Annettiinko minulle ennen inkarnaatiota tälle planeetalle tehtävä jota kukaan muu ei uskaltanut ottaa vastaan, vai onko tämäkin jotakin psykoosiani tämä ajatus? Jaa'a.
Tajusin että hitto vie olen joka tapauksessa rohkea.
Yritän olla nyt ajattelematta mitään liian spirituaalista ja totean itselleni aikalailla kaikesta liian yliampuvasta ajattelusta että se on jotakin harhaa vain. Parempi ehkä nyt niin.
Ymmärsin ettei ole mikään itsestäänselvyys että olen missä olen. Että en siirrä väkivaltaa eteenpäin tai ole itse väkivaltainen ihminen. Lähestulkoon jokainen sukulaiseni on tavalla tai toisella väkivaltaisia tai huonoja äitejä.
Itse jos saan jälkikasvua vielä joskus, tiedän, etten siirrä traumojani omille lapsilleni. Taitaisin olla suvun ainut jolla se menee näin. Käsittääkseni jokainen sukulaisnainen on pahoinpidellyt lapsiaan jotenkin, mutta yhdestä, edesmenneestä tädistäni, en ole aivan varma, oliko hän ihan hyvä äiti. Ainakin hänen lapsensa vaikuttaa olevan ihan terve päällisin puolin. Siitä kiitollinen, jos edes hän osasi traumoistaan huolimatta, joita siis varmuudella on, olla ihan kelpuutettava äiti.
Erään sukulaisen lapsi otettiin huostaan viiden vanhana. Hänen äitinsä ei osannut ollenkaan olla äiti. Jotakin "sopimatonta" oli näiden välillä, minulle epämääräisesti sanottiin. Ehkä sitä samaa, josta muutkin sukulaiset ovat kärsineet, seksuaalista hyväksikäyttöä.
Tietääkseni kaikilla sukulaisilla, ei vain minulla, on sama trauma. Omat vanhemmat ovat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet sekä sisarukset ja nämä lapset ovat siirtäneet traumansa eteenpäin omille lapsilleen.
Kyllä tällaisiakin perheitä on, vaikka minua kovin edelleen kyseenalaistetaan tässä koska olen skitsofreenikko. Se että minulla on skitsofrenia ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö traumani olisi tosia. Noin puolella sukulaisista on jokin diagnoosi ja sitten toisella puoliskolla selvästi jotakin oireilua mutta ei diagnoosia. Koko suku siis on sairas, en vain minä.
Helpottavaa on kuvitella mielessään onnistunutta perhe-elämää. Turvallista kiintymyssuhdetta lapseen. Aviomiestä, tai vaimoa, jonka kanssa suhde on romanttinen. Sitä, että lapset ovat terveitä psyykkisesti eivätkä joudu koskaan kärsiä samaa helvettiä läpi jonka itse, ja varmaankin koko suku, käynyt läpi, jos ei yhtä sukulaista lasketa joka ehkä on säästynyt traumoilta. Kiitollinen siitä jos edes yksi sukulainen siltä kaikelta säästynyt.
En todellakaan ole vielä valmis äidiksi mutta on tässä hyvin kymmenen vuotta aikaa. Vasta sitten kun olen täysin valmis ja tiedän etten vahingossakaan siirrä mitään omia traumoja tiedostamatta lapseen. Mutta varaudun äitiyteen jo hyvissä ajoin ja käyn mielessä tilanteita, kuinka jutella lapselle, mistä jutella, miten kasvattaa, mitä opettaa, ja niin edelleen. Että välillä kuuntelen mitä sanottavaa lapsella on ja annan hänen päättää. Ja välillä pidän rajoista kiinni ja teen tietyillä rajoilla turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Osaan komentaa mutta myös kuunnella. Tuntuu, että äitiys tulee minulta luonnostaan, kun näitä tilanteita kuvittelen, miten vaikka suhtautua jos lapsi vaatii jotakin mitä ei saa, miten reagoin rauhallisen tasapainoisesti mutta komentaen. En ääntä korottaen. Ajattelen myös että kaikki tunteet voi vapaasti ilmaista. On ihan okei kiukustua välillä mutta sekin on tervettä tunteiden ilmaisua ja lapsikin ymmärtää ettei äiti pahaa tahdo jos tiuskaisee joskus vaikkapa että nyt äidillä on kiireitä töiden kanssa.
Ei ole tietenkään täydellistä äitiyttä. Täydellinen on sanana vähän väärä. Ei ole olemassa vanhemmuutta mikä olisi jatkuvaa iloa, rakkautta, tyytyväisyyttä, vailla mitään negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet pitäisi yhtälailla voida vapaasti ilmaista. Ehkä ainut sellainen asia josta ei saa tinkiä, on turvallisuus, turvallinen kiintymyssuhde. Mielestäni, ei tietysti aina, sen pitäisi olla ehdotonta, mutta eivät kaikki ole äiteinä täydellisiä eikä sitä pidä vaatia. Kunhan eivät ole väkivaltaisia mitenkään. Itse tahdon, että turvallisuudentunne olisi ehdotonta. Täydellisen turvallinen kiintymyssuhde. Se on kaiken perusta. Sen minäkin voin ymmärtää vaikka olen kasvanut sellaisessa perheessä jossa olen.
Kuvittelen välillä juttelevani esikoistyttäreni kanssa. Jotenkin mietin että tuleva esikoiseni on tyttölapsi, jos lapsia saan. Kuvittelen keskusteluita hänen kanssaan ja harjoittelen sitä kautta äitiyttä. Olen pohtinut että ennen lasten hankkimista menisin johonkin päiväkotiin töihin missä saisin hiukan kokemusta miten lasten kanssa toimitaan. Olen aika avuton mitä tulee lasten kanssa toimimiseen. Olen todella hukassa. Teoriassa osaan paljon, sanoa oikeat asiat oikealla äänenpainolla - tätä olen elämässäni väkivaltaisten ihmisten kanssa toimiessa oppinut paljon - mutta käytännössä olen todella hukassa enkä osaa luontevasti jutustella lasten kanssa. Tarvitsen siihen harjoitusta.
Eniten haaveilen erilaisista ammateista mutta kyllä äitiys varmaankin olisi yksi palkitsevimmista asioista tässä elämässä.
Olen niin kiitollinen siitä ajatuksesta että omat lapset eivät joudu ikinä kokemaan samaa mitä minä. He saisivat hyvän elämän kaikin puolin. Jos lapset kyselisivät, mikseivät näe koskaan isovanhempiaan, sanoisin vain että älkää miettikö sitä liikaa, että he eivät ole kovin mukavia ihmisiä, ja kerron heti enemmän kun olette tarpeeksi vanhoja. Toivon että tämä vastaus olisi tyydyttävä eikä pelästyttäisi lapsia liikaa. Luonnollisesti koskaan en sallisi vanhempiani, jos vielä elossa ovat, tavata koskaan mahdollisesti tulevia lapsiani. Suojelisin heitä kaikilta vahingollisilta ihmisiltä.
.jpg)
