Minä olen selviytyjä

Minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin.

Nuo sanat tuntuvat valheelta. Kuin kuvittelisin, keksisin kaiken päästäni, valehtelisin taikka olisin nähnyt pahaa unta. Nuo sanat eivät tunnu todelta koska aina kun yritin kertoa, muut ajattelivat kertomastani näin. Se ei voi olla totta. Ei minulle mitään pahaa ole tapahtunut. Enhän ole edes harrastanut seksiä. Miten olisin voinut tulla hyväksikäytetyksi?

Luin kirjaa Rohkeus parantua, opas naisille jotka ovat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä, ja kaikki alkoi avautua. Kirjoitin päiväkirjaan, että olen vuosikaudet käsitellyt tätä insestiä tajuamatta sitä silti todeksi, ja totta se on. Suunnaton rauha ja helpotuksen tunne valtasivat minut. En keksinyt tarinoita. En valehdellut. En kuvitellut. En nähnyt unia. Tämä todella tapahtui ja on totta.

Häpeää purkautuu pintaan, myös tietynlaista ylpeyttä siitä että minut raiskattiin. Olen ylpeä siitä koska se tarkoittaa että olen haluttava. Samalla häpeän tätä syvästi ja sen ääneen sanominen muille on häpeällistä.

Minut valtasi niin levollinen tunne etten muista koska viimeksi olisin ollut näin levollinen. En ainakaan kymmeneen vuoteen. Iso paino otettiin pois kehostani. Tunnen oloni keveämmäksi kuin vuosikausiin. Tunnen myös toivoa. Voin muistaa, voin eheytyä.

Muistan vain sanat... Mmmmhh... Sexy...

Kaunokirjoituksella kirjoitettuna nuo sanat. Ne ovat mystiset, salaperäiset, viettelevät. Se on sitä kun isä katsoo minuun ja ajattelee minun olevan seksikäs.

Pieni lapsi sisälläni kirkuu ja itkee. En tahdo! Viekää se pois! Älkää satuttako! Menkää pois! En halua! Ja se pieni itkee holtittomasti kun sitä ei kuunnella. Se pieni lapsi sai nyt huomioni. Aikuisena itsenäni olen turvallinen äiti tuolle lapselle joka on hätääntynyt. Autan häntä läpi tämän kokemuksen. Olen tässä, aikuisena, ja ihan rauhallisesti. Pieni lapsi jatkaa itkuaan.

Älkää! Ottakaa se pois suusta! Minä en tahdo! Lapsi yrittää epätoivoisesti puolustautua. Kukaan ei kuule sen valitusta. Eivät piittaa. Ovat niin kylmiä. Tekevät mitä haluavat, eivät piittaa. Lapsen sydän särkyy. Hänestä ei välitetä.

Viha. Ääretön viha isääni kohtaan. Hän on hirviö. Miehen irvikuva. Hiirulainen. Lapsi tuntee kaikkivoipaisuutta isänsä rinnalla. Isä on niin säälittävä. Ja hän on vahva lapsi. Vasta alle kymmenen vuoden vanha ja silti äärettömän vahva, selviytyjä jo siinä iässä. Ja isä on vain säälittävä kasa ulostetta. Lapsi on vahvempi henkisesti, mutta fyysisesti liian heikko vastustamaan isäänsä. Isä kajosi lapseen aina uudelleen ja uudelleen. Lapsi kehitti erilaisia persoonia selviytyäkseen.

Suru. Ääretön suru. Suru tuntuu hyvältä. Puhtaalta. Vastakohdalta sille likaisuudelle mitä insesti oli. Suru on kaikkein puhtain tunne ja siitä pidän kiinni. Pidän kiinni itkustani. Itken aina öisin. Itken myötätunnosta ja rakkaudesta joka on oikeaa rakkautta, ei sitä valheellista viettelystä, himoa, joka sotkettiin yhteen rakkauden kanssa. Se rakkaus turmeli minut. Ja ainut tapa vapautua siitä turmeltuneisuudesta on itkeä. Joten itkin, itkin ja itkin ja oloni keveni kun itkin. Surullista, että lapsena kaikkein parhaat tunteet olivat suru ja viha.

Viha on voimaannuttava tunne. Silloin puolustan rajojani. Käteni muuttuvat heti kankeiksi, ajatukseni ei virtaa, täytyn aggressiolla, primitiivisellä aggressiolla joka ei tunne rajoja. Vihaan isää. Vihaan sydämeni pohjasta. Ja annan itseni vihata häntä, loukata häntä, minulla on siihen kaikki oikeus.

Minun ei täydy enää pakottaa itseäni olemaan myötätuntoinen raiskaajia kohtaan. Minä en enää tahdo pakottaa itseäni tuntemaan myötätuntoisuutta. Haluan tuntea tämän vihani voiman täysillä. Se vahvistaa minua. Ja minulla on oikeus kaikkiin tunteisiini, kaikkeen siihen vihaan mitä kannan sisälläni. Minulla on oikeus loukata isääni ja olla ajattelematta miltä isästäni se tuntuu. Minun täytyy nyt ajatella itseäni ja ottaa omat tunteeni huomioon.

Isä on niin iljettävän ruma, yököttävä, sen rumat kasvot ylläni kun se ähkii ja puhisee ja minä surmaan sen katseellani. Opettaja luokassa sanoi että minulla on tappava katse. Ei mikään ihmekään kun joka yö tapoin isän katseellani.

Lapsi itkee taas. Häntä ei kuulla. Kaikki väittävät häntä valehtelijaksi. Koulukaverit hylkäävät hänet kun hän voi pahoin. Koko maailma vihaa minua, lapsi ajattelee, ja ajattelee tappaa itsensä niin että muilla olisi parempi olo. Voi rakas, olet minulle tärkeä, kiitos että sinnittelit, olet paras lapsi ikinä, äiti minussa itkee myötätunnosta tätä pientä kohtaan ja ottaa hänet lämpimään, hoivaavaan syliin, sellaiseen syliin mitä ei tuo lapsi saanut omilta vanhemmiltaan kokea. Hän on nyt hyvin rakastettu ja tärkeä. Ja hän hymyilee ja ymmärtää sen ja ottaa täysin rinnoin kaiken tuon lämmön, ei sellaisen turmeltuneen ja likaisen lämmön mitä insesti oli, vaan vilpittömän ja välittävän lämmön, vastaan.

Lapsi pelkää. Entä jos isi tulee ja satuttaa? Joudunko taas elämään tämän saman uudestaan läpi? Enkö ole turvassa? Oma koti ei tunnu kodilta. Kodin pitäisi tuntua turvalliselta paikalta, turvapaikalta jossa kaikki on hyvin. Onko tämä koti turvapaikka? Lopultakinko ei tarvitse pelätä mörköä ovella öisin?

Katselen kotiani. Se on järjestyksessä, suhteellisen siisti ja miellyttävästi sisustettu. Onko tämä koti todella turvallinen? Ettei kukaan vain voi avata huoneen ovea ja astua sisään? Muistan niin hyvin tuon tunteen, miten joku salaperäisesti, mystisesti yössä hiljaa naristen avaa oven, astuu sisään ja... filmi katkeaa.

Olen tyhjä ja ontto pelosta. Tiedän, että tuo pelko on menneisyyden pelkoa, ei tämän hetken pelkoa. Sen kirjoittaminen, oivaltaminen rauhoittaa mieltäni. Kukaan ei avaa ovea. Kukaan ei astu sisään. Olisipa nuo sanat totta, mutta kuten hyväksikäyttökin, ne tuntuvat valheelta. Valheelta, jonka niin iskostin päähäni, ettei se mitä tapahtuu, ole totta. Se on pahaa unta tai jotain.

Tänään voin mennä nukkumaan hyvillä mielin että saan olla koko yön yksin ja rauhassa ja vain nukkua. Ehkä näen hyviä unia. Nyt juuri triggeröi mutta ei niin pahasti että olisin kauhusta ja järkytyksestä lamaantunut. Saan itseni rauhoitettua tähän hetkeen. En mieti mitään ihmeempää, en stressaa mitään, menen vain iltapalalle, otan lääkkeet, käyn tupakilla ja sitten saan käpertyä omaan sänkyyn pehmokisu kainalossa ja rentoutusmusiikkia kuunnellen ja nauttia rauhallisesta olosta ja tiedosta ettei kukaan tule häiritsemään untani.