Pohdin että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä

Pohdin nyt vähän sitä että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä.

En enää usko että olen telepaattisesti yhteydessä alieneihin. Ymmärsin, että ne alienit olivatkin perheeni. Olen jostain syystä kuvitellut että alienit ovat siepanneet minut ja kiduttaneet minua. Ehkä se oli helpompi ajatella näin kuin ymmärtää että perhe se minua kidutti eivätkä mitkään avaruusolennot. En myöskään usko enää kykeneväni kanavoimaan alieneita. Ymmärsin, että kanavoin vain silloin omaa alitajuntaani. Eli tästä harhasta on yli päästy.

En myöskään ole enää niin suuruusharhainen. Olen vain rikottu tyttörukka joka lähti kaavailemaan itselleen jotakin suurta asemaa, heijastuksena kärsimykseni määrälle, kärsin niin paljon että tahdoin elämältä jotakin todella suurta.

Telepatiaharha lähti juuri nyt helpottamaan. En telepaattisesti välitä aistimuksiani, dissosiaatio-oireitani taikka muutakaan muille. Tästä uskomuksesta täysin yli pääseminen vie kyllä vielä oman aikansa mutta eiköhän se ennen pitkää tapahdu.

En enää näe traumojani kuvina kaikkialla ympärillä, esimerkiksi puun tai tyynyn kuvioissa. En kärsi niin voimakkaista dissosiaatiokokemuksista myöskään mitä joitain kuukausia sitten oli. En osaa aivan selittää, minkälaisia ne olivat, mutta tuntui että ne heijastuvat ulkopuoliseen maailmaan.

Olen ollut kyllä aivan helvetin sekaisin täytyy myöntää. Mutta ehkä voin vielä terveemmin. Päivä kerrallaan. Nyt piristää mieltä se jos pääsisin muuttamaan kokonaan toiselle paikkakunnalle. Siellä saisin uuden, turvallisen alun.

Traumamuistoja ei ole oikeastaan tullut uusia mutta nyt minulla ei ole enää pakkomiellettä muistaa lisää ja käsitellä niitä hirveään tahtiin. Tahdon vain keskittyä nykyhetkeen ja siihen että olisi turvallinen olo olla. Haluan keskittyä myös haaveisiini ja unelmiini enemmän. Mennyt on mennyttä. En voi sitä muuttaa. Mutta kaikesta huolimatta en ole katkera kohtalostani. Tiedän ihmisiä joilla menee vieläkin huonommin.

Nyt kaipaan vain sitä että kokisin rakkautta. Ottaisin vastaan ystävällisyyden. Ottaisin vastaan sen että minusta välitetään. Minulle on jäänyt iso aukko rinnan kohdalle rakkaudettomuudesta jossa olen elänyt. Pelkään että koko maailma vihaa minua. Edelleenkin minulla on tuo tunne vaikkei se tietenkään ole totta. Kaipaan niin vain sitä että joku rakastaisi minua ehdoitta ja voisin rakastaa takaisin. Kaipaan parisuhdetta joka toimisi. Ehkä vielä löydän miehen ja sitten kaikki sinkkuilu palkitsee. Osaan olla myös yksin etten takerru puolisoon. Tuntuu että vain romanttinen rakkaus voi minut pelastaa. Ehkä minä voin ensin pelastaa itse itseni ja sitten löytää rakkauden?

Asiat kyllä järjestyy, lupaan niin

Itkettää. Tunnen olevani niin hukassa. Päätin nyt ottaa päivä ja yö kerrallaan elämää. Ehkä muutan täältä jonnekin missä on turvallisempi olo. Se voisi olla todella hyvä juttu. Mutta niin kauan kuin se asia kestää, asun täällä, ja yritän elää elämää, päivä kerrallaan. Asiat ovat hoitumaan päin. Niissä vain kestää oma aikansa.

En tiedä onko tulevaisuudella minulle mitään hyvää tarjottavaa. Intuitioni sanoo että tulee tapahtumaan todella hyviä asioita mutta järkipuolen on sitä vaikeata uskoa ja ajattelenkin että se on vain toiveajattelua. Eihän minulle voi mitään hyvää tapahtua. Vai voiko?

Hyvät asiat joita tapahtuisi olisivat löytää elämänkumppani jonka kanssa joskus perustaa perhe. Haluaisin myös koiranpennun kun olen siinä voinnissa että kykenen olemaan koirasta vastuussa. Ja sitten kaipaan todella kipeästi kavereita joita en vielä ole onnistunut löytämään. Olen niin yksin, ja peloissani!

Jos hyvin käy, koen oloni vielä turvalliseksi, ja sitten mielenterveyteni lähtee eheytymään todella. Nukun makoisat yöunet ja aamulla olen virkistynyt. Saan puuhailla kotona rauhassa kaikkea ilman tunnetta että joku kaiken aikaa tarkkailee. Pääsen skitsofreniasta irti.

Nyt taidan alkaa elämään vaihteeksi taas unelmissa, mitä tein kai koko lapsuuteni ja teiniaikani. Haaveilen paremmasta. Ehkä minulle vielä voi tapahtua jotakin hyvää? Ehkä saan paremman, turvallisen tuntuisen asunnon. Se on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Se voi hyvinkin tapahtua. Ja sitten olen taas kaikista vastoinkäymisistä kiitollinen. Odotan niin sitä kun voin mennä illalla nukkumaan täysin turvallisin mielin ja nauttia vain olemisesta, elämisestä.

Parhaimpina hetkinä kiitän tästä kohtalosta. Olen oppinut niin valtavasti kaikkea tässä kipuillessa. Ja osaan järkeillä asiat parhain päin niin, että elämä sujuu hyvin. Nyt vain odotan sitä sossun tapaamista ja neuvottelua missä puhutaan asumiskuvioistani ja toivon että voin muuttaa täältä toiselle paikkakunnalle. Että löytyisi jokin vieläkin viihtyisämpi paikka minulle elää. Ja turvallisempi.

Mielenterveysongelmahistoriaani

Pyydettiin kommenteissa kertomaan enemmän mielenterveysongelmataustastani. Voi, pitkä tarina, mutta yritän.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni syvästi masentunut jo lapsuudessani. Noin kuusivuotiaana olin itsemurhan partaalla. Kärsin lapsena anoreksiaoireilusta - myöhemmin muistin että se johtui juurikin siitä mistä monilla anorektikoilla, että yritän välttää kasvamista murrosikään ja sukukypsyyteen laihduttamalla itseäni ettei tulisi naisellisia muotoja. Tai näin epäilen sen olleen. Pelkäsin että jos syön tikkarin, lihon. Tein vatsalihaksia ja treenasin koulun rekkitangoilla. Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Kuten ei masennustakaan.

Noin neljätoistavuotiaana olin varmaankin psykoottisen masentunut. Ajattelin silloin, ja tätä olen ajatellut varmaan koko elämäni ajan, että kaikilla on jotakin minua vastaan ja muut vihaavat minua. Tästä uskomuksesta kärsin edelleen, ikävä kyllä, ja se satuttaa todella. Haaveilin epätoivoisesti romanttisesta rakkaudesta neljäntoista vanhana. Olin syvästi masentunut mutta jälleen kerran en saanut mitään diagnoosia siihen taikka lääkkeitä taikka mitään apua. Elin normaalia elämää, kävin koulua, tein läksyt ja pidin kotisivuja joihin päivitin piirustuksiani ja sarjakuvia. En muista mitä tuolloin ajattelin. En kai edes tajunnut ajatella että joku auttava taho olisi joka voisi auttaa minua. Masennus oli jotakin mikä vain oli ja olin tottunut siihen.

Seitsemäntoistavuotiaana tämä koko prosessi sitten vasta alkoi. Silloin sairastuin psykoosiin. Aloin kiinnostua spirituaalisuudesta ja henkisestä kasvusta. Aloin kiinnostua asioiden ajattelemisesta. Koin skitsofreniaan sairastumisen sekä henkisen heräämisen samalla. Aloin uskoa telepatiaan, siitä tämä alkoi. En muista tarkkaan, miten, mutta päädyin lopulta sairaanhoitajan juttusille. Olimme siellä myös yhdessä minä, äiti ja isä, juttelemassa hoitajille. Lopulta koko perhe oli psykiatrisella mistä minut laitettiin pakkohoitoon insestipuheista ja telepatiapuheista. Diagnoosini oli lievä psykoosi. Vastustelin hoitoon menoa, en mielestäni ollut sairas. Siellä hoitojaksolla sitten tosiaan tein tämän päätöksen; korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Ja siitä lähtien olen niiden parissa työskennellyt.

Sain lääkkeet joita en enää muista, mitä ne olivat, ja olin niiden takia todella unelias. Nuorisopuolella osastohoidossa oli todella tylsää. Sittemmin jouduin yhä uudestaan ja uudestaan osastojaksoille, pisimmillään päälle vuoden mittaiselle. Olin varmaankin todella huonokuntoinen potilas kaikkien silmissä. En muista enää monellako hoitojaksolla olen ollut mutta päälle kymmenellä. Se onkin sitten pieni ihme että nykyään minua pidetään ihan suhteellisen hyväkuntoisena, siis silloin, kun on hyvä jakso päällä. Huonoimmillaan olen todella psykoottisen oloinen varmaan.

Vastustelin pitkään koko hoitotahoa. Koin lääkärit ja hoitajat pelottavina. Minulla ei ollut oikeutta sanoa mitä lääkkeitä en halua käyttää. Nyt tilanne on toinen. Minua kuullaan. Ja minä olen myös tullut vastaan ja todennut että lääkityksestä on hyötyä. Mutta itsepintaisimmat harhat ovat minulla edelleen - vaikka en ole sikäli sairaudentunnoton että uskoisin niihin sataprosenttisesti. Tiedän, että ne ovat harhoja, ei vain tunnu siltä.

Uskon, että tulen vielä eheytymään. Sitä en tiedä, kuinka paljon. Uskon, että kunhan saan turvallisuuden tunteen kasaan, voin elää ihan hyvää elämää skitsofrenian kanssa. Ja uusia traumamuistoja tulee sitten kai kun sen aika on. Aina niitä välillä tulee lisää mieleen. Mutta kunhan arjen perusasiat ovat kunnossa, olen ihan tyytyväinen näinkin. Näen niin sanotusti valoa tunnelin päässä. Ja paljon, paljon valoa. Minulla on epämääräinen intuitio, vai liekö toiveajattelua, että tulen saamaan elämältäni jotakin todella hyvää vielä. Olen nuori kolmekymppinen. Minulla on elämä edessä. Ja juuri nyt asiat ovat ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja

Varsinainen surkeiden sattumusten sarja tässä tapahtui mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin pari päivää sitten ihan pelon kourissa. Olin varma että kotonani on käyty ja että täällä tullaan käymään raiskaamassa minua. Menin eräänlaiseen hätätilaan. Tein kaikkea outoa ja seksuaalissävytteistä kuten matkin yhdyntöjä ja hikoilin helvetisti. Paikalle tuli ohjaaja ja sitten he soittivat lanssin tänne. Ambulanssimiehet jututtivat - taikka yrittivät - jututtaa minua mutta en oikein ottanut katsekontaktia ja nypläsin hiuksiani sormissani. En muista mitä ajattelin tuolloin. He eivät saaneet minua liikkumaan mihinkään ja poliisit soitettiin paikalle. He sitten lopulta kovakouraisesti kuljettivat minut ambulanssiin missä kirjaimellisesti kiljuin niissä paareissa sidottuna. Taannuin vauvaksi joka huutaa hätäänsä. Minut laitettiin osastolle eristyshuoneeseen ja piikillä injektio takapuoleen, lääkettä. Olin tavallaan suorastaan helpottunut tällä kertaa siellä eristyksissä vaikka aikaisemmilla kerroilla kun minut on sinne viety, on tuntunut, että järki lähtee. Nyt se tuntui turvalliselta paikalta. Olin samalla silti täysin vakuuttunut että nyt ne tekijät ovat asunnollani ja anelin että saisin soittaa hätänumeroon että joku tulee katsomaan asuntoni onko siellä ketään.

No, seuraavana päivänä olin jo rauhallisempi. Mutta siellä eristyksissä silmälasini menivät rikki kun kömmin vahingossa niiden päälle. Sitten osastolla sattui sellainen tapahtuma että jätin puhelimeni yleisiin tiloihin mistä potilas oli sen ottanut ja ilmeisesti puhdistanut sen kokonaan niin etten enää päässyt käyttämään sitä ollenkaan. Eli uusi puhelin hankittava uusien lasien lisäksi. Sekin vielä! Manasin koko tilannetta ja pelkäsin samalla että asunnollani tullaan käymään.

No, otin järjen sitten käteen ja aloin setvimään tilannetta. Elikäs, uusi puhelin hankittava. Järjestelin asioita ja nyt on edunvalvojaan otettu yhteys että saan maksusitoumuksen kauppaan mistä haen uuden puhelimen. Tämä oli tavallaan onni onnettomuudessa lopulta; olen jo pitkään ajatellut uuden puhelimen ostamista. Tässä sitten sitä ollaan. Saan toivottavasti paremman uuden luurin kuin vanha. Eli hyvin kävi sen suhteen.

Sitten myös oivalsin jotenkin lopultakin sen ettei kukaan täällä ole käynyt taikka tule käymään. Jotenkin tuo episodi havahdutti minut siihen. Tunnen olevani turvassa, ainakin paremmin turvassa, kotonani. Pääsin tänään jo tuolta osastojaksolta kotiin siis. Eli nyt voin rauhassa nukkua yöni. En usko että kukaan käy täällä raiskaamassa. Turvattomuuden ongelma siis myös hoitui!

Sitten tuli puheeksi muuttaminen. Harkitsen muuttaa kokonaan uudelle paikkakunnalle. Se olisi uusi alku. Saisin kenties viihtyisämmän kodin kuin tämä nykyinen on. Siitä keskustelemme täällä palaverissa. Eli tämän osastojakson ja sekoamiskohtaukseni myötä tuli tämäkin puheeksi. Se muutto voisi olla tosi hyvä juttu, kauas täältä, jonnekin toiselle paikkakunnalle. Paikkakunnalla ei ole minulle niin väliä, kunhan asunto ja ympäristö on viihtyisä. Eli tämän kohtaukseni jälkeen tämäkin asia tuli esiin mikä on hyvä.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja, siis! Olen nyt ihan tyytyväinen ja turvallisin mielin että asiat lähtevät omalla ajallaan järjestymään.

Pahin trauma

Pahimman trauman tekee tämä itsetuhoinen ajatusmalli. Että haluan seota pahemmin kuin kukaan koskaan, ja oikein paisuttelen sitä kärsimystä. Tavoitteeni on kai että tulisin niin hulluksi että kuolisin siihen.

Siihen päälle nämä kaikki ajatukset olla maailman vihatuin henkilö jotka satuttavat. En ole, mutta edelleen kannan tuota tunnetta mukanani. 

Puolet kärsimyksestäni on itse aiheutettua. Noita vanhoja ajatusmalleja on vaikeata työstää. 

Palautetta

Mitä olette lukijat pitäneet blogistani? Olisi taas aika palautteelle! Kyseenalaistaako täällä kaikki traumani ja uskooko joku? Kaikki palaute on tervetullutta. Muista juuri sinä siellä että olet ihana ja tärkeä. Suukkoja! 

Balladi

Muistan kun naapurin tyttö itki tälle kappaleelle ja katsoin häntä järkyttyneenä. Tuskin itse ymmärsin sen ikäisenä näitä lyriikoita. Nyt tämä biisi soi päässä. Niin. Seksuaalinen ahdistelu osuu jonnekin niin yksityiselle alueelle. Yksikin isän väärä katse voi romuttaa tyttären. Eikä maailma sen jälkeen ole sama. En edes saata ymmärtää mitä sitten vuosien raiskaukset tekevät. Ihmisraunioita synnyttävät. Nyt menisi varsin todella hyvin jos tietäisin vain että olen turvassa. En muuta kaipaa. 

Vitut elämälle

Karuja aikoja eletään taas tämän pelon kanssa. Jos kaikki onkin ihan hyvin ja pelkoni on turhaa? Sitä rukoilen. 

No, opin tässä jotakin. Opin vain näyttämään keskisormea kaikille vastoinkäymisille. Ei voi vähempää liikuttaa. Turhaa tuhlata elämäänsä murehtimiseen. Asiat järjestyvät lopulta, tavalla tai toisella. Ja tosiaan, silloin kun käsin, olen vain että vitut sulle, elämä. 

Täällä olen lähinnä nukkunut nyt. Unikin tekee hyvää. Joku pölli röökit ja rillit meni rikki. Vittu. No, pieniä vastoinkäymisiä. Hankin vain uudet ja siinä se. 

Vitut elämälle, sillä asenteella selviän nyt! Hehkeänä osaatokuteissa. 

Miten päädyin osastolle

Ennen tänne osastolle tuloa tosiaan taannuin vauvaksi joka kehdossa epätoivoisena huutaa äitiä hätiin. Kirjaimellisesti kiljuin. Siihen tuli ambulanssiväki ja myöhemmin poliisi. Sitten ne retuuttivat minut autoon ja ajoivat psykiatriselle. Minut laitettiin eristyshuoneeseen yksin ja injektio taka puoleen. Vaikka tämä varmaan kuulostaa rajulta niin olin suorastaan kiitollinen eristyksissä koska se tuntui turvalliselta paikalta. En kaipaa muuta kuin turvaa. 

Täydellinen elämä

Nyt tarvitsee muistaa vain että elämässä on erilaisia vaiheita, ja nyt on synkempi päällä. Sekä se että saatan murehtia ihan turhaan.

Kun näitä kriisejä tulee, huomaan, että resilienssini vain kasvaa. Jouduin eristyshuoneeseen kovakouraisesti talutettuna kun kiljuin ja potkin siteissä makuulle sidottuna niin lujaa. Ennen eristyksissä tuntunut kuin järki lähtisi mutta nyt se oli melkein pelastus, turvallinen paikka. 

Nyt olen rauhoittunut vähän mutta edelleen peloissani ja kaikki paska hyötyy päälle. Yritän olla stressittä että tämä on taas väliaikainen koettelemus. 

Jumalauta nainen

Nyt on sitten taas on sellainen tilanne että pelot lähtivät käsistä. Ja olen... Jännitys tiivistyy... tässä... Osastolla, taas. Tein pari varotoimenpidettä jos siellä käydään, tiedän heti. Nyt jo olisi minun tärkeää vain nukkua. 

Muistan ikuisesti kun kävin kriisikeskuksella juttelemassa ja he vain tuijottivat minua ja sanoivat jotakuinkin että ovat ymmällään urheudestani. Oli liputuspäivä, sanoivat, osa noista lipuista liehuu sinulle. 

Väsynyt puhkipoikki rikkinaitu hymyni.

Rakkaudettomuus

Kuuntelen rakkauslauluja ja itken. En mitään kaipaa niin kuin rakkautta. Ja olin kai rakastunut perheenjäseniin. Sieltä jäänyt tuo syvä rakkaudettomuus, koska se on niin väärin. Olen rakastanut ja surrut että rakastan. Ja aito rakkaus jäänyt kokematta. En varmaan edes tiedä miten hyvältä rakkaus tuntuu. Meillä se oli jotain niin häiriintynyttä. 

Sitten tämä alituinen pelko ja stressi. Jos olen turvassa, en tunne niin. Haluan vain olla turvassa ja tuntea olevani. 

Pitää vaan jatkaa elämää. 

Ratkaisu pelkoihin

Helpottaa. Löysin hyvän ratkaisun näihin pelkoihin. Nyt saan mielenrauhan. Ilostuttaa heti. Kaikki järjestyy! Ei täydy pelätä kotonaan sen enempää. Tämän yön voisin nukkua kaverilla jos siellä on turvallisempi olo.

Joo olen aika sekaisin huolesta mutta onneksi löysin ratkaisun. Jospa tämä tästä nyt. Tämä päivä on mennyt pelätessä. Mutta nyt pelot lievittää.

Jospa tämän taas kuuluikin mennä näin?

Pelottaa

Vähän huolettaa mutta pääsin pahimmasta pelosta irti. Stressaa nyt taas vaan kaikki mutta yritän sanoa itselleni että rauhoittuisin ettei ne asiat stressaamalla sen paremmin hoidu. Huomenna kuitenkin selviää pahin stressiä aiheuttava asia. Toivottavasti menee hyvin ja saan sen oviketjun. Sitten kun tiedän olevani turvassa niin ylipäätään stressaan vähemmän ja asiat kyllä hoituvat stressittä.

En vain malttaisi odottaa huomiseen. Haluaisin että tämä asia ratkeaisi heti. Mutta pitää olla kärsivällinen. Jokin intuitio sanoo minulle että kaikki on hyvin ja järjestyy vaikka tulee niin sanotusti mutkia matkaan.

Kävin naapurilla kahvittelemassa, oli kivaa jutella hänen kanssaan. Nyt voisin mennä ulos tupakille ja auringosta nauttimaan. Kyllä ne asiat vielä hoituvat varmaankin parhain päin.

Oviketjuasia on hankalampi hoitaa kuin tiesinkään. Menee useampi viikko enkä välttämättä saa sitä. Pelottaa. Kaiken järjen mukaan kukaan ei pääsisi tänne mutta huolettaa silti. Voin nukkua kaverilla jos omassa kodissa pelottaa liikaa. Järkeä vievä turvattomuuden tunne nyt. Onko tälläkin jokin merkitys?

Asioita selvittelen

Kävin taas poliisilaitoksella rikosilmoitusta tekemässä mutta he vain käännyttivät minut pois, kuten oli arvattavissa. Huolettaa koko tämä tilanne. No, selvittelin asioita kiiteistöhuollosta ja siellä sanottiin ettei kenellekään anneta avaimia. Ei minkään järjen ja logiikan mukaan tänne olisi kukaan päässyt. Miksi sitten tavaraa kadonnut ja vaihtanut paikkaa? Itsekö sekavissa tiloissa olen niitä muistamattani siirrellyt? En usko ihan... No, selvittelen asiaa että jospa tähän voisi asentaa oviketjun, sitten varmuudella olisin turvassa öisin. Se asia selviää heti huomenna. En malta odottaa, on levoton ja turvaton olo.

Toisaalta jo vähän helpottanut koska jos saan sen oviketjun sekä muutenkin kun olisi hyvin epätodennäköistä että täällä olisi kukaan käynyt. Ja heti huomenna asiat selviää, ei joudu montaa päivää odottamaan. Huoleni otettiin myös todesta.

Yritän nyt tehdä mukavia asioita ja rauhoittua. Tänään on pian kaupparyhmä, ostan maitoa ja keittelen kotona kahvit. Näen ehkä yhtä naapuria myös tänään kahvitteluiden merkeissä. Hän oli todella mukava minua kohtaan kun kerroin peloistani. Hänen kanssaan tuli aiemmin riitaa mutta saatiin se sovittua ja siitä olen iloinen, että voidaan olla taas ystäviä.

Ehkä nämä asiat tästä järjestyvät, saan sen oviketjun ja sitten, lopultakin, voin olla kotonani turvallisin mielin! Jospa tämän piti mennä näin että lopulta minulla olisi turvallisempi olo nopeammin ja enemmän kuin ennen?