Traumoista lisää

Piirtelin taas itseni kahtena erillisinä hahmoina, demoniminän ja enkeliminän. Minussa on nämä kaksi vastakohtaista osaa. Ne ovat tapojani suhtautua traumoihin ja suhtautuvat eri tavoin. Molemmat periaatteessa vihaavat seksiä mutta demoniminä on aggressiivisempi kun taas enkeliminä lähinnä tyyni ja surullinen. Tällaisia ne ovat luonteeltaan:

Demoni-osani:
Ilkikurinen naishahmo, viettelevä, paha, julma, seksuaalisesti latautunut, härnäävä, vihaa seksiä, kiero, traumaminä.

Enkeli-osani:
Suree, itkee pahuutta, herkkä ja haavoittuva, myötätuntoinen, sydänsuruinen, ei seksuaalisesti latautunut, aidompi minä.

Tuo on aidompi minä tuo enkeli. Demoni on syntynyt traumojen pohjalta, reaktiona niihin. Syvällä sisälläni olen kuitenkin enemmän tuo enkeli. Hyvä niin.

Demoniosa viettelee mutta samalla vihaa seksiä ja on hyvin aggressiivinenkin. Enkeli ei pidä seksistä myöskään mutta suhtautuu tyynemmin, vailla voimakkaita tunteita.

Tämä pahan ja hyvän vastakkainasettelu on perheessämme ollut suuresti läsnä. Kaikki on todella lähtenyt käsistä ja perhe-elämämme on yhtä hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Pahoina tässä näyttäytyy muu perhe ja minä hyvänä. En tiedä ovatko asiat kuitenkaan niin mustavalkoisia ja onko perheenjäsenilläni omat hyvät puolensa samalla. Mutta muistan itseni sinä hyvänä henkilönä, valkoisena lampaana mustien seassa. Ei mitään normaalia perhe-elämää, siis. Todella omituista menoa ollut.

Muistan isän syövyttävän mustat silmät ja katseen johon uppoudun täysin. Että se katsekontakti on todella intensiivinen. Sen jälkeen minun on ollut vaikeata katsoa ketään silmiin - tuntuu kuin omatkin silmät olisivat täynnä pahuutta. Ja välttelen siksi katsetta.

Tavallaan öisin oli sellaista että ei ollut mitään sääntöjä, tämän pystyn jotenkin hahmottamaan. Räävitöntä menoa. Saa olla ilkikurinen, saa olla kiero, mitä päivisin ei voi olla. Siksi päivisin koko perhe tavallaan oli koomassa verrattuna öihin. Koko talo heräsi öisin eloon ja päivisin oli kuollut. Mitä sieltä on jäänyt tuntumaan niin lähinnä raastava sydänsuru.

Äidinrakkautta ei ole. Saati sitten isän rakkautta. Isän rakkautta en koskaan muistaakseni ole edes osannut vaatia mutta äidinrakkautta vaadin, enkä saanut.

Rakastin veljeäni niin paljon että uhrauduin hänen vuokseen. Annoin kai hänen pahoinpidellä minua koska tiesin ettei hän muuten selviä elämästään. En ole aivan varma tästä.

En enää uhrautuisi kenenkään vuoksi sillä tavoin. Osaan jo ajatella itseäni.

Mitä elämästäni muistan niin syvempääkin syvemmän sydänsurun. Halusin aina romanttista rakkautta, varmaan heijastuksena traumoilleni. Perheen kanssa tapahtui seksuaalisia ja romanttisia asioita niin haaveilin että niitä tapahtuisi jonkun ei-sukulaisen kanssa. Päivisin unohdin kaiken. Öisin muistin.

Sydämeni on edelleen särkynyt. Nyt vasta aloin taas miettimään sitä ja itkemään niitä sydänsuruja. Minusta välitetään nyt! Pelkäsin murrosiässä että olen niin hullu että kaikki siksi vihaavat minua. Säryin. Se tunne, että sinua vihataan koska olet särkynyt... tuntui, ettei kukaan rakasta taikka voi rakastaa. Ettei kukaan huolisi minua, olenhan hullu, outo ja rumakin vielä.

Muistelen että olisin myynyt itseäni vasta lapsena yhdellä markalla. Muistelen että lopulta olin itse valmis maksamaan siitä että joku huolisi minut panokaverikseen. Itsetuntoni oli puhdas nolla, arvoni naisena puhdas nolla.

Olin todella särkynyt murrosiässä. Muistan itseni etovana, hien hajuisena, ja että eritin epämääräistä, häiriintynyttä hajua koska olin niin sairas mieleltäni. Tuskin peseydyin, tuskin huolehdin henkilökohtaisesta hygieniastani. Hymyilin kaikille epämääräisesti, isän hymyä jolla suojauduin, ja punastelin edes katsoa ketään silmiin. Olin yliseksuaalinen lapsi. Käyttäydyin viettelevästi lapsena, ikätasolleni sopimattomasti. Muistan miten tosiaan lainausmerkeissä räjähdin ja olin niin sekaisin että hyvä kun puhettani ymmärsi. Suren nyt tätä minua, luojan kiitos, ja osaan suunnata itseeni myötätuntoisuutta. Etten vihaa tuota minää, enää.

Jos olisitte, lukijani, nähneet minut silloin, ymmärtäisitte paremmin. Vaikutin kai jokseenkin kehitysvammaiselta lopulta. Ilmeilin ja irvistelin, revin hiuksiani, pyllistelin vitsikkäästi kameralle. Se oli tapani leikkiä sen ikäisenä, kunnes näin unen joka varoitti minua tästä tiestä ja siihen loppui sekoilu. Säryin lopulta ihan tietoisesti, se oli itseasiassa kai hätähuuto että joku näkisi miten minuun sattuu. Ja lopulta se hätähuuto teki minusta entistäkin hullumman. Olen vain kiitollinen ettei tästä hugailu-vaiheesta tullut pysyvää tilaa. Että en ole enää se maniassa irvistelevä teinipervo.

Identiteettini ei siis tosiaan ollut kovinkaan imarteleva. Nykyisin olen jo aivan toisenlainen minä.

Rakkautta vain kaipaan, en muuta, Rakkaudettomuuden haavani ovat syvät ja pahin syy hulluuteen, psykoosiin, kaikkiin mielenterveysongelmiini. Rakkauden kaipaaminen tuntuu kliseeltä. Mutta ei rakkauden pitäisi olla klisee, ei! Mietin, jos veljeni vain olisi saanut vähän rakkautta osakseen, ei ehkä olisi niin julma.

Yksi henkilö osastolla kertoi jostain lapsista jotka vauvoina olivat betonilattialla eikä kukaan pitänyt huolta niistä ja ne vain kiljuivat eivätkä tehneet muuta. Niistä lapsista tuli psykopaatteja. Minun tilanne ei tietysti ole ollut aivan noin paha, kyllä vanhempani jossain määrin huolehtivat tarpeistani, vaihtoivat vaipat, lauloivat tuutulauluja, pitivät sylissä, yrittivät saada minut nukkumaan. Mutta sitten noihin tilanteisiin liittyy sellaista mitä lapsen maailmaan ei kuulu...

Muistan kun äitini lauloi minulle Suojelusenkeli-laulua ja olin hyvin surullinen. Aina kun laulu päättyi, halusin vain että se jatkuisi, koska se oli ainut asia mikä vähän lievitti pahaa oloani. Olin niin syvästi masentunut aina kun laulu päättyi. Tätä en koskaan ole unohtanut.

Meillä on kotivideoitakin joista näkee miten pelkään isääni todella, alan itkemään ja hakemaan äidistä turvaa, ja miten olen todella surullinen varhaislapsuudessani, valittelen, miten kurkkuun sattuu. Sanon surumielisenä, ei satu enää, kuin vanhempia lohduttaakseni, ja kävelen pois.

Minua ei todella ole koskaan rakastettu ja siksi lähinnä olen niin hajalla kuin olen. Taikka jos joku on minua rakastanut, en ole ottanut sitä vastaan taikka tiennyt sitä. Nyt yritän paikata särkynyttä sydäntäni käsittelemällä tätä rakkaudettomuusdilemmaa ja itkemällä sitä ja puhumalla siitä. Että ymmärtäisin, että minusta kyllä välitetään. Mutta nyt kun sanonkin sen, jokin sanoo minussa, että se on valhe. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Syvin traumani, kukaan ei välitä. Se repii mieleni palasiksi.