Käsittelin vähän sydänsurujani. Makasin sängyssä ja tuntui kuin jäisin rekan alle. Musertava sydänsärky tuntui rinnassa painostavana ja tunsin koko maailman vihan kohdistuvan itseeni. Tuo tunne heräsi eloon ja nousi pintaan: kaikki vihaavat minua, kukaan ei rakasta minua. Tunsin sen voiman ja miten se jyräsi minut alleen. Nousin ylös ja olo tuntui kevyemmältä. Dissosioin vähemmän. Olin yhtä kehoni kanssa, asteen enemmän. Menin tupakille ja siellä minun tajuntaani jysähti: äiti ei vihaa minua enää. Äiti ei vihaa minua. Iso sydänsuru ja paino rinnaltani otettiin pois. Tunsin olevani elossa. Minä elän viimein! En tarvitse äitiä enää. Henkinen sidos äitiini katkesi. Olen nyt itse itseni äiti. En tarvitse biologista äitiäni. En ole riippuvainen hänestä enää. En tarvitse äidinrakkautta, muuta, kuin sen, mitä itse itseeni voin kohdentaa. Hyvästi, äiti, en tarvitse sinua enää, seison nyt omilla jaloillani. Ja olen elossa.
Isän rakkautta en muista koskaan osanneeni kaivata. En tiedä syytä. Äidin rakkaudettomuus minuun sen sijaan on pahin tai pahimpia traumojani.
Nyt nautin siitä että olen yksin. Istuin tupakilla ja ymmärsin etteivät isä tai veli enää lähentele minua. Tunsin palautuvani tähän hetkeen ja iso osa kivusta jota kannoin, otettiin pois. Ymmärsin että kaikista traumoista eheytyy ja voi olla terve. Se kipu jossain vaiheessa vain katoaa eikä sitä enää ole. Sitä kantaa mielen, järjen, emootion ja kehon tasolla mutta kun se lopulta vapautuu, sitä vain ei enää ole. Sitä onkin yllättäen terve, ja toteaa itsekseen, olipa tämä helppoa!
Nyt nautin yksinolosta täysin rinnoin. Kukaan ei tule ahdistelemaan seksuaalisesti. Voin olla yksin. Olen yksin. Ja se on suunnattoman ihanaa.
Taidan juoda kahvikupillisen jonka keitin ja syventyä lukemaan kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Saan nukahtaa turvallisesti, yksin, ja jos haluan, voin ennen nukkumaanmenoa päästää traumamuistot valloilleen ja käsitellä niitä yksin, turvassa, rauhassa, omaan tahtiini, ja lopettaa heti kun tuntuu liian pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti