Eilinen yö oli täyttä helvettiä ja helvetti jatkuu. Uskomusten kanssa vaikeaa. Tajusin kuitenkin hetkittäin että nyt olen turvallisessa kodissa turvallisessa sängyssä, kunnes taas ahdistus ja pelko ottavat vallan. Nyt odotan vain aamiaista ja että näkee muita ihmisiä. Olen nyt ihan vain siitä kiitollinen että voin nähdä ihmisiä.
Havahduin ymmärtämään, olen olemassa. Tunnen kehoni sisältä päin. Olen näkyvä. Minulla on rajat.
Pystyn kuvittelemaan tämän tuskan. Olla lukittuna pehmustettuun huoneeseen pakkopaidassa ja nauraa hekottaa siellä silmät päästä pullistuen eikä tehdä mitään muuta.
Vanhus jolla on kymmeniä kissoja joka raiskaa kissojaan tauotta. Koko asunto haisee kissankusilta ja ne kissat ovat todella aggressiivisia mutta vanhus ei välitä vaikka ne raapivat ja purevat.
Olla lukittuna pimeään paikkaan raajat amputoituina ja paikalleen sidottuna väkivaltaisten tekojen, kuten silmien puhkominen neulalla, sormien katkominen, huulten ompeleminen yhteen, ja niin edelleen, kohteena lopun ikänsä.
En tiedä onko kärsimykseni ollut joskus tuota tasoa vai mistä nämä väkivaltaiset ajatukset tulevat.
Nyt juon aamukahvia. Yritän rentoutua.
Oivalsin mistä osittain ainakin tuo ajatustenluvun pelko juontaa. Olen vauvana halunnut että äiti lukisi ajatukseni että tietäisi miten voin. Sieltä se on sitten jäänyt elämään. Halusin myös kai että naapurit ajatuksen voimalla näkisivät meidät että tietäisivät puuttua tilanteeseen. Välillä toivon ja välillä pelkään että minut voi ajatuksen voimalla nähdä mutta enimmäkseen se halu juontaa menneestä ja nykyään se uskomus häiritsee todella elämääni.
Pääsen tuosta uskomuksesta varmaankin vasta kun olen täysin selvittänyt mistä se tulee.
Ahdistanut nyt huolella. Yritän rentoutua sohvalla vilttiin käpertyneenä ja juon kahvia. Yritän rauhoittaa itseni. Vaikeaa. Pelottaa kaikki.
.jpg)
