Minun täytyy selviytyä yksin koska kukaan ei usko, kukaan ei auta, kukaan ei suostu kuuntelemaan. Tämä pieni tyttö on edelleen sisälläni joka hakee apua opettajilta, rehtorilta ja jopa poliisilta ja kaikki he käännyttävät tytön pois luotaan sanoen; sinä keksit tuon päästäsi, sinä kuvittelet, sinä valehtelet, sinä näit vain pahaa unta. Ja se on niin suuressa ristiriidassa kokemani kanssa että sitten lopulta se sai minut menettämään järkeni.
Miksi yhteiskunta sortaa uhreja ja puolustaa tekijöitä? Miksi mielisairaille ihmisille ollaan ilkeitä? Se, kun sairastaa psyykkisesti, muiden pitäisi pikemmin ojentaa se kätensä, auttaa pois sieltä pimeydestä eikä jättää yksin sinne. Muiden tulisi lohduttaa, olla myötätuntoisia, uskoa, nostaa pois pimeydestä eikä tulla kommentoimaan sävyyn; tiedän paremmin kuin sinä itse, ja polkea yhä syvemmälle sinne pimeyteen. Minulle on syntynyt sellainen kuva maailmasta että sinun tulisi olla ensin terve psyykkisesti ja vasta sitten ihmiset voivat olla sinua kohtaan ystävällisiä, pitää sinusta. Tämä on niin väärin. Kenenkään psyykkisen sairauden ei pitäisi olla syy polkea tuota ihmistä enemmän sinne maan rakoon missä hän on. Koko ajatus on ihan hullu. Mutta näin koen ihmisten olleen aina minua kohtaan ilkeitä vain koska voin huonosti. Ja se on kaikkein pahin traumani, ehdottomasti. Joten miettikää kaksi kertaa ennen kuin kommentoitte negatiiviseen sävyyn.
Tämä toisaalta vahvisti minua. Ymmärsin, miksi minun pitäisi sovittaa oma kokemukseni yhteen muiden kokemuksen kanssa? Miksi minun pitäisi antaa sen vaikuttaa itseeni mitenkään jos joku vaikkapa kyseenalaistaa kokemukseni? Kyllä ihmisillä saa ja pitää ollakin omat mielipiteensä asioihin. Jos joku on eri mieltä kanssani, hän saa olla. Ei minun täydy sovittaa omaa mielipidettäni yhteen hänen kanssaan. Vaikka joku ei usko, ei minun täydy olla uskomatta itseeni.
Aloin todella luottaa omaan sisäiseen ääneeni. Aloin luottamaan itseeni, omaan kokemukseeni. Aloin ymmärtää etten ole väärässä ja ettei minun täydy muodostaa samaa mielipidettä asioista mikä muilla on. Kuuntelen itseäni ja sanon, hyväksikäyttö tapahtui. Ja minä olen tarpeeksi vahva seisomaan sanojeni takana.
Ehkä tämä on vain yksi vaihe kohti sitä että otan oman itseni ja omat tunteeni huomioon. Että en piittaa vittujakaan. Että uskon sen itse minkä tiedän todeksi ja uskon sen myös tunnetasolla, en takerru muihin epätoivoissani, toivoen, että joku muu sanoo minulle että olen oikeassa. Minä olen oikeassa.
Eräs tyttö osastolla pahoitteli minulle tätä. Hän sanoi, että uskoo minuun, ja näytti keskisormea sanoen; näytä tätä vain niille jotka eivät usko sinuun. Se auttoi että hän puolusti minua. Ja näin aion tehdä. Näytän keskisormea.
Eikä minun edes täydy näyttää keskisormea. Voin sanoa vain; sinä olet tuota mieltä etkä tiedä mistään mitään. Sinulla on oma mielipiteesi. Ja minulla on se, minkä tiedän joka solullani todeksi. Minä jatkossa kuuntelen itseäni ja omaa sisäistä ääntäni. Vielä se on vasta heiveröinen mutta se tulee vahvistumaan. Ja on kuin iso taakka harteilta olisi poistettu. Ei täydy uskoa kaikkea mitä muut ihmiset sanovat jos se on ristiriidassa sen kanssa mitä koen. Minulla on oma kokemukseni. Ja minun täytyy kunnioittaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti