Maadoittumisharjoituksia

Oksettaa. Insestin maku suussa. Huulia kirvelee ja polttaa kun suutelen isää. Auta armias mitä tämä tyttö on joutunut kokemaan? Hulluksi kehuttu, kauniiksi haukuttu. Joka ikinen solu huutaa: seksiä! Tarvitsen seksiä elääkseni! Ja seksi on loppu. Jokin on hullusti. Miksi se loppui? Mitä kamalaa nyt tulee tapahtumaan? Ja siltikin suorastaan rukoilen, tulkaa ja naikaa mua taas niin kuin ennen naitte. Ja samalla olen kauhusta sekaisin jos joku vaikka tuleekin.

Mutta kuulemma olen turvassa. Kuulemma asuntoni avaimia ei voi mistään saada. Pelottaa siltikin. Se pieni "jos kuitenkin pääsevät tänne" ääni ei jätä rauhaan. Levottomasti meni edellinen yö ja takauman kourissa.

Mutta sitten olin naapurilla kahvilla. Ja se meni hyvin. Perse penkkiä vasten, kuuma kuppi kahvia käsissäni. Olin hetken turvassa alitajuisen mieleni härdelliltä missä minua naidaan taukoamatta tai katson kun muut panevat toisiaan kuin elukat.

Kävin tupakilla. Perse taas turvallisesti penkkiä vasten, henkoset. Nyt olen kotona. Keitän itselleni kupin kahvia, hemmottelen.

Paras tie tuskasta vapautumiseen on elää se uudelleen läpi. Mutta ehkä vieläkin parempi tie olisi huolehtia hyvinvoinnistaan, hyvistä yöunista, ruoasta, juomasta, perustarpeista.

Ja koko kroppani huutaa: pankaa mua! Ja samalla seksi on pelottavin asia ikinä. Kuin myös hyvät yöunet. Jos jotain pahaa tapahtuu kun nukahdan? En ole valppaana, valmiina toimimaan, jos joku tulee ovelleni.

Sankaritar, he sanovat. Minä sanon, olen lottovoittaja, kun selviydyn tällaisesta määrästä tuskaa. Vaikka se sattuu, se puhdistaa. Ja kohta kaikki on taas hyvin, kohta tämäkin takauma loppuu, ja saan hetken hengähtää.

Vaikka minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla absoluuttisen turvassa, tuo pieni ääni sisälläni kuiskaa; jospa et ole... Uskallanko tuudittautua turvallisuuteen vai onko se valheellista?

Nyt istun läppärilläni ja kirjoitan. Tässä hetkessä ei tapahdu mitään vaarallista. Mutta voi, heti kun alan syventyä ajatuksiini traumoista, ne vahvistuvat...

Juttelen vielä täällä tukikämäpän ohjaajien kanssa siitä miten minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla turvassa. Miksi koko tämä paikka sitten pelottaa niin paljon? Onko se mennyttä jota käsittelen vai olenko sittenkin vaarassa?

Huoleni on ehkä aiheetonta. Ymmärrettävää silti miksi olen niin peloissani. Se oli niin helppoa, avata ovi, tulla sisään, lähteä. Ja sama toistuu. He tulevat, he lähtevät.

Alan oivaltaa. Minulla on seksuaalitrauma. Mutta miten saada turvallisuuden tunne? Se olisi tärkeää eheytymiseni kannalta. Vaikka järki sotii sitä vastaan, pelkään, että täällä käydään. Tullaan, lähdetään.

En voi huutaa, en kirota, en nauraa taikka itkeä, minut hakataan jos osoitan mitään tunteita ulospäin. Ja edelleen olen jumissa. En uskalla itkeä taikka nauraa. Vaikka kaikki järki sanoo, nyt se on turvallista, en ole tottunut siihen ajatukseen.

Tähän loppuun pari käytännön asiaa joista olen tyytyväinen. Sain siivottua kolme muovipussillista vaatteita kierrätykseen. Aloin käydä kaikki kaapit läpi ja heittää vanhat vaatteet pois joita en enää käytä. Sain noin puolet vaatteista yhden päivän aikana katsottua läpi. Tyytyväinen olo. Ajattelin ennen muuttoa käydä kaikki tavarat yksi kerrallaan läpi, mitä säilytän, mitä heitän pois.

Tänään oli pään magneettikuvaus mikä meni odotettua paremmin. Ennen sitä olin takauman kourissa ja mietin, miten pysyn tässä tilassa hievahtamatta siinä koneessa? Kuitenkin kun minut laitettiin sinne, olin rauhoittunut, se tuntui yllättävää kyllä ihan mukavalta maata siinä kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Oli jopa turvallinen olo. Sen jälkeen tuntui eheämmältä - pienikin turvallisuuden tunteen kokeminen eheyttää niin paljon - ja haukottelin makeasti koko matkan ajan sieltä takaisin kotiin.

Yritän nyt keskittyä käytännön asioihin. Kahvin makuun suussa, savukkeesta, siihen että olen yksin kotonani ja mitä voisin tehdä helpottaakseni oloani.