Mielenterveysongelmahistoriaani

Pyydettiin kommenteissa kertomaan enemmän mielenterveysongelmataustastani. Voi, pitkä tarina, mutta yritän.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni syvästi masentunut jo lapsuudessani. Noin kuusivuotiaana olin itsemurhan partaalla. Kärsin lapsena anoreksiaoireilusta - myöhemmin muistin että se johtui juurikin siitä mistä monilla anorektikoilla, että yritän välttää kasvamista murrosikään ja sukukypsyyteen laihduttamalla itseäni ettei tulisi naisellisia muotoja. Tai näin epäilen sen olleen. Pelkäsin että jos syön tikkarin, lihon. Tein vatsalihaksia ja treenasin koulun rekkitangoilla. Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Kuten ei masennustakaan.

Noin neljätoistavuotiaana olin varmaankin psykoottisen masentunut. Ajattelin silloin, ja tätä olen ajatellut varmaan koko elämäni ajan, että kaikilla on jotakin minua vastaan ja muut vihaavat minua. Tästä uskomuksesta kärsin edelleen, ikävä kyllä, ja se satuttaa todella. Haaveilin epätoivoisesti romanttisesta rakkaudesta neljäntoista vanhana. Olin syvästi masentunut mutta jälleen kerran en saanut mitään diagnoosia siihen taikka lääkkeitä taikka mitään apua. Elin normaalia elämää, kävin koulua, tein läksyt ja pidin kotisivuja joihin päivitin piirustuksiani ja sarjakuvia. En muista mitä tuolloin ajattelin. En kai edes tajunnut ajatella että joku auttava taho olisi joka voisi auttaa minua. Masennus oli jotakin mikä vain oli ja olin tottunut siihen.

Seitsemäntoistavuotiaana tämä koko prosessi sitten vasta alkoi. Silloin sairastuin psykoosiin. Aloin kiinnostua spirituaalisuudesta ja henkisestä kasvusta. Aloin kiinnostua asioiden ajattelemisesta. Koin skitsofreniaan sairastumisen sekä henkisen heräämisen samalla. Aloin uskoa telepatiaan, siitä tämä alkoi. En muista tarkkaan, miten, mutta päädyin lopulta sairaanhoitajan juttusille. Olimme siellä myös yhdessä minä, äiti ja isä, juttelemassa hoitajille. Lopulta koko perhe oli psykiatrisella mistä minut laitettiin pakkohoitoon insestipuheista ja telepatiapuheista. Diagnoosini oli lievä psykoosi. Vastustelin hoitoon menoa, en mielestäni ollut sairas. Siellä hoitojaksolla sitten tosiaan tein tämän päätöksen; korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Ja siitä lähtien olen niiden parissa työskennellyt.

Sain lääkkeet joita en enää muista, mitä ne olivat, ja olin niiden takia todella unelias. Nuorisopuolella osastohoidossa oli todella tylsää. Sittemmin jouduin yhä uudestaan ja uudestaan osastojaksoille, pisimmillään päälle vuoden mittaiselle. Olin varmaankin todella huonokuntoinen potilas kaikkien silmissä. En muista enää monellako hoitojaksolla olen ollut mutta päälle kymmenellä. Se onkin sitten pieni ihme että nykyään minua pidetään ihan suhteellisen hyväkuntoisena, siis silloin, kun on hyvä jakso päällä. Huonoimmillaan olen todella psykoottisen oloinen varmaan.

Vastustelin pitkään koko hoitotahoa. Koin lääkärit ja hoitajat pelottavina. Minulla ei ollut oikeutta sanoa mitä lääkkeitä en halua käyttää. Nyt tilanne on toinen. Minua kuullaan. Ja minä olen myös tullut vastaan ja todennut että lääkityksestä on hyötyä. Mutta itsepintaisimmat harhat ovat minulla edelleen - vaikka en ole sikäli sairaudentunnoton että uskoisin niihin sataprosenttisesti. Tiedän, että ne ovat harhoja, ei vain tunnu siltä.

Uskon, että tulen vielä eheytymään. Sitä en tiedä, kuinka paljon. Uskon, että kunhan saan turvallisuuden tunteen kasaan, voin elää ihan hyvää elämää skitsofrenian kanssa. Ja uusia traumamuistoja tulee sitten kai kun sen aika on. Aina niitä välillä tulee lisää mieleen. Mutta kunhan arjen perusasiat ovat kunnossa, olen ihan tyytyväinen näinkin. Näen niin sanotusti valoa tunnelin päässä. Ja paljon, paljon valoa. Minulla on epämääräinen intuitio, vai liekö toiveajattelua, että tulen saamaan elämältäni jotakin todella hyvää vielä. Olen nuori kolmekymppinen. Minulla on elämä edessä. Ja juuri nyt asiat ovat ihan hyvin, kaikesta huolimatta.