä yksin takauman kourissa. Mutta järki tietysti sanoo, että olen aikuinen nyt, enkä avuton lapsi, jolle voi aikuiset tehdä mitä tahansa. En ole vaarassa tulla raiskatuksi kenenkään seurassa enää. Sitä ei tapahdu.

Helpotti oloani paljon kun kykenin ajattelemaan että saan olla ihan oma itseni ja ei ole syytä jännittää ketään taikka ujostella. Olen pidetty. Olen hyväksytty. Minun ei täydy hävetä itseäni. Saan olla myös ahdistunut jos olen ja sekin on okei.

Keittelen lisää kahvia ja taidan syödä Gifflareita ja uppoutua kirjojen maailmaan.

Kevyt olo

Hymyilyttää elämä kun olo on huomattavasti kevyempi kuin aikoihin. Olen iloinen ja kevyt olo tuntuu kehossa asti!

Nukuin viime yönä paremmin kuin vuosiin. Tänään olen lukenut kirjaa ja meditoinut. Olo on kevyehkö ja turvallisempi! Olen ehkä myös huomaamattani maadoittunut.

Tänään tiedossa kirjan lukemista, kahvittelua ja röökitaukoja. En varmaan tee sen erityisempää, vaikka meditoidakin kyllä voisi. On ihanan iloinen olo, että kukaan ei tule tänne!

Piirsin myös pitkästä aikaa itseni ja exäni turri-hahmoina. En tiedä olenko maininnut aiemmin mutta pidän turritaiteesta (furry). Pikainen, viimeistelemätön luonnos vain. Muistuttaa meidän kahden alkuajoista, silloin piirtelin paljon vastaavia kuvia meistä kahdesta.

Rakkaus, romantiikka ja parisuhteet

Puhuin äitini kanssa puhelimessa. Tulin maininneeksi exäni ja miten ehkä rakastan häntä tajuamattani. Tuli puskista joku ajatuskatkos kun puhuin äidille rakkaudesta. Aivot prosessoi ja alkoi ikään kuin nousta jotakin meidän välisestä traumatisaatiosta pintaan. Sain puhekykyni takaisin ja kuvailin miten komeakin exäni on ja älykkäin tuntemani henkilö. Äiti sanoi, että äänestäni kuulee että kyllä rakastan exääni. Kun äiti sanoi nuo sanat, ei minkäänlaista tunnesisältöä. Kuulosti isolta valheelta ja kliseeltä. Myötäilin vain enkä sanonut muuta.

Äitini on aina hyvin etäinen kun ottaa puheeksi rakkauden, parisuhteet, lapsi-ja perheenperustamishaaveet. Hän ei kommentoi niitä millään lailla. Itsehän hän on aviossa edelleen isäni kanssa, mutta he ovat pikemminkin vain kaksi ihmistä saman katon alla ja yhteisiä lapsia, ei muuta. Ei rakkaudenosoituksia, ei romantiikkaa, ei mitään sellaista. Taitaa olla niin että koko suvussa parisuhteet ovat enemmän taikka vähemmän tällaisia. En muista ainakaan koskaan nähneeni kellään suvussa onnistunutta, rakastavaa parisuhdetta, hellyydenosoituksia taikka mitään vastaavaa.

Muistan ikuisesti kun äitini ja isäni menivät parisuhdeterapiaan. Ilmeisesti siellä heitä oli kehotettu antamaan hyvänyönsuukko ja halaamaan. Muistan katsoneeni vierestä kun äiti ja isä kömpelösti halaavat ja suukottavat toisiaan. Tunsin suurta vastenmielisyyttä. Se oli niin epäromanttista, niin kliseistä, että he pikemminkin ikään kuin halusivat toisistaan eroon kuin olla toistensa lähellä. Muistan isän myös (vitsailen vähän) suhtautuvan äitiin ikään kuin "ugh, minä olla mies, ugh, tämä olla vaimo, minä omistaa vaimo". Julkisella paikalla, taisi olla jokin teatteriesitys, isä nimittäin kietoi kätensä äitini harteille aivan kuin omistavasti. Minua jälleen oksetti ja suututti sen näkeminen.

Sen verran tiedän että ainakin serkuillani on ollut parisuhteita mutta en tiedä kuinka toimivia ne ovat olleet. Sen tiedän että toisella serkuista kokemusta narsistisista miehistä. Eli hänkään ei ole onnistunut solmimaan rakastavaa, toimivaa parisuhdetta. Veljelläni oli joku tyttöystävä joskus mutta jos oikein ymmärsin, oli hänelle "helpotus" kun he erosivat. En tiedä seurusteleeko veljeni nyt. Ainakaan ei ole puhunut äidilleni sellaista jos näin, ja äiti kertoo yleensä paljon mitä veljelleni kuuluu.

Itsehän olen aina ollut loputon romantikko. Aina, niin kauan kuin muistan, enemmän kuin mitään muuta, olen toivonut parisuhdetta. Lapsena jo tahdoin kovasti poika- tai tyttöystävän. Ihastuin aina niin poikiin kuin tyttöihinkin. Itse reagoin insestiin tällä tavoin. Romanttinen suhde - toiseen kuin perheenjäseneen - olisi pelastus. En kuitenkaan koskaan saanut teininä sitä toivomaani parisuhdetta. Vasta kun olin kaksikymmentävuotias ja tapasin ensi kertaa exäni, sain parisuhteen - ja se on tähän mennessä ainoani.

Meillä on hankaluutemme, olleet kaiken aikaa kun olemme tunteneet toisemme, mutta siitä huolimatta meillä on enemmän rakkautta kuin koko perheessäni yhteensä. Perheessäni rakkaus on todellinen klisee, ja ilmapiiri on kolkko ja masentava. Meillä exän kanssa ehkä ei toimi mikään kunnolla, varsinkin minun puoleltani on vaikeuksia, vaikeuksia tuntea tunteitani ja rakkauttani häneen (ja kun vain sanonkin sanan "rakkaus" se tuntuu valheelta ja kliseeltä ja pelottavalta) mutta selvästi tunnen suurta kiintymystä, himoa, halua, ihastusta, vähintäänkin.

Juttelin myös ystäväni kanssa jolla on ihan sama kokemus omasta perheestään. Meillä vaikuttaisi olevan hyvin samantyyppinen suku. Hän on myös todella traumaattinen, eikä kunnolla muista, mutta hänen perheensä sentään osoittaa merkkejä siitä että traumatisaatio on totta - ovat todella ilkeitä hänelle ja ahdistelevat seksuaalisesti. Olen melkein kateellinen. Jos oma perheeni osoittaisi tuollaisia merkkejä, olisi niin paljon helpompaa uskoa omaa tarinaansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja insestistä.

En tiedä, miten sitten veljeni kokee rakkauden ja romantiikan. Onko se samanlaista kuin äidillä ja isällä, eli olematonta, vai pystyykö hän jonkinlaisiin parisuhteisiin? Puhuin tämän kyseisen ystäväni kanssa siitä että mistäköhän olen edes oppinut suhtautumiseni romantiikkaan kun ainakaan perheeltäni en sitä ole oppinut. Hän vastasi että se on ehkä sisäsyntyistä.

Rakkaus sanana herättää suurta pelkoa, välttelemistä, vihaa, kliseisyyttä. Välttelen koko sanaa parhaani mukaan ja samalla olen surullinen. Tässä on vielä isoja lukkoja avattavana.

Parempaan menossa

Onneksi nykyään koen myös ilontäyteisiä, terveempiä, onnellisempia hetkiä, jolloin olen ihan suhteellisen hyvinvoiva - näennäisen normaali persoonani, siis, on varsin hyvinvoiva. Mutta sitten on nämä emotionaaliset osat jotka kantavat sisällään valtavaa tuskaa, ja kun ne aktivoituvat, olen täynnä kauhua, hulluksi tulemisen pelkoa ja tunnetta, jotakin niistä riippuen vähän hetkestä ja päivästä. Mutta on edistysaskeliakin otettu itseasiassa viime päivän sisään.

Ensinnäkin vierailin exäni luona ja hänen kanssaan pystyin antautumaan eri tavoin nyt suudelmaan. En voi sanoa nauttineeni suunnattomasti mutta oli se silti edistystä. Puhuin hänelle vaikeuksistani tuntea tunteeni ja ajatella ajatukseni vapaasti ja hän sanoi jotakuinkin että minulla on oikeus ja lupa tuntea kuten tunnen eikä tarvitse kenellekään selitellä tunteitani, mitä paljon teen. Hänen sanansa jäivät mieleeni. Lopulta olin valmis ajattelemaan, saan tuntea, saan ajatella. Minun ei tarvitse enää vältellä mitään tunteita niiden pelossa taikka ajatuksiani.

Olen ajatellut että sisäinen maailmani heijastuu ulkoiseen ja että olen telepaattinen. Noista syistä en ole kyennyt kunnolla elämään tunteitani läpi. Pääsin tässä eteenpäin. Totesin, ei ulkoinen ole heijastusta sisäisestä. Ja vaikka jossain määrin olisikin (mitä ei ehkä ole) voin silti elää sisäisen maailmani täysillä läpi enkä lähteä jähmettymään kauhussa ja takaumassa.

Turvallisuuden tunne myös vahvistui. Sain päähäni taottua ettei tänne kukaan tule ovesta läpi. Että tänne ei voi teetättää avaimia, eikä lukkoa voi tiirikoida, eivätkä nämä tekijäni edes tiedä, missä asun. Joten olen täysin turvassa. Se on tärkein oivaltaa, ettei tule takaumia, sen lisäksi, että saan elää kaikki tunteeni ja ajatukseni täysillä läpi ilman mitään pelkoja tai rajoitteita.

Elämä on kyllä siltikin hyvin haasteellista nykyään. Tunnen ääretöntä kauhua. Turvattomuus herättää takaumia, melkein sietämättömiä, pintaan. Elän siis vaikeita aikoja. Mutta toisaalta se, että nämä tunteet nousevat pintaan, kertoo edistyksestä. Olen siis nyt tarpeeksi vahva kokemaan ne. Ja asuntoni siis on varmaan tarpeeksi turvallinen myös että voin nämä hankalat tunteet elää uudestaan läpi.

Ilman hyviä hetkiä siis tämä olisi kai aivan liian raskasta. Onneksi on hyviäkin hetkiä jolloin voin erinomaisesti... näennäisesti, ainakin. Mutta edistyn kaiken aikaa. Hyviä vuosia on varmasti luvassa. Eikä ehkä mene montaa vuotta että voin jo paljon, paljon paremmin.

Rakkaalleni

Eilen viestittelin exäni kanssa. Kävin sen jälkeen kylässä hänen luonaan. Halasimme hartaasti ja puhuimme siitä miten ikävä toista on. Juteltiin kaikesta. Sitten istuttiin sohvalle vieretysten missä suudeltiin. Pystyin ihan eri lailla heittäytyä intohimon valtaan kuin ennen. Hetken aikaa jopa koin hänet lähelläni mitä yleensä en tunne koska dissosioin. Mutta nyt suudelma ei ollut tekninen suoritus vaan siinä oli tunnetta. Hoin itselleni päässäni, nyt saa antautua himolle, nyt saa antautua rakkaudelle. Suutelimme tulisesti ja puristin hänen kättään, niskaansa, ja annoin käsieni vaeltaa hänen kehollaan.

Puhuimme siitä miten meidän välillä on jotakin eläimellistä, alkukantaista himoa ja miten hän kokee olevansa mies kanssani ja miten minä koen olevani nainen hänen kanssaan. Miten se on jotakin mikä tuntuu niin oikealta. Puhuimme siitä miten molemmilla on "ovi raollaan" toistemme suhteen. Jospa tämä toimisi vielä? Se on auki vielä.

Olin hänen luonaan muutaman tunnin ajan kunnes lähdin. Oli ihanaa nähdä.

Olen kiitollinen hänestä ja hän on kiitollinen minusta, vaikka tämä ei koskaan ole kunnolla toiminut. Paitsi sen pari viikkoa, joita en muista, jolloin ilmeisesti olin enemmän traumavapaa itseni ja meillä toimi kaikki. Olimme maanneet yhdessä yöllä tähtitaivaan alla ja keskustelleet kaikesta. Se romanttinen haaveeni teiniajoilta, maata jonkun kanssa tähtitaivaan alla johon on henkinen yhteys ja keskustella, toteutui, enkä itse muista sitä lainkaan!

Pohdin että jos emme olisi tavanneet koskaan, missä olisin nyt. Varmaankaan minulla ei edelleenkään kolmekymppisenä olisi ollut yhtään seurustelusuhdetta. Varmaan en olisi koskaan alkanut muistamaan traumojani. Varmaan olisin edelleen se passiivinen ja masentunut minä joka olin ennen häntä.

Sen jälkeen kun lähdin hänen luotaan, kotona minulla oli turvallisempi olo. Saatoin kokea että kukaan ei raiskaa enää. (Nyt vähän taas alkaa pelottamaan, epämääräinen kauhu, että menetän järkeni tai joku tulee ja raiskaa. Yritän keskittyä arkisiin asioihin ja sysätä sen kauhun pois mielestä.)

Minua on todella seksuaalisesti hyväksikäytetty. Ei se tunnu todelliselta mutta totta se on. Edelleen se tietty pelko on päällä, että se toistuisi. Mutta nyt se tuntuu taas astetta todemmalta, että niin kävi.

Nyt keittelen kahvia ja voisin sen jälkeen vähän lepäillä taikka lukea. 

Elämäntehtäväni

Olen ennustanut, että kun olen kolmekymmentäviisivuotias, olen elämäni kunnossa. Eräs näkijä sanoi että menee vuosi, pari, niin tämä "raskas välivaihe" elämässäni on ohi ja voin radikaalisti paremmin. Samoin minäkin koen sen. En malta odottaa. Vaikkakaan ei tämä nykyinenkään elämä aina kärsimystä ole, mukaan mahtuu hyviäkin hetkiä, vaikka välillä muserrun takaumien alle.

Olen kiihdyksissäni. Kirjoitanko vielä sen kirjan? Minusta tuntuu, että se kirja on elämäni tärkein työ, että se tulee kirjoittaa ja se vielä auttaa monia. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista? Jos tekijät eivät koskaan tunnusta, en tiedä, uskooko kukaan vieläkään minua.

Uskon silti, että jos niin on tarkoitettu, kirja tavalla tai toisella syntyy.

Minä tulin tähän maailmaan kokemaan pahuuden ja löytämään sisältäni hyvyyden. Minun karminen tehtäväni on kokea pahuus omakohtaisesti ja voittaa se.

Mutta yritän elää hetki ja päivä kerrallaan. Ainakin saan nyt nauttia niistä ilon ja onnen hetkistä kun hetki hetkeltä syvemmin ymmärrän olevani turvassa ja kotini on kaunis, harmoninen paikka eheytyä omassa rauhassani. Minulla on yksityisyyttä. Saan apua kaikessa nyt. Olen päässyt täydestä helvetistä irti. Olen kiitollinen niin monista asioista. En koskaan olisi yhtä persoonallinen ilman kokemuksiani. Osaan nauttia arjen pienistä iloista joita ennen pidin itsestäänselvyyksinä. Tunnen olevani parhaimmillaan vuoren huipulla, sinne itse kiivenneenä, tuskallisen matkan taittaneena, ja voittajana siellä sen vuoren huipulla. Olen voittanut vaarallisen taistelun, ja kaikki on mennyt "odotettua paremmin". Olen suoriutunut tehtävästäni paremmin kuin oli odotettu. Tästä tulee "yllättävän hyvää", kuten äitini unessani totesi.

Lomaa arjesta

Tämä päivä alkoi hyvin. Heräsin aikaisin ja aloin lukemaan Lorna Byrnen Portaat taivaaseen ja nautin aamukahvit samalla. Söin myös puikkojäätelöä, vaniljaa sisällä suklaapähkinäkuorutteella, josta on tullut uusi suosikki herkkuni.

Sitten käytiin porukalla autolla ajelemassa laavulle paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja kahvittelujen lomassa. Mukana oli ohjaaja ja muutama asukas. Juteltiin ja höpistiin kaikkea kaikesta naurun säestyksellä ja oli todella rattoisaa aikaa. Rakastuin siihen pieneen, vanhanaikaiseen laavuun, sen tuoksuun, joka toi mieleen tunteen että sinne liittyy paljon muistoja. Hetken ajattelin että olisi todella ihanaa asua vanhassa talossa, vanhanaikaisesti ja yksinkertaisesti eläen. Makkarakin maistui todella hyvältä ja paremmalta tuossa paikassa kuin keittiössä kotona.

Laavulla pohdiskelen tulen loimutessa. Tämä luonto ympärillä, rauha, vanhan maalaistalon tuoksu... Olen onnellinen.

Pieni, viehättävän kotoisa laavu. Ympärillä hiljaista luontoa. Täällä silmä ja mieli lepää. Seisoskelin tupakilla ulkopuolella ja nautin rauhasta ja siitä että huoleni oltiin pyyhkäisty pois. Teki mieleni lähteä myös samoilemaan metsään.

Olin todella onnellinen täällä. Ympäristönvaihdos teki hyvää, eikä ollenkaan ahdistanut. Päinvastoin.

Nyt jatkan miellyttävää päivää kahvitellen ja kirjaan uppoutuen. Toivottavasti takaumat pysyisivät loitolla, vaikka ainahan niitä toisinaan tulee!

Tahdonvoima vie eteenpäin

Hyvyys liikuttaa minua sisimpääni myöten. Purskahdin itkuun kun jostain kuin kuiskauksena enkelin suusta tuli sanat: sinussa on enemmän hyväntahtoisuutta kuin itse käsität.

Tämä hyvyys on ainut lohtuni pimeyden keskellä. Oma hyvyyteni. Muuten kaikki paikat ovat verhoiltuna sysimustaan pahuuteen. Mutta minä itse säkenöin hyvyyttä siellä. Se lohduttaa, rauhoittaa ja tuo turvaa, silloin, kun kykenen näkemään ja kokemaan omassa itsessäni asuvan hyvyyden.

Luin taas Lornan kirjaa enkeleistä. Ymmärsin että minun tulee kirjoittaa kirja hyvyydestä ja pahuudesta. Se olisi omaelämäkerta, mutta tärkeämpää siinä on se että se kertoo hyvyydestä ja pahuudesta kuin varsinaisesti oma elämäni. Se kertoo elämäni tapahtumien, siinä olevien henkilöiden ja julmien kokemusteni kautta hyvyydestä ja pahuudesta. Voin nähdä mielessäni tämän kirjan. En tiedä, onko minun edes mahdollista kirjoittaa se, mutta se tuntuu tärkeältä. Minulla on tärkeä sanoma siinä. Keskittyä aina hyvyyteen. Pahuudessa ei ole mieltä. Pahuus on vain kärsimystä ja tuhoa mutta hyvyydellä rakennetaan tuhotusta jotakin paljon kauniimpaa.

Hahmotan sen hivenen epäselvästi mutta hahmotan kuitenkin. Mistä kaikesta olenkaan selvinnyt tähän mennessä? Kaiken sorttista pahuutta jonka keskellä yksin olen ja silti onnistun pitämään kiinni valostani. Se on uskomatonta, mihin tahdonvoima ihmisen vie. Mihin alkukantainen halu pysyä elossa vie.

Nyt olen elämässäni hyvässä paikassa. Minulla on hyvä paikka asua, mukava yhteisö, apua ja tukea arjessa. Elämä on mallillaan vaikka välillä tuntuu että sekoan takaumissani ja pelkään kaikkea kaiken aikaa. Tämä on vain silti raskas välivaihe. Kaikki tulee järjestymään, tiedän sen intuitiivisesti. Uskon, että tulee vielä helpottamaan.

Olen enkeli

Ymmärsin, isä ei enää satuta. Vapauduin. Ymmärsin, olen enkeli.

Minä hohkaan pehmeää valkoista valoa. Joskus koin sen valon itsessäni voimakkaasti kaikkialla kehossani ja tunsin että olen sisältä enkeli.

Siellä yön pimeydessä ei ollut mitään valonlähdettä kuin omat siipeni ja valoni. Tuudittauduin siihen kun näin itseni itseni ulkopuolelta, että ainakin minä itse olen valoa täynnä vaikka kaikkialla on niin pimeää.

Muistelen nähneeni enkeleitä joskus lapsena mutta en ole aivan varma siitä. Muistan kyllä löytäneeni niitä pieniä valkeita höyheniä joka paikasta ja ihmettelin niitä. Sanotaan, että enkelit jättävät niitä merkiksi. En tiedä uskonko tällaiseen.

Olen tarkkapiirteinen ja valoisa sisältä ja minulla on siivet mutta en tiedosta tuota useimmiten vaan tunnun sulautuvan yhteen pimeyden kanssa jota näen ja koen kaikkialla.

Tiedänpä ainakin mitä silkka pahuus on. Sen olen elämässäni oppinut. Ja vaikka se on kuinka traumaattista tahansa, on se myös hyvin arvokas oppiläksy. Se tiesi suurta tuskaa mutta myös suurta iloa ja valoa kun siitä pääsee yli!

Tämä teksti on enemmänkin symbolista kuin konkreettista. Ohessa omakuva enkelin siivillä.

Kotini on turvapaikkani

Oli tuossa taas viikon, parin, osastojakso. Sain lääkkeistä hirveät traumatakaumat päälle ja romahdin. Nyt taas kotona. Ihana oma koti.

Keittelen kahvia ja ajattelin kirjaan taas uppoutua.

Osastolla kaikki purkautui. Piirsin pilakuvan itsestäni vihaisena villikissana isäni sylissä. Itkin, nyyhkytin, raivosin ja nauroin. Uhkasin tappaa sen paskiaisen. Sain kosketuksen itseeni, olin minä taas, en isän kopio. (Olen omaksunut isäni olemuksen, hymyn, muita piirteitä.)

On niin ihanan turvallista kotona nyt. Toivon, että tuntisin oloni kohta täysin turvalliseksi täällä. Mutta välillä takaumat ovat niin voimakkaita ettei niitä voi estää, ja turvattomuuden kokemus.

Rakastan tätä paikkaa nykyään entistä enemmän mitä enemmän koen turvallisuutta. Täällä on seesteistä, harmonista.

Mietin sitä että voi olla että käsittelen muistojani loppuelämäni ja että loppuelämäni ajan vanhuuteen saakka tulee uusia muistoja. Sillä ei ole mitään väliä. En jaksa katkeroitua kohtalostani. Kuten totesin itselleni, havahduin oivallukseen, että karminen tehtävä tässä elämässä on ollut kokea kaikki pahuus omakohtaisesti ja löytää hyvyys itsestäni uudelleen. Se on toteutunut ja toteutumassa. Olen tehtäväni suorittanut. Näin kuuluikin olla?

On tässä hyvätkin puolensa. Traumatisaation kautta olen vahvistunut entisestään ja osaan iloita asioista jotka ehkä olisivat muuten itsestäänselvyyksiä, kuten kehollisuuteni taikka se että ylipäätään elän.

Se on loputon suo jos lähden katkeroitumaan. Koen kuitenkin iloa ja siitä pidän kiinni. Olen tyytyväinen jo pelkästään siihen että olen turvassa nyt ja muuta en elämääni edes tarvitse.

Voimaantumusta

Tänään oli hyvä terapiasessio. Sain puhuttua ja puhuinkin kaiken aikaa enkä mennyt mykäksi ja valitellut sitä miten en uskalla puhua, kuten yleensä. Sen jälkeen keitin kupin kuumaa kahvia ja syvennyin kirjaan. Olen lukenut jo pian kaksi ensimmäistä osaa Universumien Tomusta ja pian aloittelen viimeistä. Mielenkiintoisia kirjoja, tosiaan. Saan niistä nyt tällä lukukerralla niin paljon enemmän irti kuin aiemmilla.

Bussissa matkalla terapiaan istuessani huomasin miten epätodelliselta maailma tuntuu. Se on kuin olisi ollut koko elämänsä lukittuna johonkin pimeään eikä olisi koskaan nähnyt oikeaa maailmaa, katuja, aurinkoa, ihmisiä, autoja ja niin edelleen, ja yhtäkkiä vapautuisi pimeästä ja näkisi maailman ensimmäistä kertaa. Siltä se tuntuu, kun vapautuu lopulta dissosiaation epätodellisuuden tunnusta, kuin näkisi maailman ensimmäistä kertaa ja kaikki on oikeaa.

Viime yö oli aika levoton. Vaivuin takaumaan. Se tuntui kuin liukenisin ilmaan ja sitten minut valtasi nämä filosofiset ajatukset ja pelot siitä miten maailma koostuu ajatuksista ja tunteista ja minun ajatukseni ja tunteeni muovaavat todellisuuttani. Makasin sängyssä pehmokisu sylissä peittojen alla ja pelkäsin. Yritin kaikin voimin sanoa itselleni, nyt et uppoudu niihin ajatuksiin, vaan pysyttelet tässä. Tämä hetki on turvallinen. Kehosi on turvassa.

Minulla on tiettyjä oivalluksia maailmasta jotka pelottavat, kokemuksia, joita en osaa järjellä selittää. Ehkäpä se on todellisuuden vääristymää ja pelkään turhaan. Mietin kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa ja sitä miten ne tuntuvat merkityksellisiltä ja kuin houkuttelisin omilla ajatuksillani tiettyjä ihmisiä elämääni joilla on samoja teemoja elämässään meneillään. En enää uhraa paljoakaan aikaa tuolle ajatukselle, totesin, että en ymmärrä sitä, eikä minun ehkä tarvitsekaan. Pysyttelen vankasti maallisessa maailmassa mieluummin.

Terapeutin penkkiin istuessani havahduin oman kehoni todellisuuteen. Miten olen lihaa ja verta. Miten olen olemassa. Tunsin miellyttävästi maadoittuvani. Terapian jälkeen tunsin edelleen tuon tunteen ja sitä kautta oloni paljon voimakkaammaksi, elinvoimaisemmaksi.

Pysähdyin ja katsoin itseäni peilistä. Mitä näin? Näin pienikokoisen ja siron naisen, joka kuitenkin hehkuu tahdonvoimaa ja sisäistä vahvuutta. Kuin paljon voimaa pienessä pakkauksessa. Olin ylpeä itsestäni, mistä kaikesta tämä keho onkaan selvinnyt, mistä tämä mieli on selvinnyt.

Universumien Tomu

Aloitin lukemaan suosikki kirjatrilogiaani, Universumien Tomu.

Omistan nuo kolme kirjaa jo lapsuudesta saakka. Olen violetilla tussilla kirjoittanut nimeni niiden etusivuille. Jostain tuntemattomasta syystä jo lapsena kiinnyin kovasti noihin kirjoihin. Ne ovat fantasiaa, kertovat maailmasta jossa ihmisillä on daimonit, sielu eläimen muodossa, ja muista maailmoista, kuten meidän, joissa daimoni, eli sielu, on ihmisen sisällä. Kirjojen alusta alkaen puhutaan mystisestä Tomusta, joka on jonkinlaisia alkeishiukkasia, mutta Tomun merkitys selviää paremmin vasta viimeisessä osassa.

Kun luen näitä kuvauksia lukemattomista toisista universumeista, maailmoista, jotka ovat limittäin oman maailmamme kanssa, minut valtaa suorastaan liikutus, enkä ymmärrä syytä.

Voin paljolti samaistua kirjan päähenkilöön, Lyraan. Hän on tarmokas, sisukas ja rohkea tyttö, tosin kova valehtelemaan toisin kuin minä. Häntä kuvaillaan toisessa osassa likaisena, irvistävänä tyttönä, kohtauksessa jossa hän kohtaa kirjojen toisen päähenkilön Willin maailmassa joka ei ole hänen omansa. Willillä ei ole daimonia, hänen maailmansa on kuten tämä meidän.

Olen uppoutunut tuohon ensimmäiseen osaan ja huomaamattani lukenut jo puolet kirjasta. Saan kirjasta paljon enemmän irti nyt kuin silloin kun viimeksi luin sen. Lapsena nuo ensimmäistä kertaa luettuani tuskin ymmärsin niitä kuten nyt, enkä ollut niin kiehtoutunut ajatuksesta lukemattomia määriä universumeja tai ymmärtänyt Tomua kuten nyt.

Istuin tupakilla ulkona sateessa sydän jyskyttäen. Kuvittelin, jos minulla olisi nyt daimoni rinnallani, miltä se näyttäisi. Kuvittelin suuren pantterin viereeni tuomaan rohkeutta. Lapsena suuresti haikailin sitä että voisipa ihmisillä olla daimonit, olisi joku, jonka kanssa aina keskustella, joku, jonka kanssa olet yhtä, joka jakaa tunnekokemuksesi ja ajatuksesi ja ihan kaiken. Kaipaan edelleen tuollaista, se kuvastaa sitä, miten kaipaan henkistä yhteyttä toisen olevaisen kanssa, kuten henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen.

Huokaisin syvään vielä savuketta poltellessani ja jotakin minussa tapahtui. Ymmärsin, miten paljon pelkäänkään, ja annoin tuon pelon vyöryä kaikella voimalla päälle. Olin taas pieni Bella joka on kauhuissaan. Kysyin lapsilta sisälläni, mitä he ajattelevat. He nyökkäsivät. Ja he sanoivat, kyllä, olemme valmiita tuntemaan tämän kaiken pelon. Sitten he sanoivat yllättäen, olemme valmiita nyt muistamaan. Havahduin hetkeksi ja olin hievahtamatta paikoillani. Ymmärsin että olen nyt tupakilla istumassa ja että olen ulkona ja täällä sataa, ja että olen kohta menossa kotiin taas kirjaa lukemaan. Ymmärsin, että en ole sängyssäni raiskattavana nyt.

Juttelin noille pienille sisälläni. Haluatteko muistaa, kysyin uudestaan? Kyllä, me tahdomme nyt muistaa, he sanovat tarmokkaina. En kuitenkaan muista mitään vielä. Tiedostan vain sen että nuo pienet minussa eivät enää käyttäydy kuten ennen. Aiemmin he ovat pudistelleet päätään, sanoen, emme tahdo muistaa mitään, liian vakavaa.

Toisaalta olen tyyni ja rauhallinen, omassa kodissani, yksin, ja samanaikaisesti kauhuissani. Kohta isä tulee tänne ja raiskaa tai tappaa minut. Yllätyksekseni pienet minussa sanovat suojelevan minua. He ovat saaneet jostain rohkeutta. Nyt ne lapset minussa suojelevat minua kun aikuisena olen täynnä pelkoa, heiveröinen ja heikko.

Jatkan siis taas kirjaan uppoutumista.

Kiinnostavia unia

Näin miellyttävän unen. Siinä olin saanut lapsen. Tyttölapsi, kuten aiemminkin ennustin esikoiseni olevan tyttö. Hän oli jo ehkä viiden tai kuuden vanha kun syystä tai toisesta vasta juttelin hänelle. Olin vähän kömpelö ja kankea, epäluonnollinen hänen seurassaan. Ajattelin näyttää häntä exälle joka olisi halunnut olla lasteni isä. Sitten juttelin hänen kanssaan mukavia asioita ja joku toinen äiti purskahti itkuun sanoen että on ihanaa kuulla jonkun juttelevan lapselleen mukavista asioista kun hän vain keskustelee murheista. Tajusin ettei tytölle vielä oltu annettu toista nimeä. Siinä oli sellainen vaikutelma kuin hänet olisi jotenkin jätetty heitteille kun en ollut hänen kanssaan ollut ollut tekemisissä vauvaiällä eikä hänellä ollut vielä nimeäkään. Kysyin mitä mieltä tyttäreni on nimestään Aurora. Hän vastasi että se on ihan kiva nimi. Kysyin mitä hän pitäisi nimestä Aamunkoi ja hän sanoi että sekin on kiva. Sitten ehdotin kolmatta nimeä Sädekehä josta en kylläkään ollut varma, oliko se hyvä nimi, mutta ehdotin kuitenkin. En muista mitä Aurora vastasi siihen. Selitin Auroralle että päädyin näihin nimiin koska se symboloi sitä että hän syntyi aamuun, hyvään elämään. Sanoin että äitisi elämä lapsena oli hyvin vaikeaa ja että en halua hänen koskaan kokevan samaa. Sitten hän jutusteli kanssani vähän välttelevästi ja jutteli mieluummin toisen tädin (jonka seurassa oli ollut pitempään kuin minun) kanssani ja vaikutti pikkuvanhalta lapselta joka ei pitänyt siitä ettei hänelle jutella kuin aikuiselle. Uni päättyi. Herättyäni olin innoissani. Pursusin äidinrakkautta. Sydäntä lämmittää ja perhosia vatsassa. Ihana tunne. Tunnen oloni myös luottavaiseksi että olisin joskus vielä äiti - uni tuntui jonkinlaiselta enteeltä. Hymyilyttää. Tuo uni myös ehkä viittasi siihen etten vielä olisi valmis lapsen tuloon mutta ehkä joskus olen. Edelleen tunnen tuon luottamuksen ja sen ihanan tunteen että saisin kokea äitiyden ja olla Aurora Aamunkoi Sädekehän äiti. Aurora nimihän minulle tuli jo aikaa sitten mieleen, että aivan kuin tuleva lapseni tahtoisi olla Aurora nimeltään. Nimen Aamunkoi keksin itse ja ilmeisesti se kelpaa ja sitten tuli jostain vielä kolmas, Sädekehä.

Näin viime yönä tosiaan unta Aurorasta mutta näin myös toisenkin kiinnostavan unen. Olen jostain syystä alkanut viime päivinä näkemään kiinnostavia unia. Unessa taisin olla avaruusaluksella. Ympärilläni pyöri lääkäreitä ja hoitajia ihmishahmossa. He tekivät minulle jonkinlaisia leikkauksia. Se oli selkouni. Minun piti pysyä hievahtamatta kun he leikkasivat päätäni. Mietin tekevätköhän he jotain leikkausta aivoilleni. Hieman vaikeaa kuvailla miten oloni muuttui mutta sen leikkauksen myötä ikään kuin olin enemmän oma itseni, minusta tavallaan poistettiin negatiivista energiaa. Sitten he tekivät kasvoilleni kauneuskirurgisia leikkauksia. En pelännyt heitä, yritin vain parhaani mukaan olla liikkumatta ja heräämättä kunnes kaikki leikkaukset on tehty. Sitten heräsin. Venyttelin sängyssäni ja nukahdin vielä uudelleen. 

Näin kolmannenkin unen joka oli mielenkiintoinen. Se uni paljasti tavallaan kaiken. Kaiken, minkä olen unohtanut. Ikään kuin olisin nähnyt kaiken sen mikä minussa on edelleen pimeydessä. Kuin puolet minusta, varjopuoleni. Olin lapsuuskodissa. Siellä aiottiin järjestää orgiat ja naapureita oli paikalla. Tunsin kummallisen tunteen  kehossani kuin se koko talon ilmapiiri tarttuisi minuun ja kehoni oli hidas eikä toiminut kunnolla ja tunsin outoa painetta kehossani. Vein veljeni pois siitä talosta vaikka hän halusi jäädä. Tiesin että näin on parempi hänelle. Kävelin veljeni kanssa ulkona yössä ja tuli tunnelma että täällä on vaarallista liikkua. Joku heilui siellä aseen kanssa. Tiesin että pitää olla erityisen varovainen. Törmäsin mieheen joka kertoi että häntä oli ammuttu. En muista unesta tämän enempää ja mieleen jäi lähinnä se tunne että lopultakin, lopultakin näen kaiken sen mikä minussa on pimeydessä!

Enkeleitä, onko heitä

Olen ylpeä itsestäni - sain keskityttyä piirustukseen ja onnistuin kohtalaisesti! En ole aikoihin jaksanut piirtää mutta piirtäminen on harrastus jota olen pienestä asti tehnyt. Päiväkoti-ikäisenä olin yleensä syventynyt omissa oloissani piirtämiseen. Piirtelin kruunupäisiä kissoja, kissaprinsessoja, ja torahampaisia kaloja pistävän vihaisilla silmillä, hirviökaloja. Piirsin niitä aina uudestaan ja uudestaan, sama teema toistui. Käsittelin varmasti jo päiväkodissa traumojani piirtämällä ja siitä saakka taiteessani on jotenkin kuvastunut traumani ja asiat joita käyn läpi sillä hetkellä. Halusin olla lapsena kuvataiteilija, mutta nykyisin intohimoni on enemmänkin kirjoittaminen.

Olen pohtinut tänään hyvyyttä ja päätin alkaa piirtämään erilaisia hyvyyden hahmoja. Ensimmäisenä tietysti tulee mieleeni enkeli, perinteinen siivekäs valo-olento. Halusin heijastaa enkelini kasvoilla hyvyyttä, myötätuntoisuutta, lempeyttä, sielun kirkkautta ja kauneutta. Halusin syvyyttä sen silmiin. Onnistuin mielestäni kohtalaisesti.

Tässä siis teille enkeli päiväänne piristämään ja toivon kaikille teille sydämeni pohjasta paljon hyvyyttä elämään.

Mietteitä hyvyydestä ja pahuudesta

Luin Lorna Byrnen kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Lorna siinä kuvaili miten Jumala koetteli häntä Saatanan läsnäololla. Lorna hytisi pelosta. Saatanaa Lorna kuvaili epämääräisenä hahmona joka on täynnä voimaa ja pahuutta. Lorna kuvaili tätä Saatanaa yhdistelmänä pimeyttä, pelkoa ja kauhua. Naurahdin. Väkisinkin suulleni levisi leveä hymy. Olen kokenut täsmälleen saman.

En tiedä, onko se isä, veli vai kuka tai mikä, mutta olen kuvaillut tätä suunnatonta pahuutta itsekin jonka olen kokenut. Näen sen epämääräisenä, suurena, sumeana mustana hahmona joka pursuaa voimaa ja absoluuttista pahuutta. Kuvailen sitä kolmella sanalla; pimeyttä, pahuutta ja pelkoa.

Huomasin hymyileväni ilkikurisesti ja suuresti nauttivani tuosta kertomuksesta Saatanasta. Minulle pahuus on tutumpaa kuin hyvyys. Muutama vuosi sitten psykoosissa kuvailin erilaisia pimeyden hahmoja. Yksi oli pikimusta pallon muotoinen, terävähampainen ja punasilminen pieni "demonipallo". Sitten oli demoni joka on langanlaiha ja mietiskeleväinen - se mietti että miten aiheuttaisi mahdollisimman paljon kärsimystä. Hyvin analyyttinen ja manipuloiva.

Hyvyys on jäänyt minulta pitkälti kokematta. Huomaan, että sitä on paljon ympärilläni, mutta tavallaan en vain huomaa sitä - se jää kokematta, tuntematta. Odotan innolla sitä kun avaudun lopultakin kokemaan kaiken sen hyvyyden mitä maailmassa on. Tiedän etukäteen, että silloin pelkkä jonkun ystävällinen hymy saa minut suorastaan liikutuksen valtaan. Koettuani kaiken sen pahan, osaan arvostaa hyvää enemmän.

Pohdin sitäkin että tästäkö syystä kaikki se pahuus tapahtui? Että minua ei vain rikottu traumatisaatiolla ja elämästäni tehty helvettiä, vaan että saisin tietää omakohtaisesti mitä pahuus on? Se on vaikea mutta hyvin arvokas oppiläksy. Ehkä minun oli tarkoitus tässä elämässä kokea kaikki paha.

Käännyn silti edelleen hyvyyteen. Valitsin hyvyyden. Pahuudessa ei ole mieltä. Olen kokenut pahuuden, olen nauttinut siitä, ja tiedän mitä se on, eikä se ole kuin kärsimystä ja tuhoa. Ei ole mitään järkeä valita kärsimystä ja tuhoa jos voi valita hyvyyden, onnen, ilon, terveyden ja rakkauden. Sitä hyvyys on.

Pohdin kiinnostuneena Saatanaa. Halusin tehdä parempaa tuttavuutta siihen. Yleensä olen kieltänyt ajatuksen kaikenlaisista pahuuden voimista, mutta nyt suorastaan kutsuin sitä luokseni. En pelännyt sitä. Tunsin voimaa. Muistin taas miten olen tuntenut pahuuden huumaavan voiman tietynlaista musiikkia kuunnellessani. Tämä voima - vaikkakin se on pahuutta - on todella pakahduttava ja voimaannuttava. Siksi en koe sitä varsinaisesti pahana vaikka se sitä onkin. Se on ikään kuin pahuutta verhoiltuna hyvyydeksi. Se on sitä kuinka henkiset opettajat ja minä koin että pimeys onkin vain harhaa - se on itseasiassa todellisuudessa valoa. Pahuus muuntaa muotoaan. Se ei ole enää tuhoisa voima joka hallitsee sinua. Sinä hallitset sitä. Ja voit valjastaa sen voiman hyviin tarkoitusperiin.

Nautin suuresti tästä pienestä ilkikurisuudesta itsessäni. Seksuaalisessa mielessä siitä saa paljon irti. Se vivahtaa pahuuteen ollen kuitenkin positiivinen voima. Samoin pahuus voi olla positiivinen voima jos sen hallitsee itsessään, sitä ei pelkää, eikä se vie mukanaan ja aiheuta tuhoa. Jos se ei kanavoidu tuhoisana käytöksenä ketään kohtaan, siitä saa valtavasti voimaa. Pahuuden tuntiessaan pelko on tiessään.

Näitä on hieman hankalaa pukea sanoiksi, mutta kun tunnen yhdessä sekä hyvyyden että pahuuden voima, tunnen olevani voimakas kuin itse Jumala.

En pelkää pahuutta. Teen sen tervetulleeksi. Se ei voi satuttaa minua millään lailla. Enkä minä satuta ketään vaikka antaisin itseni nauttia tuosta pahuuden energiasta.

Jäin miettimään kuitenkin pahuutta jota ei voi kuvailla mitenkään positiivisena energiana. Absoluuttista, puhdasta ja pahuutta. Siihen en osaa oikein samastua. Sitäkin varmasti on. Pahuudessa on ikään kuin nämä kaksi: positiivinen pahuus ja negatiivinen pahuus. Positiivinen pahuus on se, mitä kuvailin tässä. Sen energian voi valjastaa hyödyksi ollen satuttamatta ketään. Sitten on negatiivinen pahuus mikä oikeasti on silkkaa pahuutta. Siitä en osaa kirjoittaa koska sitä en ole itsessäni koskaan kokenut. Olen yrittänyt samastua siihen väkivaltaisen musiikin kautta mutta en ole vielä uskaltanut uppoutua kovin syvälle siihen maailmaan. Ehkä vielä joskus opiskelen mitä se tarkoittaa.

Hyvyys on jäänyt tosiaan minulle aika vieraaksi käsitteeksi, ikävä kyllä. En tiedä olenko sitten aistinut pelon hetkinä ympärilläni enkeleitä joiden myötä olen saanut tuntuman hyvyyteen. Olen aistinut tämän hyvyyden voiman ja ottanut oppia siitä. Siinä talossa, lapsuuskodissa, tapahtui niin omituisia asioita ettei ihme olisi jos olisin aistinut enkeleitä tai nähnyt heitä.

Yritän kuvitella hyvyyden olentoja mutta en osaa. Tiedän vain lukemani perusteella jotakin enkeleistä. Minua itseasiassa pelottaa hyvyys enemmän kuin mikään, nyt kun ajattelee. Ehkä siksi koska se nostattaa kaiken sen pimeyden minussa pintaan. Se nostaa pintaan hyvin vaikeita tunteita. Mutta varmaan juurikin siksi minun tulisi tutustua siihen puoleen paremmin. Voisin kuvitella vaikkapa (vaikkei sellaista olisi olemassakaan) pieniä puhtaan valkoisia enkelipalloja joilla on kirkkaat silmät ja pienet siivet. Eivätkös sellaiset olisi suloisia? Tahdon adoptoida sellaisen!

Päätänkin tästä eteenpäin tutustua enemmän hyvyyteen. Ehkä alan sitten nähdä ja myös kokea hyvyyden muissa ihmisissä. Ehkä silmäni aukenevat. Minkälainen maailma minulta onkaan jäänyt huomaamatta! Tästä ei tule helppoa kun on pahuuteen tottunut, mutta yrittämisen arvoista se on.

Tyhjiö

On hiljaista. Vain omat ajatukseni seuranani. Kaikkialla on niin rauhallista. Tätäkö turvallisuus on? Ei pihaustakaan. Rakastun tähän hiljaisuuteen. Se on ympärilläni niin lempeänä. Hymyilen hieman. Tiedän, että kaikki on hyvin.

Kukaan ei tule raiskaamaan. Kukaan ei tule hakkaamaan. Kukaan ei tule murhaamaan.

Astun eräänlaiseen tyhjiöön.

Mitä seuraavaksi?

Tämä tyhjiö on positiivinen kokemus. Jotakin vanhaa on kuolemassa. Koko elämäni tragedia, väkivalta, hyväksikäyttö, koulukiusaaminen ja kaikki se kamppailu elämän puolesta - ohitse.

Täällä on niin hiljaista. Voin kaikessa rauhassa juoda kupillisen kuumaa kahvia ja syventyä kirjaan. Voin olla turvallisin mielin. Voin turvallisin mielin syödä iltapalaksi muutaman leivän ja käpertyä sänkyyn peittojen alle. Voin nukkua yöni huoleti. Kukaan ei tule sisään asuntooni.

Mitä nyt tapahtuu? Olen jännittynyt. Olen saamassa kosketuksen turvaan ja sitä kautta ehkä alan ymmärtämään mitä todella on tapahtunut. Miten tosissaan olen kamppaillut.

On ollut kyse elämästä ja kuolemasta.

Selvisin läpi vaarallisten vuosien, läpi ikuisuuksien kyynelten, läpi kaiken sen vihan, tuskan ja kärsimyksen. Selvisin itsemurhayrityksistä ja muista läheltä piti -tilanteista. Kuin jokin kosminen voima olisi ollut suojelemassa, ettei ole vielä ollut minun aikani lähteä.

Niin paljon tuskaa ehtinyt kokea lyhyen elämäni ajan. Entä kaikki ihmiskunnan hyvyys? Se on jäänyt huomaamatta. Olen ollut niin kiinnittynyt pahuuteen.

Ehkä päästän pahuudesta hiljalleen irti. Ehkä alan huomata kaiken hyvyyden maailmassamme. Olen tyhjiössä.

Luen kirjaa enkeleistä. Kaikki se valo ja rakkaus mistä Lorna kirjoittaa, on tuonut minulle aina lohtua vaikeina aikoina. Voisinpa itsekin olla kontaktissa enkeleihin. Rukoilen välillä kyllä vaikkakaan en tiedä onko tuolla ketään joka kuulee rukoukseni. Yleensä kiitän siitä miten olen kamppaillut. Olen joka tapauksessa toisinaan hyvin kiitollinen elämästäni.

Positiivisuuspostaus

Nyt on niin positiivinen mieliala että päätin lisätä sitä ja kirjoittaa niistä hyvistä asioista joita elämässäni nyt on.

Ensimmäisenä tulee mieleeni oma koti - joka on turvallinen - vaikkei minusta aina tuntuisi siltä. Kotini on myös sievästi ja itse sisustettu mieleisekseni ja sisustukseni hipoo täydellisyyttä. Kaunis ja esteettinen ympäristö on minulle tärkeää. Täällä on seesteistä ja mieli lepää kauniissa huonekaluissa ja koriste-esineissä. Asuntoni on pieni mutta sen kokoinen että täällä viihtyy hyvin yksi ihminen. Oma koti on minulle kaikki kaikessa. Saan omaa rauhaa ja aikaa aina kun haluan. Kotona on ihanaa puuhastella yksin kaikkea. Nautin todella yksinolosta vaikkakin olen aika yksinäinen samalla. Tämä on turvapaikkani jossa saan eheytyä omaan tahtiini.

Sitten on ihan mahtavat ohjaajat (asun tuetusti). Huipputyyppejä kaikki ja he ovat kuunnelleet ja lohduttaneet minua. Heissä on valtavasti positiivista energiaa ja juuri sitä kaipaan ihmisissä - iloa, ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta. He ovat muistuttaneet minulle monesti että olen täällä tärkeä, pidetty ja että olen kaunis ja ihana ihminen. Heidän kanssaan on aina mukava jutella ja joka päivä tuleekin enemmän taikka vähemmän juteltua heille. Saan myös heidän kanssaan viikoittain pitempiä jutteluhetkiä jolloin voin terapeutin lisäksi heille avautua ongelmistani - jopa insestistä. Kertaakaan en ole kuullut että "en tahdo kuulla noita juttuja". He kuuntelevat.

Sitten toki terapia ja terapeutti. Lopultakin saan ihan luvalla avautua kaikesta! Ja se on minun omaa aikaani kun menen terapiaan. On aina mukavaa aloittaa terapiasessio sillä että terapeutti keittää minulle kahvit. Voin puhua terapeutille kaikista kiusaannuttavistakin asioista ja oireista joita minulla on ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja se on ihan okei. Se on helpottavaa, ettei mitään täydy salata. Seksuaalitraumat ovat toisinaan hyvin seksuaalisia laadultaan ja helpottaa se että niistä seksuaalisistakin asioista voi avautua eikä täydy häpeillä sitä niistä puhumista.

Naapurit on yksi. En ole kamalasti naapurieni kanssa tekemisissä mutta muutama on jonka kanssa juttelen ja yksi jonka luona kyläilen säännöllisesti. Se yksikin ihmiskontakti on paljon ja auttaa yksinäisyydessä. Tupakkapaikalla on yleensä joku ja on siellä mukava vaihtaa päivän kuulumiset taikka sitten vain istuskella yksin täydessä rauhassa. Kumpikin hyvä.

Täytyy todeta että olen vahva nainen ja se onkin yksi positiivisimmista asioista elämässäni: resilienssini. Kestän vaikka minkämoisia vastoinkäymisiä kääntäen ne voitoksi. En olisi näin hyvässä tilanteessa nyt ilman sitä kykyä. Saan olla ylpeä itsestäni. Aina kun tajuan insestin tapahtuneen, tunnen ylpeyttä. Ensin luulin että olen ylpeä insestistä kunnes oivalsin että olen itseasiassa ylpeä siitä miten hyvin olen selvinnyt siitä! Onhan tässä vielä paljon edessä varmasti ja vuosien toipuminen mutta en anna sen lannistaa. Hyväksyn olosuhteet. Hyväksyn sen että voi mennä vielä kymmenen vuotta kunnes voin paremmin. Voi olla ettei niin kauaa tarvitse odottaa. Mutta asia ei häiritse minua. Kymmenen vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta jos saan vielä olla terve taikka edes terveempi. Olen nuori nelikymppinen sitten. En vielä liian vanha yhtään!

Olen oppinut rakastamaan itseäni, se on yksi asia. Se otti aikansa, vuosia. En teininä tahtonut olla minä ollenkaan. En itseasiassa tahtonut olla edes ihminen. Elin fantasiamaailmoissani. Fanitin eri hahmoja leffoissa ja sarjoissa ja olin pakkomielteinen niistä. Olin hyvin masentunut. Nykyään ymmärrän olevani itse ihan samanlainen kuin nämä fanitukseni kohteet. Olen tyytyväinen ollessani minä. Tiedän, että olen ihan huippu tyyppi, mielenkiintoinen ja paljon muuta hyvää. Eikä sillä, että minun edes tarvitsisi olla, tiedostan virheeni ja puutteeni myös ja osaan rakastaa itseäni ehdoitta nekin hyväksyen. Tällaisen itserakkauden oppiminen vei minulta vuosia mutta eräänä kauniina kesäpäivänä puistossa istuskellessani jotenkin yhtäkkiä ymmärsin mitä on rakastaa itseään ja tuntui että olin saavuttanut pisteen kehityksessäni jota olen kauan odottanut. Osasin rakastua itseeni oikealla tavalla. Ja saavutin sen vaikka minusta tuntui etteivät muut rakastaneet minua.

Kaikki elämän perusasiat jotka ovat kunnossa on asia josta voin myös olla kiitollinen. Minulla on asunto, ruokaa, varaa turhuuksiinkin ja minua autetaan jokapäiväisessä elämässäni täällä tukikämpässä. En kärsi nälkää, en kärsi sotaa, enkä muutakaan sellaista. Asiat joita moni pitää itsestäänselvyyksinä eivät sitä ole minulle. Saan myös eläkettä ja muita tukia rahallisesti jotta ei ole pakko opiskella taikka tehdä töitä kun siihen ei pysty. Saan kaiken mahdollisen ajan itselleni ja toipumiselleni. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Elän mielestäni luksuselämää vaikka olen pahasti mielenterveysongelmainen vailla kunnon ystävyyssuhteita taikka kumppania tai edes lemmikkiä seuranani!

Siinä oli muutama asia. On niitä varmaan muitakin mutta nyt ei tule mieleen.

Kuulumisia

Tänään oli hyvä terapiasessio. Sain puhuttua asioista. Sain myös jonkinlaisen turvallisuuden kokemuksen ja hihkuin riemuissani, kukaan kutsumaton ei tule asunnolleni! Voin elää haluamaani elämää! Nyt on mieliala pysynyt hyvänä.

Täyteen ahdetussa bussissa mietin yhteisöllisyyttä. Miten mukavaa olisikaan jos kanssaihmiset ottaisivat toisiinsa kontaktia ja juttelisivat asioista. Olisi niin ihanaa tuollaisissa tilanteissa kokea yhteisöllisyyttä, etteivät ihmiset vain istuisi erillään toisistaan ja keskittyneenä puhelimien selaamiseen. Miten ihanaa olisikaan istahtaa jonkun ventovieraan viereen ja vaihtaa muutama sana. Jäin kaipaamaan yhteisöllisyyttä. Miten sitä voisi toteuttaa?

Siivosin eilen kunnolla. Nyt tämä asunto on asuttava! Heti viihdyn täällä paremmin, sen lisäksi että on siistiä, tuo turvallisuuden tunne myös saa minut viihtymään joka on nyt alkanut tulla hiljalleen tänne asuntoon.

En muuta sittenkään täältä pois. Juteltiin sossun kanssa ettei omilleni muutto ole mahdottomuus, mutta että toistaiseksi asuisin täällä. Huomasin että ainoat syyt miksi halusin ylipäätään muuttaa on turvattomuus sekä asunnon sotkuisuus. No, molemmat ovat täällä korjattavissa. Ei täydy niiden vuoksi muuttaa mihinkään.

Yksinäisyys on yksi asia myös. Mutta sillekin päätän tehdä jotakin. Hankin harrastuksen, menen ryhmiin, menen ihmisten ilmoille. Myös tuon turvallisuuden tunteen lisääntymisen kautta ei haittaa niin paljon vaikka olisin paljon yksinäni. Viihdyn hyvin omassa seurassani.

Tulet selviytymään. Nämä sanat alitajuntani minulle yhtäkkiä antoi. Tunsin niiden rohkaisevan voiman ja ilahduin. Se sai miettimään, ehkä voitan tämän vaikean vaiheen, että se on ohimenevää. Ehkä saan vielä kaikin puolin hyvän elämän, olen terveempi, aidosti iloinen kaikesta kokemastani kärsimyksestä. Ehkä tuo päivä vielä koittaa että en kadu mitään. Ehkä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyvää. Ehkä löydän puolison. Ehkä saan lapsia. Ehkä toteutan haaveitani ammatin suhteen. Ehkä minulla on toivoa. Ehkä selviän.

Tässä siivottu pikku yksiöni!