Runo hyvyydestä

Yksin yössä, tyttö pimeydessä, pelkäsi henkensä edestä
Että joku tulee ja raiskaa taas
Tyttö ei löytänyt rauhaa, ei yhtään turvaa tuottavaa asiaa
Koska kaikki oli pahuudella verhoiltu

Tytön sydän särkyi joka yö
Kun hirviö tuli ja koski häneen
Hän oli menettämässä järkensä
Koska hirviö ei jättänyt häntä rauhaan

Hirviöllä oli keltaiset hampaat, ruma irve kasvoilla
Perunanenä ja syvän mustat silmät
Joita tyttö niin kovin pelkäsi

Tytön mieli oli sirpaleina
Niin kovaa väkivaltaa ja kauhua hän joutui sietämään
Yö toisensa jälkeen

Lopulta tyttö menetti täysin järkensä
Hän alkoi irvistelemään hirviölle
Ollako itsekin niin ruma että tämä loppuu?

Hänen hirvityksekseen hirviö alkoi matkimaan hänen ilmeitään
Koko tilanne oli absurdi
Hirviön rumuus syveni syvenemistään
Kuten myös pahuus, pimeys ja pelko

Tyttö nyyhkytti yksin vuoteessaan
Ei voi kuin alistua hirviön kosketukseen
Kukaan ei kuule tytön hätää vaikka tyttö huutaa

Tyttö elehti kuin mielenvikainen
Kehitysvammaiseksi muuttui tämä teräväpäinen tyttö
Ei enää järjen hiventäkään missään
Tyttö uppoutui entistäkin syvemmin pimeyteen
Tuon hirviön sysimustiin silmiin
Kun hän tytön päällä ilmehti kuin sairas mielipuolinen eläin

Tytön loputkin toivon rippeet olivat mennyttä
Kukaan ei välitä
Kukaan ei auta
Tyttö suunnitteli että menisi järven rantaan ja hukuttautuisi
Ettei täytyisi enää hukkua hirviön sysimustiin silmiin joka yö

Koko tytön todellisuus oli kolkko
Hirviön kolkko olemus paistoi jokaisesta esineestä tuossa huoneessa
Jossa hirviö pakotti tytön uudestaan ja uudestaan ihokosketukseen

Tyttöä hirvitti oma peilikuvansa
Hän näki vain jokaisen osan kehostaan turmeltuneena
Mustaa myrkkyä kaikkialla siellä missä pitäisi olla puhdasta valoa
Josta tyttö oli alun perin tehty

Tyttö kyynelehti
Hirviöitä oli nyt kaksi
Yhdessä he toteuttivat sanoinkuvaamatonta julmuutta tyttöä kohtaan
Tytön järki alkoi häipyä
Rakkaudettomuus oli liikaa siedettäväksi

Ja niin tyttö muuttui itsekin pahantekijäksi

Helpompaa näin, tyttö ajatteli
Kun hän saalisti nyt itsekin ihmisiä yössä
Oli vain kaukainen muisto kaikki tuo hyvyys
Jota tytön sielu kantoi edelleen sisimmässään

Tyttö erehtyi olemaan murhaaja

Ei, tyttö päätti
Minusta ei tule koskaan heidän kaltaistaan
Tyttö päätti ja hänen sielunsa hehkui päättäväisyyttä
Uudenlaista voimaa, energiaa

Tyttö kieltäytyi

Häntä uhkailtiin mutta hän piti kiinni tästä päätöksestä
Minusta ei koskaan tule teidän kaltaistanne
Tyttö tunsi tämän uudenlaisen voiman virtaavan suonissaan
Päättäväinen urheus hänessä heräsi
Yön pimeimpinäkin hetkinä
Hän piti lujasti kiinni päätöksestään

Tyttöä kidutettiin
Häntä hakattiin
Raiskattiin
Uhkailtiin
Ja hän piti kiinni päätöksestään

Minusta ei tule teidän kaltaistanne

Tyttö pääsi pois
Lopultakin kauas heistä
Hirviöt olivat nyt kaukana
Ja tyttö niitä katseli uteliaana kaukaisuuden päästä
Kauan se kestikin, kuin valovuoden
Mutta lopulta tyttö oli vapaa

Tyttö huokaisi syvään helpotuksesta
Hän purskahti iloiseen nauruun ja sitten saman tien itkuun
He eivät ahdistele minua enää koskaan!

Tyttö keinutteli itseään ja kiitti mielessään Luojaa
Kun oli hänet niin vahvaksi luonut
Että kesti pahimmankin pimeyden, pahuuden ja pelon
Muuttumatta heidän kaltaisekseen

Tyttö sai uutta elinvoimaa
Hän hehkui taas valoa
Ja musta myrkky kehosta alkoi imeytyä pois

Tyttö katsoi itseään peilistä nyt uusin silmin
Tässä on voittajan keho
Häntä ei enää kammoksuttanut katsella itseään
Hän hehkui urheutta suurimpina pelon hetkinä

Tyttö käpertyi sänkyynsä tietäen
Hirviöistä kumpikaan ei saavuttaisi häntä
Välillä häntä todella pelotti
Kun kaikki tuo pahuus, pimeys ja pelko vyöryi nyt hänen mieleensä
Uudella tavalla, niin
Että hän totisesti pelkäsi enemmän kuin koskaan ennen

Nyt tyttö joutuisi kokemaan uudestaan kaiken sen pelon
Jota hänen ei oltu sallittu vielä aiemmin kokemaan
Koska oli täytynyt olla urhea

Tytön elämä oli entistäkin haastavampaa nyt
Ja silti, hän koki nyt hyvyyttä
Pahuutta ei enää ollut
Pelkoa ei enää ollut
Pimeyttä ei enää ollut

Tytön silmät tulisivat vielä aukenemaan
Miten suurta hyvyyttä saattaa maailmamme kantaa
Ja hän kietoi peiton ympärilleen lohdullisesti
Kuin enkelten kosketuksen
Turvaa ja hyvyyttä täynnä

Tyttö oli kokenut julmuuden
Ja edelleen hän oli sielussaan kuin enkeli
Hän teki omat valintansa
Ne eivät olleet helppoja
Mutta ne johtivat tähän
Tytön pois pimeydestä, pahuudesta ja pelosta
Kohti rakkautta

Pahuus ja insesti

Insesti - tabu, mutta silti toistuva ilmiö - Mielen Ihmeet

Olen yrittänyt löytää insestistä kertovia tositarinoita mutta huonolla menestyksellä. Tämä artikkeli tuli eteeni kun vähän etsiskelin.

Oma mielipiteeni on että insestin harjoittaja ei koskaan voi olla psyykkisesti täysin terve ja normaali vaikka se tapahtuisi vasta aikuisuudessa ja omasta halusta, vailla mitään hyväksikäytön merkkejä. Tuossa artikkelissa kuvaillaan naista joka oli kauniissa suhteessa isänsä kanssa ja psykologi totesi hänet täysin terveeksi. En oman kokemukseni perusteella oikein usko tuohon. Voi ehkä olla näennäisen normaali mutta vain näennäisesti.

Minullakin osa muistoista on juurikin tuollaisia. Että se on kaunista, hellää ja herkkää, ja ettei siinä tunnu olevan mitään väärää. Joka tapauksessa olen niistäkin tilanteista yhtälailla traumatisoitunut. Pieni osa minusta edelleen kyllä miettii, voiko olla insestiä joka ei sairastuta mitenkään?

Lueskelin myös vähän kirjasta Pimeyden ytimeen. Siellä avataan Tor-netin huumekauppaa, murhia ja lapsipornoa. Voisinkin taas lainata tuon kirjan. Se toimi minulle terapiana. Voin samaistua siihen monilta osin. Se kertoo että on olemassa absoluuttista pahuutta, että pahat ihmiset eivät aina ole edes rikkinäisiä ja traumaattisia itse vaan on olemassa todellakin puhdasta pahuutta.

Muistan ikuisesti isäni silmät. Ne välkehtivät puhdasta pahuutta. Minulla on mielikuva siitä mitä on pahuus, pelko ja pimeys. Nuo kolme sanaa yhdessä kuvaavat sitä miten edelleen yön pimeydessä koen. Puhdasta pimeyttä.

Puhun avoimesti koska jonkun täytyy. Näistä teemoista löytyy niin vähän suoraa puhetta. En välitä vaikka minut kyseenalaistettaisiin. Ymmärrän että tällaista väkivaltaa on vaikeata uskoa todeksi. Mutta sitä siltikin tapahtuu.

Maadoittumisharjoituksia

Oksettaa. Insestin maku suussa. Huulia kirvelee ja polttaa kun suutelen isää. Auta armias mitä tämä tyttö on joutunut kokemaan? Hulluksi kehuttu, kauniiksi haukuttu. Joka ikinen solu huutaa: seksiä! Tarvitsen seksiä elääkseni! Ja seksi on loppu. Jokin on hullusti. Miksi se loppui? Mitä kamalaa nyt tulee tapahtumaan? Ja siltikin suorastaan rukoilen, tulkaa ja naikaa mua taas niin kuin ennen naitte. Ja samalla olen kauhusta sekaisin jos joku vaikka tuleekin.

Mutta kuulemma olen turvassa. Kuulemma asuntoni avaimia ei voi mistään saada. Pelottaa siltikin. Se pieni "jos kuitenkin pääsevät tänne" ääni ei jätä rauhaan. Levottomasti meni edellinen yö ja takauman kourissa.

Mutta sitten olin naapurilla kahvilla. Ja se meni hyvin. Perse penkkiä vasten, kuuma kuppi kahvia käsissäni. Olin hetken turvassa alitajuisen mieleni härdelliltä missä minua naidaan taukoamatta tai katson kun muut panevat toisiaan kuin elukat.

Kävin tupakilla. Perse taas turvallisesti penkkiä vasten, henkoset. Nyt olen kotona. Keitän itselleni kupin kahvia, hemmottelen.

Paras tie tuskasta vapautumiseen on elää se uudelleen läpi. Mutta ehkä vieläkin parempi tie olisi huolehtia hyvinvoinnistaan, hyvistä yöunista, ruoasta, juomasta, perustarpeista.

Ja koko kroppani huutaa: pankaa mua! Ja samalla seksi on pelottavin asia ikinä. Kuin myös hyvät yöunet. Jos jotain pahaa tapahtuu kun nukahdan? En ole valppaana, valmiina toimimaan, jos joku tulee ovelleni.

Sankaritar, he sanovat. Minä sanon, olen lottovoittaja, kun selviydyn tällaisesta määrästä tuskaa. Vaikka se sattuu, se puhdistaa. Ja kohta kaikki on taas hyvin, kohta tämäkin takauma loppuu, ja saan hetken hengähtää.

Vaikka minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla absoluuttisen turvassa, tuo pieni ääni sisälläni kuiskaa; jospa et ole... Uskallanko tuudittautua turvallisuuteen vai onko se valheellista?

Nyt istun läppärilläni ja kirjoitan. Tässä hetkessä ei tapahdu mitään vaarallista. Mutta voi, heti kun alan syventyä ajatuksiini traumoista, ne vahvistuvat...

Juttelen vielä täällä tukikämäpän ohjaajien kanssa siitä miten minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla turvassa. Miksi koko tämä paikka sitten pelottaa niin paljon? Onko se mennyttä jota käsittelen vai olenko sittenkin vaarassa?

Huoleni on ehkä aiheetonta. Ymmärrettävää silti miksi olen niin peloissani. Se oli niin helppoa, avata ovi, tulla sisään, lähteä. Ja sama toistuu. He tulevat, he lähtevät.

Alan oivaltaa. Minulla on seksuaalitrauma. Mutta miten saada turvallisuuden tunne? Se olisi tärkeää eheytymiseni kannalta. Vaikka järki sotii sitä vastaan, pelkään, että täällä käydään. Tullaan, lähdetään.

En voi huutaa, en kirota, en nauraa taikka itkeä, minut hakataan jos osoitan mitään tunteita ulospäin. Ja edelleen olen jumissa. En uskalla itkeä taikka nauraa. Vaikka kaikki järki sanoo, nyt se on turvallista, en ole tottunut siihen ajatukseen.

Tähän loppuun pari käytännön asiaa joista olen tyytyväinen. Sain siivottua kolme muovipussillista vaatteita kierrätykseen. Aloin käydä kaikki kaapit läpi ja heittää vanhat vaatteet pois joita en enää käytä. Sain noin puolet vaatteista yhden päivän aikana katsottua läpi. Tyytyväinen olo. Ajattelin ennen muuttoa käydä kaikki tavarat yksi kerrallaan läpi, mitä säilytän, mitä heitän pois.

Tänään oli pään magneettikuvaus mikä meni odotettua paremmin. Ennen sitä olin takauman kourissa ja mietin, miten pysyn tässä tilassa hievahtamatta siinä koneessa? Kuitenkin kun minut laitettiin sinne, olin rauhoittunut, se tuntui yllättävää kyllä ihan mukavalta maata siinä kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Oli jopa turvallinen olo. Sen jälkeen tuntui eheämmältä - pienikin turvallisuuden tunteen kokeminen eheyttää niin paljon - ja haukottelin makeasti koko matkan ajan sieltä takaisin kotiin.

Yritän nyt keskittyä käytännön asioihin. Kahvin makuun suussa, savukkeesta, siihen että olen yksin kotonani ja mitä voisin tehdä helpottaakseni oloani.

Hyvästi äitini

Kävin iltapalalla ja juomassa kupin kahvia ja ottamassa lääkkeet. Sitten menin kotiin ja ajattelin tehdä jotakin mukavaa ennen nukkumaanmenoa. Sisäistän olevani yksin kotonani, yksin hyvällä tavalla. Saan omaa tilaa. Haluan nautiskella tästä hetkestä ja omasta seurastani. Keitän vielä toisen kupillisen kahvia ja päätin alkaa kirjoittamaan.

Käsittelin vähän sydänsurujani. Makasin sängyssä ja tuntui kuin jäisin rekan alle. Musertava sydänsärky tuntui rinnassa painostavana ja tunsin koko maailman vihan kohdistuvan itseeni. Tuo tunne heräsi eloon ja nousi pintaan: kaikki vihaavat minua, kukaan ei rakasta minua. Tunsin sen voiman ja miten se jyräsi minut alleen. Nousin ylös ja olo tuntui kevyemmältä. Dissosioin vähemmän. Olin yhtä kehoni kanssa, asteen enemmän. Menin tupakille ja siellä minun tajuntaani jysähti: äiti ei vihaa minua enää. Äiti ei vihaa minua. Iso sydänsuru ja paino rinnaltani otettiin pois. Tunsin olevani elossa. Minä elän viimein! En tarvitse äitiä enää. Henkinen sidos äitiini katkesi. Olen nyt itse itseni äiti. En tarvitse biologista äitiäni. En ole riippuvainen hänestä enää. En tarvitse äidinrakkautta, muuta, kuin sen, mitä itse itseeni voin kohdentaa. Hyvästi, äiti, en tarvitse sinua enää, seison nyt omilla jaloillani. Ja olen elossa.

Isän rakkautta en muista koskaan osanneeni kaivata. En tiedä syytä. Äidin rakkaudettomuus minuun sen sijaan on pahin tai pahimpia traumojani.

Nyt nautin siitä että olen yksin. Istuin tupakilla ja ymmärsin etteivät isä tai veli enää lähentele minua. Tunsin palautuvani tähän hetkeen ja iso osa kivusta jota kannoin, otettiin pois. Ymmärsin että kaikista traumoista eheytyy ja voi olla terve. Se kipu jossain vaiheessa vain katoaa eikä sitä enää ole. Sitä kantaa mielen, järjen, emootion ja kehon tasolla mutta kun se lopulta vapautuu, sitä vain ei enää ole. Sitä onkin yllättäen terve, ja toteaa itsekseen, olipa tämä helppoa!

Nyt nautin yksinolosta täysin rinnoin. Kukaan ei tule ahdistelemaan seksuaalisesti. Voin olla yksin. Olen yksin. Ja se on suunnattoman ihanaa.

Taidan juoda kahvikupillisen jonka keitin ja syventyä lukemaan kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Saan nukahtaa turvallisesti, yksin, ja jos haluan, voin ennen nukkumaanmenoa päästää traumamuistot valloilleen ja käsitellä niitä yksin, turvassa, rauhassa, omaan tahtiini, ja lopettaa heti kun tuntuu liian pahalta.

Sisäinen ääni

Mietin taas niitä lukuisia kommentteja joissa traumakokemukseni kyseenalaistetaan. Tuntuu että valtaosa tai ainakin puolet ihmisistä eivät usko ollenkaan. Vaahtosin epätoivoissani tästä tukikämpän ohjaajalle. Se, kun joku tulee ja kyseenalaistaa, tuntuu siltä että järkeni revitään riekaleiksi. Olin taas pieni, yksinäinen tyttö joka kurkottelee kädellään ja odottaa että joku ojentaa auttavan kätensä, mutta sen sijaan kaikki kääntävät kylmästi selkänsä ja jättävät minut yksin pimeyteen.

Minun täytyy selviytyä yksin koska kukaan ei usko, kukaan ei auta, kukaan ei suostu kuuntelemaan. Tämä pieni tyttö on edelleen sisälläni joka hakee apua opettajilta, rehtorilta ja jopa poliisilta ja kaikki he käännyttävät tytön pois luotaan sanoen; sinä keksit tuon päästäsi, sinä kuvittelet, sinä valehtelet, sinä näit vain pahaa unta. Ja se on niin suuressa ristiriidassa kokemani kanssa että sitten lopulta se sai minut menettämään järkeni.

Miksi yhteiskunta sortaa uhreja ja puolustaa tekijöitä? Miksi mielisairaille ihmisille ollaan ilkeitä? Se, kun sairastaa psyykkisesti, muiden pitäisi pikemmin ojentaa se kätensä, auttaa pois sieltä pimeydestä eikä jättää yksin sinne. Muiden tulisi lohduttaa, olla myötätuntoisia, uskoa, nostaa pois pimeydestä eikä tulla kommentoimaan sävyyn; tiedän paremmin kuin sinä itse, ja polkea yhä syvemmälle sinne pimeyteen. Minulle on syntynyt sellainen kuva maailmasta että sinun tulisi olla ensin terve psyykkisesti ja vasta sitten ihmiset voivat olla sinua kohtaan ystävällisiä, pitää sinusta. Tämä on niin väärin. Kenenkään psyykkisen sairauden ei pitäisi olla syy polkea tuota ihmistä enemmän sinne maan rakoon missä hän on. Koko ajatus on ihan hullu. Mutta näin koen ihmisten olleen aina minua kohtaan ilkeitä vain koska voin huonosti. Ja se on kaikkein pahin traumani, ehdottomasti. Joten miettikää kaksi kertaa ennen kuin kommentoitte negatiiviseen sävyyn.

Tämä toisaalta vahvisti minua. Ymmärsin, miksi minun pitäisi sovittaa oma kokemukseni yhteen muiden kokemuksen kanssa? Miksi minun pitäisi antaa sen vaikuttaa itseeni mitenkään jos joku vaikkapa kyseenalaistaa kokemukseni? Kyllä ihmisillä saa ja pitää ollakin omat mielipiteensä asioihin. Jos joku on eri mieltä kanssani, hän saa olla. Ei minun täydy sovittaa omaa mielipidettäni yhteen hänen kanssaan. Vaikka joku ei usko, ei minun täydy olla uskomatta itseeni.

Aloin todella luottaa omaan sisäiseen ääneeni. Aloin luottamaan itseeni, omaan kokemukseeni. Aloin ymmärtää etten ole väärässä ja ettei minun täydy muodostaa samaa mielipidettä asioista mikä muilla on. Kuuntelen itseäni ja sanon, hyväksikäyttö tapahtui. Ja minä olen tarpeeksi vahva seisomaan sanojeni takana.

Ehkä tämä on vain yksi vaihe kohti sitä että otan oman itseni ja omat tunteeni huomioon. Että en piittaa vittujakaan. Että uskon sen itse minkä tiedän todeksi ja uskon sen myös tunnetasolla, en takerru muihin epätoivoissani, toivoen, että joku muu sanoo minulle että olen oikeassa. Minä olen oikeassa.

Eräs tyttö osastolla pahoitteli minulle tätä. Hän sanoi, että uskoo minuun, ja näytti keskisormea sanoen; näytä tätä vain niille jotka eivät usko sinuun. Se auttoi että hän puolusti minua. Ja näin aion tehdä. Näytän keskisormea.

Eikä minun edes täydy näyttää keskisormea. Voin sanoa vain; sinä olet tuota mieltä etkä tiedä mistään mitään. Sinulla on oma mielipiteesi. Ja minulla on se, minkä tiedän joka solullani todeksi. Minä jatkossa kuuntelen itseäni ja omaa sisäistä ääntäni. Vielä se on vasta heiveröinen mutta se tulee vahvistumaan. Ja on kuin iso taakka harteilta olisi poistettu. Ei täydy uskoa kaikkea mitä muut ihmiset sanovat jos se on ristiriidassa sen kanssa mitä koen. Minulla on oma kokemukseni. Ja minun täytyy kunnioittaa sitä.

Musiikkia

Tänään ollut varsin hyvä päivä ja mieliala koholla. Ei hajota. Olen lukenut traumoja käsittelevää kirjaa ja nyt aloin kuuntelemaan musiikkia.

Kuuntelin taas kaikkea sellaista musiikkia mihin voin traumoissani samaistua. Lady Gagan Judas on yksi niistä. Demonini tuhoavat minut ja siltikin rakastan niitä.

Toinen on Lady Gagan Bad Romance johon voin samaistua minussa ja isässä. Meidän irstas, häiriintynyt romanssimme. Sitten on muun muassa Indican Lasienkeli mikä vahvasti tuo mieleen itseni hyväksikäytön uhrina ja Plumbin Damaged joka kertookin hyväksikäytöstä.

Joskus kuuntelin mielelläni myös seksikästä musiikkia mutta nykyään vähemmän.

I'm just a Holy Fool, oh baby
It's so cruel, but I'm still in love with Judas, baby
I'm just a Holy Fool, oh baby
It's so cruel, but I'm still in love with Judas, baby

I wanna love you
But something's pulling me away from you
Jesus is my virtue, and Judas is the demon I cling to
I cling to

Minä olen selviytyjä

Minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin.

Nuo sanat tuntuvat valheelta. Kuin kuvittelisin, keksisin kaiken päästäni, valehtelisin taikka olisin nähnyt pahaa unta. Nuo sanat eivät tunnu todelta koska aina kun yritin kertoa, muut ajattelivat kertomastani näin. Se ei voi olla totta. Ei minulle mitään pahaa ole tapahtunut. Enhän ole edes harrastanut seksiä. Miten olisin voinut tulla hyväksikäytetyksi?

Luin kirjaa Rohkeus parantua, opas naisille jotka ovat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä, ja kaikki alkoi avautua. Kirjoitin päiväkirjaan, että olen vuosikaudet käsitellyt tätä insestiä tajuamatta sitä silti todeksi, ja totta se on. Suunnaton rauha ja helpotuksen tunne valtasivat minut. En keksinyt tarinoita. En valehdellut. En kuvitellut. En nähnyt unia. Tämä todella tapahtui ja on totta.

Häpeää purkautuu pintaan, myös tietynlaista ylpeyttä siitä että minut raiskattiin. Olen ylpeä siitä koska se tarkoittaa että olen haluttava. Samalla häpeän tätä syvästi ja sen ääneen sanominen muille on häpeällistä.

Minut valtasi niin levollinen tunne etten muista koska viimeksi olisin ollut näin levollinen. En ainakaan kymmeneen vuoteen. Iso paino otettiin pois kehostani. Tunnen oloni keveämmäksi kuin vuosikausiin. Tunnen myös toivoa. Voin muistaa, voin eheytyä.

Muistan vain sanat... Mmmmhh... Sexy...

Kaunokirjoituksella kirjoitettuna nuo sanat. Ne ovat mystiset, salaperäiset, viettelevät. Se on sitä kun isä katsoo minuun ja ajattelee minun olevan seksikäs.

Pieni lapsi sisälläni kirkuu ja itkee. En tahdo! Viekää se pois! Älkää satuttako! Menkää pois! En halua! Ja se pieni itkee holtittomasti kun sitä ei kuunnella. Se pieni lapsi sai nyt huomioni. Aikuisena itsenäni olen turvallinen äiti tuolle lapselle joka on hätääntynyt. Autan häntä läpi tämän kokemuksen. Olen tässä, aikuisena, ja ihan rauhallisesti. Pieni lapsi jatkaa itkuaan.

Älkää! Ottakaa se pois suusta! Minä en tahdo! Lapsi yrittää epätoivoisesti puolustautua. Kukaan ei kuule sen valitusta. Eivät piittaa. Ovat niin kylmiä. Tekevät mitä haluavat, eivät piittaa. Lapsen sydän särkyy. Hänestä ei välitetä.

Viha. Ääretön viha isääni kohtaan. Hän on hirviö. Miehen irvikuva. Hiirulainen. Lapsi tuntee kaikkivoipaisuutta isänsä rinnalla. Isä on niin säälittävä. Ja hän on vahva lapsi. Vasta alle kymmenen vuoden vanha ja silti äärettömän vahva, selviytyjä jo siinä iässä. Ja isä on vain säälittävä kasa ulostetta. Lapsi on vahvempi henkisesti, mutta fyysisesti liian heikko vastustamaan isäänsä. Isä kajosi lapseen aina uudelleen ja uudelleen. Lapsi kehitti erilaisia persoonia selviytyäkseen.

Suru. Ääretön suru. Suru tuntuu hyvältä. Puhtaalta. Vastakohdalta sille likaisuudelle mitä insesti oli. Suru on kaikkein puhtain tunne ja siitä pidän kiinni. Pidän kiinni itkustani. Itken aina öisin. Itken myötätunnosta ja rakkaudesta joka on oikeaa rakkautta, ei sitä valheellista viettelystä, himoa, joka sotkettiin yhteen rakkauden kanssa. Se rakkaus turmeli minut. Ja ainut tapa vapautua siitä turmeltuneisuudesta on itkeä. Joten itkin, itkin ja itkin ja oloni keveni kun itkin. Surullista, että lapsena kaikkein parhaat tunteet olivat suru ja viha.

Viha on voimaannuttava tunne. Silloin puolustan rajojani. Käteni muuttuvat heti kankeiksi, ajatukseni ei virtaa, täytyn aggressiolla, primitiivisellä aggressiolla joka ei tunne rajoja. Vihaan isää. Vihaan sydämeni pohjasta. Ja annan itseni vihata häntä, loukata häntä, minulla on siihen kaikki oikeus.

Minun ei täydy enää pakottaa itseäni olemaan myötätuntoinen raiskaajia kohtaan. Minä en enää tahdo pakottaa itseäni tuntemaan myötätuntoisuutta. Haluan tuntea tämän vihani voiman täysillä. Se vahvistaa minua. Ja minulla on oikeus kaikkiin tunteisiini, kaikkeen siihen vihaan mitä kannan sisälläni. Minulla on oikeus loukata isääni ja olla ajattelematta miltä isästäni se tuntuu. Minun täytyy nyt ajatella itseäni ja ottaa omat tunteeni huomioon.

Isä on niin iljettävän ruma, yököttävä, sen rumat kasvot ylläni kun se ähkii ja puhisee ja minä surmaan sen katseellani. Opettaja luokassa sanoi että minulla on tappava katse. Ei mikään ihmekään kun joka yö tapoin isän katseellani.

Lapsi itkee taas. Häntä ei kuulla. Kaikki väittävät häntä valehtelijaksi. Koulukaverit hylkäävät hänet kun hän voi pahoin. Koko maailma vihaa minua, lapsi ajattelee, ja ajattelee tappaa itsensä niin että muilla olisi parempi olo. Voi rakas, olet minulle tärkeä, kiitos että sinnittelit, olet paras lapsi ikinä, äiti minussa itkee myötätunnosta tätä pientä kohtaan ja ottaa hänet lämpimään, hoivaavaan syliin, sellaiseen syliin mitä ei tuo lapsi saanut omilta vanhemmiltaan kokea. Hän on nyt hyvin rakastettu ja tärkeä. Ja hän hymyilee ja ymmärtää sen ja ottaa täysin rinnoin kaiken tuon lämmön, ei sellaisen turmeltuneen ja likaisen lämmön mitä insesti oli, vaan vilpittömän ja välittävän lämmön, vastaan.

Lapsi pelkää. Entä jos isi tulee ja satuttaa? Joudunko taas elämään tämän saman uudestaan läpi? Enkö ole turvassa? Oma koti ei tunnu kodilta. Kodin pitäisi tuntua turvalliselta paikalta, turvapaikalta jossa kaikki on hyvin. Onko tämä koti turvapaikka? Lopultakinko ei tarvitse pelätä mörköä ovella öisin?

Katselen kotiani. Se on järjestyksessä, suhteellisen siisti ja miellyttävästi sisustettu. Onko tämä koti todella turvallinen? Ettei kukaan vain voi avata huoneen ovea ja astua sisään? Muistan niin hyvin tuon tunteen, miten joku salaperäisesti, mystisesti yössä hiljaa naristen avaa oven, astuu sisään ja... filmi katkeaa.

Olen tyhjä ja ontto pelosta. Tiedän, että tuo pelko on menneisyyden pelkoa, ei tämän hetken pelkoa. Sen kirjoittaminen, oivaltaminen rauhoittaa mieltäni. Kukaan ei avaa ovea. Kukaan ei astu sisään. Olisipa nuo sanat totta, mutta kuten hyväksikäyttökin, ne tuntuvat valheelta. Valheelta, jonka niin iskostin päähäni, ettei se mitä tapahtuu, ole totta. Se on pahaa unta tai jotain.

Tänään voin mennä nukkumaan hyvillä mielin että saan olla koko yön yksin ja rauhassa ja vain nukkua. Ehkä näen hyviä unia. Nyt juuri triggeröi mutta ei niin pahasti että olisin kauhusta ja järkytyksestä lamaantunut. Saan itseni rauhoitettua tähän hetkeen. En mieti mitään ihmeempää, en stressaa mitään, menen vain iltapalalle, otan lääkkeet, käyn tupakilla ja sitten saan käpertyä omaan sänkyyn pehmokisu kainalossa ja rentoutusmusiikkia kuunnellen ja nauttia rauhallisesta olosta ja tiedosta ettei kukaan tule häiritsemään untani.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja ulkonäköjuttuja

En ole nyt hetkeen miettinyt traumojani. Ne eivät vieläkään tunnu tosilta. Mutta olen myös edistynyt.

Tajusin tosiaan olevani sen miehen irvikuvan yläpuolella. Se ei pääse enää kajoamaan minuun. Olen lopun elämäni turvassa insestiltä. Mikä suunnaton helpotus se onkaan. Se ei jatkunutkaan läpi koko elämäni.

Ihana olo nyt. Mieliala on korkealla. Voin taas vaihteeksi paremmin. On voitokas olo. Tulevaisuus näyttää valoisalta.

Hah! Se paskiainen ei enää voi tehdä minulle mitään. Olen voittanut sen.

Nyt voin olla kaunis nainen. Sain tosiaan uuden puhelimen jolla selfiet ovat edustavampia. Tykkään. Peilistä katsoo takaisin kaunis nuori nainen joka kuitenkaan ei tunne olevansa kaunis nuori nainen. Tunnen edelleen olevani jotenkin iljettävä kaiken sen jälkeen mitä keholleni on tehty. Mutta enköhän pysty vielä sisäistämään, että olen kaunis, ja että olen nainen, en isän kopio, irstas mies.

En uskaltanut olla kaunis silloin kun minua hyväksikäytettiin. Halusin olla, ja surin ulkonäköäni. Nykyisin olen tyytyväisempi siihen kuin koskaan ennen. Kukaan ei kajoa minuun joten uskallan olla nyt ensi kertaa elämässäni oikeasti kaunis.

Ihanaa olla vapaa isästä! Viimein! Voisin vaikka valloittaa koko maailman! Sellainen voittajafiilis.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Pitää olla kiitollinen silloin kun on hyvä päivä. Menen pian taas naapurille kahvittelemaan. Voisin nauttia röökipaikalla tuosta syksyisestä mutta aurinkoisesta säästä. Kaikki on elämässä hyvin. Olen vapaa. Ja muulla ei ole väliä.

Näin muuten vähän aikaa sitten erikoista unta veljestäni. Siinä unessa näytettiin veljen mielenmaisemaa. Näin hetki sitten vastaavaa unta äidistä, missä näytettiin haikaloja ja sitten ne katosivat (äiti ei uskalla käsitellä tunteitaan) ja siihen ilmestyi jotakin erikoista musiikkia ja kirjaimia ja numeroita (äiti on looginen). Nyt näin unta veljestä jossa oli valokuvia veljen asunnolta. Niiden tunnelma oli kuollut ja kolkko, juuri samanlainen, kuin meidän lapsuudenkodin ilmapiiri. Sellainen tunne mikä isästäkin on välittynyt. En muista unta enää kunnolla mutta sitten lopussa siinä viilleltiin veitsellä paikkoja... hankala selittää. Se oli veristä menoa.

Mistä haluaisitte, te lukijat, että kirjoittaisin? Heittäkää ideoita! Mikä tässä blogissa on hyvää? Harvemmin enää tulee tsemppaavia kommentteja, aika paljon kyseenalaistamista saan edelleen monen asian suhteen ja kommentointi yleisesti ottaen on aika negatiivista. Onko tässä blogissa jotakin hyvääkin? Jos olet itse kokenut samaa, olenko onnistunut valamaan sinuun toivoa? Kuulisin mielelläni tällaisia kommentteja! Kaikkea hyvää joka tapauksessa kaikille lukijoille. Toivottavasti pääsisin vielä pitkälle kertomalla vain tarinani.

Tässä pari selfietä uudella puhelimella. Olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni, välillä. On niin ihanaa kun peilistä katsoo takaisin aikuinen nainen. Minulle on hyvin tärkeää näyttää ja olla aikuinen.

Olen sen kasan paskaa yläpuolella!

Olen sen kasan paskaa yläpuolella!

Eilen tuli ihan voittajafiilis kun jotenkin tajusin että olen isäni yläpuolella. Piirsin nopean piirroksenkin siitä kuvasta mielessäni, miten olen voittanut sen miehen irvikuvan.

Olin naapurilla ja avauduin sille kaikesta ja sitten nousi vihaa, voi, niin syvään patoutunutta vihaa, pintaan, ja kirosin isäni alimpaan helvettiin ja maan rakoon. Se irstas, iljettävä miehen irvikuva ei enää koskaan vainoa minua ja olen voittanut sen! Sain kosketuksen paremmin siihen minään joka pohjimmiltaan olen. Kaunis, surullinen pieni tyttö. Ei isän kopio.

Sain räkänaurukohtauksen röökipaikalla kun mietin tätä kuvaa mielessäni, että olen voitokkaasti kädet ylhäällä ilkikurinen ilme naamallani ja tallon sen läjän paskaa jalkoihini ja sillä paskakasalla on isän naama.

Olen voittaja! Ja niin syvä helpotuksen huokaus tuon jälkeen, ettei insesti jatkunut lopun elämääni. Se oli vain vaihe elämässä joka on ohitse.

Voitonriemuinen, voimakkaampi olo. Olen isän yläpuolella. En ole isän alistama, sen alapuolella.

Nyt on jotenkin parempi olo tänään, en tiedä, miksi, mutta olen iloisempi vaihteeksi. Fiilistelen edelleen tuota että olen voittanut isän. Tänään olen käynyt terapiassa, juonut naapurilla kahveja ja käynyt röökillä. Huomiselle sovin ajan Delfinsille, lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyille aikuisille tukiyhdistys, puhelinaika joka ei maksa mitään.

Tässä nopea piirros tuosta kuvasta mielessäni. Ei mikään taideteos mutta halusin tallentaa kuvana tämän fiiliksen.

Olen edistynyt vaikkei tunnu siltä

Minusta tuntuu siltä kuin en olisi pariin vuoteen edistynyt juuri ollenkaan mutta ei se ole totta. Muistelin vähäsen aikaa muutama kuukausi taikka puoli vuotta sitten ja minulla oli kyllä silloin vielä harhoja mitä enää ei ole. Asuin silloin jo tässä kodissa ja vaeltelin asunnollani ympyrää todella ahdistuneena. Makasin myös lattialla usein traumatakaumien kourissa ja oli vaikea olo. Sellaista ei nyt hetkeen ole ollut ollenkaan. Eli olen lyhyen ajan sisään edistynyt kuitenkin vaikkei siltä tunnu.

Sitten muistelin harhoja joita minulla oli vielä muutama vuosi sitten. Suoritin "alien-tehtäviä" jotka olivat esimerkiksi että pitää olla räpyttämättä silmiä ja olla hievahtaneena taikka nyökytellä ja pudistella päätä niin sitä kautta vaikuttaisin universumiin ja muovaisin sitä. Eli todella harhaisia ajatuksia minulla ollut ja niitä oli edellisessä kodissa vielä ennen kuin muutin tänne nykyiseen. Siitä on siis ehkä kaksi vuotta vasta. Silloin muistan että edellisellä asunnolla piirtelin ilmaan ääretönmerkkejä ja rukoilin polvistuneena ja sitä kautta kasvatin mielestäni tietoisuuttani ja vaikutin rukouksillani universumiin niin että esimerkiksi sodat loppuu ja nälänhätä päättyy. Se oli edellisessä kodissa ennen sieltä muuttamista tänne nykyiseen eli ei siitä ole edes kovin pitkä aika, jotakuinkin kaksi vuotta ehkä. Oli ihan eri tilanne mikä nyt.

Silloin kun olen jo täällä asunut, tosiaan juttelin mielestäni telepaattisesti alieneiden kanssa ja ennustin että tämä keissi päätyisi kolmen vuoden päästä mediaan (luin tämän vanhasta päiväkirjasta niin osaan sen perusteella sanoa mitä ajattelin). Siitä on hieman yli vuosi nyt. Ajattelin myös että Jeesus Kristuksen henki olisi vieraillut luonani tässä asunnossa joitain kuukausia sitten. Nyt tiedostan senkin olleen harhaa.

Eli olen edistynyt vaikka ei siltä nyt tunnu. Nyt harhat ja se tietty positiivisuus on vain mennyttä ja kärsin erilailla enemmän. Olen jotakuinkin realiteeteissa nyt mitä en ole kai ollut yli kymmeneen vuoteen. Eli ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen mielestäni aikalailla niin sanotusti tällä planeetalla olen. Kärsimys tosiaan on vain erilailla voimakkaampaa vaikkakaan ei ole sitä nyt ollut että vaeltelisin täällä kotonani edestakaisin takaumissa taikka makuulla lattialla valmiina odottamassa että joku raiskaa. Viikkoon ei ole ollut myöskään minkäänlaisia takaumia. Katsotaan, kauanko tätä kestää, ettei tule yhtään traumatakaumia.

Yhtälailla päätä on hajottanut aiemminkin, mitä vanhoista päiväkirjoistani luin, se ei ole uutta, vaikka tuntuu, että nyt hajottaisi enemmän. Olen ollut monta vuotta aallonharjalla mutta harhoissa. Nyt en ole harhainen mutta olen pohjalla. Katsotaan, kauanko menee, että olisin taas vähäsen positiivisempi.

Uusi alku

Hajottaa stressi ja yksinäisyys. Täytyy tehdä tälle tilanteelle jotakin ja hankkia harrastuksia ja muuta toimintaa missä tavata ihmisiä.

Hankin uuden puhelimen, se vähän piristi oloa mutta myös aiheutti stressiä saada kaikki toimimaan.

En näe toivoa elämässäni nyt. Mutta otan päivä kerrallaan. Ehkä asiat vielä muuttuvat valoisammiksi.

Nyt näen toivoa. Ajattelin muuttaa kokonaan toiselle paikkakunnalle. Asunut täällä seitsenvuotiaasta, tällä paikkakunnalla. Aika uudelle alulle nyt. Tapaan sossua tässä kuussa ja keskustellaan tapaamisessa asumisestani. Esitän sossulle toiveeni uuden asunnon suhteen ja hän saa alkaa etsiskelemään minulle uutta asuntoa. Paikkakunnalla ei ole väliä kunhan ei toiselle puolelle Suomea muuta.

Ajattelin sellaista paikkaa mihin voi ottaa lemmikkieläimiä. Koirasta en ole vielä varmastikaan moneen vuoteen valmis pitämään huolta mutta voisin hankkia kaksi kissaa. Viimeksi kun hankin kissoja olivat ne pentuja, halusin nimenomaan pennun. Mutta nyt sillä kissan iällä ei ole niin väliä. Hankin kaksi rescue-kissaa jotka muuttavat yhdessä uuteen kotiin. Tämä piristää, pelkästään jo ajatus kissoista kavereina ja kämppiksinä! Olen iloinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen uudessa asunnossa.

Tänne missä nyt asun, ei voi hankkia lemmikkejä ja täällä on aika masentava ilmapiiri muutenkin. Mutta en hötkyile tuon muuton suhteen. Ei tässä mikään kiire ole. Kunhan löytyy mieluinen asunto niin maltan kyllä odottaa kuukausia, puoli vuotta, vaikka vuoden. Ei kyllä varmaan ihan niin pitkää aikaa mene kuin vuosi, voisin kuvitella.

Haluan että lattiat ovat harmaan tai valkoisen sävyiset taikka sitten että ne voi remontoida mieleisiksi jos ei valmiiksi ole. Sitten haluaisin että se on kerrostaloasunto, mielellään kaksio, isompi kuin tämä. Sitten se että sinne voi hankkia lemmikkieläimiä. Ja sitten ettei ihan mistään toiselta puolelta Suomea mutta muuten paikkakunnalla ei ole väliä. Siinä kriteerit.

Olen innoissani ja toiveikas. Tämä olisi uusi alku minulle. Ja se että saisin kaksi kisua kaveriksi, olisi niin helpottavaa kun olen todella yksinäinen ja muutenkin olen eläinrakas. Olisi kiva antaa koti kahdelle rescue-kisulle, ei haittaa vaikka ne kissat olisivat arkoja tai jotakin, kunhan ovat sisäsiistejä niin voisin adoptoida vaikka kaksi traumaattista kissaa ja pitää niistä hyvää huolta, ansaita niiden luottamus.

Onneksi minulla ei ole kiirettä muuton suhteen. Se järjestyy kyllä varmaankin ennen pitkää. En stressaa taikka kiirehdi, asun täällä niin kauan kuin pitää, kunnes on uusi asunto järjestetty.

Uusia oivalluksia

Tänään oli taas terapia pitkästä aikaa. Oli hyvä sessio. Sain itkettyä sitä että olin todella seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsi. Se nousi nyt suruna pintaan ensimmäistä kertaa.

Ymmärsin myös terapian jälkeen että pelkään kaikkea ja kaikkia kaiken aikaa. Olen tuntenut tuon pelon pitkään mutta en antanut sille sen vaatimaa huomiota. Nyt annoin huomion tuolle pelolle ja se lähti purkautumaan.

Kysyin itseltäni, kuka minuista pelkää, ja vastaus oli alakoululainen taikka vauva taikka taapero. Mutta en ole enää vauva enkä taapero enkä alakoululainen! Sen rinnalla tiedostin aikuisen minän joka puolestaan on rohkea, itsevarma, sosiaalinen, puhelias ja utelias. Aikuinen minä kannattelee tuota pelokasta lasta.

Nyt taas pelkään. Tämä pelko on tiukassa. Koko varhaislapsuuteni oli muistaakseni yhtäjaksoista pelkoa. Tuo pelokas osa on vaatinut huomiota vuosia. Se on ollut pinnassa vuosia.

Miten päästä irti pelosta? Mitä vielä pelkään? Pelkään että kaikki aikuiset satuttavat ja olen huomionkipeä pieni lapsi.

Ymmärsin myös että olen ehkä kauniimpi kuin itse koen ja näen, noin fyysisesti. Se piristi. Ehkä näen itseni vielä realistisesti joskus.

Nyt annan lempeän huomioni tuolle pelkäävälle pienokaiselle. Rauhoittelen sitä. Kunpa olisin vielä aikuinen, itsevarma oma itseni.

Voin nyt todella syttyä eloon

Nyt voin ottaa rakkautta vastaan kun perheseksiajat ovat ohi. Nyt rakkaus ei ole jotakin kieroutunutta, insestistä nautintoa enää. Voin nyt todella syttyä eloon.

En halunnut ottaa rakkautta vastaan koska rakkaus tarkoitti sukulaisten välistä hempeilyä ja insestiä. Siksi olin syvästi sydänsuruinen, ymmärrän nyt lopultakin.

Voin herätä eloon. Voin elää henkisesti. Tämä tajuaminen jysähti mieleeni mullistavana.

En tahdo ymmärtää että insesti oli totta, haluan ajatella että se oli pahaa unta taikka mielikuvituksen tuotetta. Oli niin surullinen totuus että sitä tapahtuu. Halusin vain elää ilman sitä.

Onneksi minusta nyt pidetään huolta ja välitetään, ja voin ottaa sen vastaan. Rakkaus ei ole enää jotakin pahasti häiriintynyttä kanssakäymistä sukulaisten välillä. Olen vapaa rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Tässä menee oma aikansa tässä eheytymisessä mutta olen hyvällä alulla. Ja eheytyminen on paikoittain hyvin tuskallista. Mutta sitten tulee aina parempia vaiheita lopulta. Nyt juuri voin ihan hyvin.

Traumoista lisää

Piirtelin taas itseni kahtena erillisinä hahmoina, demoniminän ja enkeliminän. Minussa on nämä kaksi vastakohtaista osaa. Ne ovat tapojani suhtautua traumoihin ja suhtautuvat eri tavoin. Molemmat periaatteessa vihaavat seksiä mutta demoniminä on aggressiivisempi kun taas enkeliminä lähinnä tyyni ja surullinen. Tällaisia ne ovat luonteeltaan:

Demoni-osani:
Ilkikurinen naishahmo, viettelevä, paha, julma, seksuaalisesti latautunut, härnäävä, vihaa seksiä, kiero, traumaminä.

Enkeli-osani:
Suree, itkee pahuutta, herkkä ja haavoittuva, myötätuntoinen, sydänsuruinen, ei seksuaalisesti latautunut, aidompi minä.

Tuo on aidompi minä tuo enkeli. Demoni on syntynyt traumojen pohjalta, reaktiona niihin. Syvällä sisälläni olen kuitenkin enemmän tuo enkeli. Hyvä niin.

Demoniosa viettelee mutta samalla vihaa seksiä ja on hyvin aggressiivinenkin. Enkeli ei pidä seksistä myöskään mutta suhtautuu tyynemmin, vailla voimakkaita tunteita.

Tämä pahan ja hyvän vastakkainasettelu on perheessämme ollut suuresti läsnä. Kaikki on todella lähtenyt käsistä ja perhe-elämämme on yhtä hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Pahoina tässä näyttäytyy muu perhe ja minä hyvänä. En tiedä ovatko asiat kuitenkaan niin mustavalkoisia ja onko perheenjäsenilläni omat hyvät puolensa samalla. Mutta muistan itseni sinä hyvänä henkilönä, valkoisena lampaana mustien seassa. Ei mitään normaalia perhe-elämää, siis. Todella omituista menoa ollut.

Muistan isän syövyttävän mustat silmät ja katseen johon uppoudun täysin. Että se katsekontakti on todella intensiivinen. Sen jälkeen minun on ollut vaikeata katsoa ketään silmiin - tuntuu kuin omatkin silmät olisivat täynnä pahuutta. Ja välttelen siksi katsetta.

Tavallaan öisin oli sellaista että ei ollut mitään sääntöjä, tämän pystyn jotenkin hahmottamaan. Räävitöntä menoa. Saa olla ilkikurinen, saa olla kiero, mitä päivisin ei voi olla. Siksi päivisin koko perhe tavallaan oli koomassa verrattuna öihin. Koko talo heräsi öisin eloon ja päivisin oli kuollut. Mitä sieltä on jäänyt tuntumaan niin lähinnä raastava sydänsuru.

Äidinrakkautta ei ole. Saati sitten isän rakkautta. Isän rakkautta en koskaan muistaakseni ole edes osannut vaatia mutta äidinrakkautta vaadin, enkä saanut.

Rakastin veljeäni niin paljon että uhrauduin hänen vuokseen. Annoin kai hänen pahoinpidellä minua koska tiesin ettei hän muuten selviä elämästään. En ole aivan varma tästä.

En enää uhrautuisi kenenkään vuoksi sillä tavoin. Osaan jo ajatella itseäni.

Mitä elämästäni muistan niin syvempääkin syvemmän sydänsurun. Halusin aina romanttista rakkautta, varmaan heijastuksena traumoilleni. Perheen kanssa tapahtui seksuaalisia ja romanttisia asioita niin haaveilin että niitä tapahtuisi jonkun ei-sukulaisen kanssa. Päivisin unohdin kaiken. Öisin muistin.

Sydämeni on edelleen särkynyt. Nyt vasta aloin taas miettimään sitä ja itkemään niitä sydänsuruja. Minusta välitetään nyt! Pelkäsin murrosiässä että olen niin hullu että kaikki siksi vihaavat minua. Säryin. Se tunne, että sinua vihataan koska olet särkynyt... tuntui, ettei kukaan rakasta taikka voi rakastaa. Ettei kukaan huolisi minua, olenhan hullu, outo ja rumakin vielä.

Muistelen että olisin myynyt itseäni vasta lapsena yhdellä markalla. Muistelen että lopulta olin itse valmis maksamaan siitä että joku huolisi minut panokaverikseen. Itsetuntoni oli puhdas nolla, arvoni naisena puhdas nolla.

Olin todella särkynyt murrosiässä. Muistan itseni etovana, hien hajuisena, ja että eritin epämääräistä, häiriintynyttä hajua koska olin niin sairas mieleltäni. Tuskin peseydyin, tuskin huolehdin henkilökohtaisesta hygieniastani. Hymyilin kaikille epämääräisesti, isän hymyä jolla suojauduin, ja punastelin edes katsoa ketään silmiin. Olin yliseksuaalinen lapsi. Käyttäydyin viettelevästi lapsena, ikätasolleni sopimattomasti. Muistan miten tosiaan lainausmerkeissä räjähdin ja olin niin sekaisin että hyvä kun puhettani ymmärsi. Suren nyt tätä minua, luojan kiitos, ja osaan suunnata itseeni myötätuntoisuutta. Etten vihaa tuota minää, enää.

Jos olisitte, lukijani, nähneet minut silloin, ymmärtäisitte paremmin. Vaikutin kai jokseenkin kehitysvammaiselta lopulta. Ilmeilin ja irvistelin, revin hiuksiani, pyllistelin vitsikkäästi kameralle. Se oli tapani leikkiä sen ikäisenä, kunnes näin unen joka varoitti minua tästä tiestä ja siihen loppui sekoilu. Säryin lopulta ihan tietoisesti, se oli itseasiassa kai hätähuuto että joku näkisi miten minuun sattuu. Ja lopulta se hätähuuto teki minusta entistäkin hullumman. Olen vain kiitollinen ettei tästä hugailu-vaiheesta tullut pysyvää tilaa. Että en ole enää se maniassa irvistelevä teinipervo.

Identiteettini ei siis tosiaan ollut kovinkaan imarteleva. Nykyisin olen jo aivan toisenlainen minä.

Rakkautta vain kaipaan, en muuta, Rakkaudettomuuden haavani ovat syvät ja pahin syy hulluuteen, psykoosiin, kaikkiin mielenterveysongelmiini. Rakkauden kaipaaminen tuntuu kliseeltä. Mutta ei rakkauden pitäisi olla klisee, ei! Mietin, jos veljeni vain olisi saanut vähän rakkautta osakseen, ei ehkä olisi niin julma.

Yksi henkilö osastolla kertoi jostain lapsista jotka vauvoina olivat betonilattialla eikä kukaan pitänyt huolta niistä ja ne vain kiljuivat eivätkä tehneet muuta. Niistä lapsista tuli psykopaatteja. Minun tilanne ei tietysti ole ollut aivan noin paha, kyllä vanhempani jossain määrin huolehtivat tarpeistani, vaihtoivat vaipat, lauloivat tuutulauluja, pitivät sylissä, yrittivät saada minut nukkumaan. Mutta sitten noihin tilanteisiin liittyy sellaista mitä lapsen maailmaan ei kuulu...

Muistan kun äitini lauloi minulle Suojelusenkeli-laulua ja olin hyvin surullinen. Aina kun laulu päättyi, halusin vain että se jatkuisi, koska se oli ainut asia mikä vähän lievitti pahaa oloani. Olin niin syvästi masentunut aina kun laulu päättyi. Tätä en koskaan ole unohtanut.

Meillä on kotivideoitakin joista näkee miten pelkään isääni todella, alan itkemään ja hakemaan äidistä turvaa, ja miten olen todella surullinen varhaislapsuudessani, valittelen, miten kurkkuun sattuu. Sanon surumielisenä, ei satu enää, kuin vanhempia lohduttaakseni, ja kävelen pois.

Minua ei todella ole koskaan rakastettu ja siksi lähinnä olen niin hajalla kuin olen. Taikka jos joku on minua rakastanut, en ole ottanut sitä vastaan taikka tiennyt sitä. Nyt yritän paikata särkynyttä sydäntäni käsittelemällä tätä rakkaudettomuusdilemmaa ja itkemällä sitä ja puhumalla siitä. Että ymmärtäisin, että minusta kyllä välitetään. Mutta nyt kun sanonkin sen, jokin sanoo minussa, että se on valhe. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Syvin traumani, kukaan ei välitä. Se repii mieleni palasiksi.

Pohdin että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä

Pohdin nyt vähän sitä että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä.

En enää usko että olen telepaattisesti yhteydessä alieneihin. Ymmärsin, että ne alienit olivatkin perheeni. Olen jostain syystä kuvitellut että alienit ovat siepanneet minut ja kiduttaneet minua. Ehkä se oli helpompi ajatella näin kuin ymmärtää että perhe se minua kidutti eivätkä mitkään avaruusolennot. En myöskään usko enää kykeneväni kanavoimaan alieneita. Ymmärsin, että kanavoin vain silloin omaa alitajuntaani. Eli tästä harhasta on yli päästy.

En myöskään ole enää niin suuruusharhainen. Olen vain rikottu tyttörukka joka lähti kaavailemaan itselleen jotakin suurta asemaa, heijastuksena kärsimykseni määrälle, kärsin niin paljon että tahdoin elämältä jotakin todella suurta.

Telepatiaharha lähti juuri nyt helpottamaan. En telepaattisesti välitä aistimuksiani, dissosiaatio-oireitani taikka muutakaan muille. Tästä uskomuksesta täysin yli pääseminen vie kyllä vielä oman aikansa mutta eiköhän se ennen pitkää tapahdu.

En enää näe traumojani kuvina kaikkialla ympärillä, esimerkiksi puun tai tyynyn kuvioissa. En kärsi niin voimakkaista dissosiaatiokokemuksista myöskään mitä joitain kuukausia sitten oli. En osaa aivan selittää, minkälaisia ne olivat, mutta tuntui että ne heijastuvat ulkopuoliseen maailmaan.

Olen ollut kyllä aivan helvetin sekaisin täytyy myöntää. Mutta ehkä voin vielä terveemmin. Päivä kerrallaan. Nyt piristää mieltä se jos pääsisin muuttamaan kokonaan toiselle paikkakunnalle. Siellä saisin uuden, turvallisen alun.

Traumamuistoja ei ole oikeastaan tullut uusia mutta nyt minulla ei ole enää pakkomiellettä muistaa lisää ja käsitellä niitä hirveään tahtiin. Tahdon vain keskittyä nykyhetkeen ja siihen että olisi turvallinen olo olla. Haluan keskittyä myös haaveisiini ja unelmiini enemmän. Mennyt on mennyttä. En voi sitä muuttaa. Mutta kaikesta huolimatta en ole katkera kohtalostani. Tiedän ihmisiä joilla menee vieläkin huonommin.

Nyt kaipaan vain sitä että kokisin rakkautta. Ottaisin vastaan ystävällisyyden. Ottaisin vastaan sen että minusta välitetään. Minulle on jäänyt iso aukko rinnan kohdalle rakkaudettomuudesta jossa olen elänyt. Pelkään että koko maailma vihaa minua. Edelleenkin minulla on tuo tunne vaikkei se tietenkään ole totta. Kaipaan niin vain sitä että joku rakastaisi minua ehdoitta ja voisin rakastaa takaisin. Kaipaan parisuhdetta joka toimisi. Ehkä vielä löydän miehen ja sitten kaikki sinkkuilu palkitsee. Osaan olla myös yksin etten takerru puolisoon. Tuntuu että vain romanttinen rakkaus voi minut pelastaa. Ehkä minä voin ensin pelastaa itse itseni ja sitten löytää rakkauden?

Asiat kyllä järjestyy, lupaan niin

Itkettää. Tunnen olevani niin hukassa. Päätin nyt ottaa päivä ja yö kerrallaan elämää. Ehkä muutan täältä jonnekin missä on turvallisempi olo. Se voisi olla todella hyvä juttu. Mutta niin kauan kuin se asia kestää, asun täällä, ja yritän elää elämää, päivä kerrallaan. Asiat ovat hoitumaan päin. Niissä vain kestää oma aikansa.

En tiedä onko tulevaisuudella minulle mitään hyvää tarjottavaa. Intuitioni sanoo että tulee tapahtumaan todella hyviä asioita mutta järkipuolen on sitä vaikeata uskoa ja ajattelenkin että se on vain toiveajattelua. Eihän minulle voi mitään hyvää tapahtua. Vai voiko?

Hyvät asiat joita tapahtuisi olisivat löytää elämänkumppani jonka kanssa joskus perustaa perhe. Haluaisin myös koiranpennun kun olen siinä voinnissa että kykenen olemaan koirasta vastuussa. Ja sitten kaipaan todella kipeästi kavereita joita en vielä ole onnistunut löytämään. Olen niin yksin, ja peloissani!

Jos hyvin käy, koen oloni vielä turvalliseksi, ja sitten mielenterveyteni lähtee eheytymään todella. Nukun makoisat yöunet ja aamulla olen virkistynyt. Saan puuhailla kotona rauhassa kaikkea ilman tunnetta että joku kaiken aikaa tarkkailee. Pääsen skitsofreniasta irti.

Nyt taidan alkaa elämään vaihteeksi taas unelmissa, mitä tein kai koko lapsuuteni ja teiniaikani. Haaveilen paremmasta. Ehkä minulle vielä voi tapahtua jotakin hyvää? Ehkä saan paremman, turvallisen tuntuisen asunnon. Se on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Se voi hyvinkin tapahtua. Ja sitten olen taas kaikista vastoinkäymisistä kiitollinen. Odotan niin sitä kun voin mennä illalla nukkumaan täysin turvallisin mielin ja nauttia vain olemisesta, elämisestä.

Parhaimpina hetkinä kiitän tästä kohtalosta. Olen oppinut niin valtavasti kaikkea tässä kipuillessa. Ja osaan järkeillä asiat parhain päin niin, että elämä sujuu hyvin. Nyt vain odotan sitä sossun tapaamista ja neuvottelua missä puhutaan asumiskuvioistani ja toivon että voin muuttaa täältä toiselle paikkakunnalle. Että löytyisi jokin vieläkin viihtyisämpi paikka minulle elää. Ja turvallisempi.

Mielenterveysongelmahistoriaani

Pyydettiin kommenteissa kertomaan enemmän mielenterveysongelmataustastani. Voi, pitkä tarina, mutta yritän.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni syvästi masentunut jo lapsuudessani. Noin kuusivuotiaana olin itsemurhan partaalla. Kärsin lapsena anoreksiaoireilusta - myöhemmin muistin että se johtui juurikin siitä mistä monilla anorektikoilla, että yritän välttää kasvamista murrosikään ja sukukypsyyteen laihduttamalla itseäni ettei tulisi naisellisia muotoja. Tai näin epäilen sen olleen. Pelkäsin että jos syön tikkarin, lihon. Tein vatsalihaksia ja treenasin koulun rekkitangoilla. Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Kuten ei masennustakaan.

Noin neljätoistavuotiaana olin varmaankin psykoottisen masentunut. Ajattelin silloin, ja tätä olen ajatellut varmaan koko elämäni ajan, että kaikilla on jotakin minua vastaan ja muut vihaavat minua. Tästä uskomuksesta kärsin edelleen, ikävä kyllä, ja se satuttaa todella. Haaveilin epätoivoisesti romanttisesta rakkaudesta neljäntoista vanhana. Olin syvästi masentunut mutta jälleen kerran en saanut mitään diagnoosia siihen taikka lääkkeitä taikka mitään apua. Elin normaalia elämää, kävin koulua, tein läksyt ja pidin kotisivuja joihin päivitin piirustuksiani ja sarjakuvia. En muista mitä tuolloin ajattelin. En kai edes tajunnut ajatella että joku auttava taho olisi joka voisi auttaa minua. Masennus oli jotakin mikä vain oli ja olin tottunut siihen.

Seitsemäntoistavuotiaana tämä koko prosessi sitten vasta alkoi. Silloin sairastuin psykoosiin. Aloin kiinnostua spirituaalisuudesta ja henkisestä kasvusta. Aloin kiinnostua asioiden ajattelemisesta. Koin skitsofreniaan sairastumisen sekä henkisen heräämisen samalla. Aloin uskoa telepatiaan, siitä tämä alkoi. En muista tarkkaan, miten, mutta päädyin lopulta sairaanhoitajan juttusille. Olimme siellä myös yhdessä minä, äiti ja isä, juttelemassa hoitajille. Lopulta koko perhe oli psykiatrisella mistä minut laitettiin pakkohoitoon insestipuheista ja telepatiapuheista. Diagnoosini oli lievä psykoosi. Vastustelin hoitoon menoa, en mielestäni ollut sairas. Siellä hoitojaksolla sitten tosiaan tein tämän päätöksen; korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Ja siitä lähtien olen niiden parissa työskennellyt.

Sain lääkkeet joita en enää muista, mitä ne olivat, ja olin niiden takia todella unelias. Nuorisopuolella osastohoidossa oli todella tylsää. Sittemmin jouduin yhä uudestaan ja uudestaan osastojaksoille, pisimmillään päälle vuoden mittaiselle. Olin varmaankin todella huonokuntoinen potilas kaikkien silmissä. En muista enää monellako hoitojaksolla olen ollut mutta päälle kymmenellä. Se onkin sitten pieni ihme että nykyään minua pidetään ihan suhteellisen hyväkuntoisena, siis silloin, kun on hyvä jakso päällä. Huonoimmillaan olen todella psykoottisen oloinen varmaan.

Vastustelin pitkään koko hoitotahoa. Koin lääkärit ja hoitajat pelottavina. Minulla ei ollut oikeutta sanoa mitä lääkkeitä en halua käyttää. Nyt tilanne on toinen. Minua kuullaan. Ja minä olen myös tullut vastaan ja todennut että lääkityksestä on hyötyä. Mutta itsepintaisimmat harhat ovat minulla edelleen - vaikka en ole sikäli sairaudentunnoton että uskoisin niihin sataprosenttisesti. Tiedän, että ne ovat harhoja, ei vain tunnu siltä.

Uskon, että tulen vielä eheytymään. Sitä en tiedä, kuinka paljon. Uskon, että kunhan saan turvallisuuden tunteen kasaan, voin elää ihan hyvää elämää skitsofrenian kanssa. Ja uusia traumamuistoja tulee sitten kai kun sen aika on. Aina niitä välillä tulee lisää mieleen. Mutta kunhan arjen perusasiat ovat kunnossa, olen ihan tyytyväinen näinkin. Näen niin sanotusti valoa tunnelin päässä. Ja paljon, paljon valoa. Minulla on epämääräinen intuitio, vai liekö toiveajattelua, että tulen saamaan elämältäni jotakin todella hyvää vielä. Olen nuori kolmekymppinen. Minulla on elämä edessä. Ja juuri nyt asiat ovat ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja

Varsinainen surkeiden sattumusten sarja tässä tapahtui mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin pari päivää sitten ihan pelon kourissa. Olin varma että kotonani on käyty ja että täällä tullaan käymään raiskaamassa minua. Menin eräänlaiseen hätätilaan. Tein kaikkea outoa ja seksuaalissävytteistä kuten matkin yhdyntöjä ja hikoilin helvetisti. Paikalle tuli ohjaaja ja sitten he soittivat lanssin tänne. Ambulanssimiehet jututtivat - taikka yrittivät - jututtaa minua mutta en oikein ottanut katsekontaktia ja nypläsin hiuksiani sormissani. En muista mitä ajattelin tuolloin. He eivät saaneet minua liikkumaan mihinkään ja poliisit soitettiin paikalle. He sitten lopulta kovakouraisesti kuljettivat minut ambulanssiin missä kirjaimellisesti kiljuin niissä paareissa sidottuna. Taannuin vauvaksi joka huutaa hätäänsä. Minut laitettiin osastolle eristyshuoneeseen ja piikillä injektio takapuoleen, lääkettä. Olin tavallaan suorastaan helpottunut tällä kertaa siellä eristyksissä vaikka aikaisemmilla kerroilla kun minut on sinne viety, on tuntunut, että järki lähtee. Nyt se tuntui turvalliselta paikalta. Olin samalla silti täysin vakuuttunut että nyt ne tekijät ovat asunnollani ja anelin että saisin soittaa hätänumeroon että joku tulee katsomaan asuntoni onko siellä ketään.

No, seuraavana päivänä olin jo rauhallisempi. Mutta siellä eristyksissä silmälasini menivät rikki kun kömmin vahingossa niiden päälle. Sitten osastolla sattui sellainen tapahtuma että jätin puhelimeni yleisiin tiloihin mistä potilas oli sen ottanut ja ilmeisesti puhdistanut sen kokonaan niin etten enää päässyt käyttämään sitä ollenkaan. Eli uusi puhelin hankittava uusien lasien lisäksi. Sekin vielä! Manasin koko tilannetta ja pelkäsin samalla että asunnollani tullaan käymään.

No, otin järjen sitten käteen ja aloin setvimään tilannetta. Elikäs, uusi puhelin hankittava. Järjestelin asioita ja nyt on edunvalvojaan otettu yhteys että saan maksusitoumuksen kauppaan mistä haen uuden puhelimen. Tämä oli tavallaan onni onnettomuudessa lopulta; olen jo pitkään ajatellut uuden puhelimen ostamista. Tässä sitten sitä ollaan. Saan toivottavasti paremman uuden luurin kuin vanha. Eli hyvin kävi sen suhteen.

Sitten myös oivalsin jotenkin lopultakin sen ettei kukaan täällä ole käynyt taikka tule käymään. Jotenkin tuo episodi havahdutti minut siihen. Tunnen olevani turvassa, ainakin paremmin turvassa, kotonani. Pääsin tänään jo tuolta osastojaksolta kotiin siis. Eli nyt voin rauhassa nukkua yöni. En usko että kukaan käy täällä raiskaamassa. Turvattomuuden ongelma siis myös hoitui!

Sitten tuli puheeksi muuttaminen. Harkitsen muuttaa kokonaan uudelle paikkakunnalle. Se olisi uusi alku. Saisin kenties viihtyisämmän kodin kuin tämä nykyinen on. Siitä keskustelemme täällä palaverissa. Eli tämän osastojakson ja sekoamiskohtaukseni myötä tuli tämäkin puheeksi. Se muutto voisi olla tosi hyvä juttu, kauas täältä, jonnekin toiselle paikkakunnalle. Paikkakunnalla ei ole minulle niin väliä, kunhan asunto ja ympäristö on viihtyisä. Eli tämän kohtaukseni jälkeen tämäkin asia tuli esiin mikä on hyvä.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja, siis! Olen nyt ihan tyytyväinen ja turvallisin mielin että asiat lähtevät omalla ajallaan järjestymään.

Pahin trauma

Pahimman trauman tekee tämä itsetuhoinen ajatusmalli. Että haluan seota pahemmin kuin kukaan koskaan, ja oikein paisuttelen sitä kärsimystä. Tavoitteeni on kai että tulisin niin hulluksi että kuolisin siihen.

Siihen päälle nämä kaikki ajatukset olla maailman vihatuin henkilö jotka satuttavat. En ole, mutta edelleen kannan tuota tunnetta mukanani. 

Puolet kärsimyksestäni on itse aiheutettua. Noita vanhoja ajatusmalleja on vaikeata työstää. 

Palautetta

Mitä olette lukijat pitäneet blogistani? Olisi taas aika palautteelle! Kyseenalaistaako täällä kaikki traumani ja uskooko joku? Kaikki palaute on tervetullutta. Muista juuri sinä siellä että olet ihana ja tärkeä. Suukkoja! 

Balladi

Muistan kun naapurin tyttö itki tälle kappaleelle ja katsoin häntä järkyttyneenä. Tuskin itse ymmärsin sen ikäisenä näitä lyriikoita. Nyt tämä biisi soi päässä. Niin. Seksuaalinen ahdistelu osuu jonnekin niin yksityiselle alueelle. Yksikin isän väärä katse voi romuttaa tyttären. Eikä maailma sen jälkeen ole sama. En edes saata ymmärtää mitä sitten vuosien raiskaukset tekevät. Ihmisraunioita synnyttävät. Nyt menisi varsin todella hyvin jos tietäisin vain että olen turvassa. En muuta kaipaa. 

Vitut elämälle

Karuja aikoja eletään taas tämän pelon kanssa. Jos kaikki onkin ihan hyvin ja pelkoni on turhaa? Sitä rukoilen. 

No, opin tässä jotakin. Opin vain näyttämään keskisormea kaikille vastoinkäymisille. Ei voi vähempää liikuttaa. Turhaa tuhlata elämäänsä murehtimiseen. Asiat järjestyvät lopulta, tavalla tai toisella. Ja tosiaan, silloin kun käsin, olen vain että vitut sulle, elämä. 

Täällä olen lähinnä nukkunut nyt. Unikin tekee hyvää. Joku pölli röökit ja rillit meni rikki. Vittu. No, pieniä vastoinkäymisiä. Hankin vain uudet ja siinä se. 

Vitut elämälle, sillä asenteella selviän nyt! Hehkeänä osaatokuteissa. 

Miten päädyin osastolle

Ennen tänne osastolle tuloa tosiaan taannuin vauvaksi joka kehdossa epätoivoisena huutaa äitiä hätiin. Kirjaimellisesti kiljuin. Siihen tuli ambulanssiväki ja myöhemmin poliisi. Sitten ne retuuttivat minut autoon ja ajoivat psykiatriselle. Minut laitettiin eristyshuoneeseen yksin ja injektio taka puoleen. Vaikka tämä varmaan kuulostaa rajulta niin olin suorastaan kiitollinen eristyksissä koska se tuntui turvalliselta paikalta. En kaipaa muuta kuin turvaa. 

Täydellinen elämä

Nyt tarvitsee muistaa vain että elämässä on erilaisia vaiheita, ja nyt on synkempi päällä. Sekä se että saatan murehtia ihan turhaan.

Kun näitä kriisejä tulee, huomaan, että resilienssini vain kasvaa. Jouduin eristyshuoneeseen kovakouraisesti talutettuna kun kiljuin ja potkin siteissä makuulle sidottuna niin lujaa. Ennen eristyksissä tuntunut kuin järki lähtisi mutta nyt se oli melkein pelastus, turvallinen paikka. 

Nyt olen rauhoittunut vähän mutta edelleen peloissani ja kaikki paska hyötyy päälle. Yritän olla stressittä että tämä on taas väliaikainen koettelemus. 

Jumalauta nainen

Nyt on sitten taas on sellainen tilanne että pelot lähtivät käsistä. Ja olen... Jännitys tiivistyy... tässä... Osastolla, taas. Tein pari varotoimenpidettä jos siellä käydään, tiedän heti. Nyt jo olisi minun tärkeää vain nukkua. 

Muistan ikuisesti kun kävin kriisikeskuksella juttelemassa ja he vain tuijottivat minua ja sanoivat jotakuinkin että ovat ymmällään urheudestani. Oli liputuspäivä, sanoivat, osa noista lipuista liehuu sinulle. 

Väsynyt puhkipoikki rikkinaitu hymyni.

Rakkaudettomuus

Kuuntelen rakkauslauluja ja itken. En mitään kaipaa niin kuin rakkautta. Ja olin kai rakastunut perheenjäseniin. Sieltä jäänyt tuo syvä rakkaudettomuus, koska se on niin väärin. Olen rakastanut ja surrut että rakastan. Ja aito rakkaus jäänyt kokematta. En varmaan edes tiedä miten hyvältä rakkaus tuntuu. Meillä se oli jotain niin häiriintynyttä. 

Sitten tämä alituinen pelko ja stressi. Jos olen turvassa, en tunne niin. Haluan vain olla turvassa ja tuntea olevani. 

Pitää vaan jatkaa elämää. 

Ratkaisu pelkoihin

Helpottaa. Löysin hyvän ratkaisun näihin pelkoihin. Nyt saan mielenrauhan. Ilostuttaa heti. Kaikki järjestyy! Ei täydy pelätä kotonaan sen enempää. Tämän yön voisin nukkua kaverilla jos siellä on turvallisempi olo.

Joo olen aika sekaisin huolesta mutta onneksi löysin ratkaisun. Jospa tämä tästä nyt. Tämä päivä on mennyt pelätessä. Mutta nyt pelot lievittää.

Jospa tämän taas kuuluikin mennä näin?

Pelottaa

Vähän huolettaa mutta pääsin pahimmasta pelosta irti. Stressaa nyt taas vaan kaikki mutta yritän sanoa itselleni että rauhoittuisin ettei ne asiat stressaamalla sen paremmin hoidu. Huomenna kuitenkin selviää pahin stressiä aiheuttava asia. Toivottavasti menee hyvin ja saan sen oviketjun. Sitten kun tiedän olevani turvassa niin ylipäätään stressaan vähemmän ja asiat kyllä hoituvat stressittä.

En vain malttaisi odottaa huomiseen. Haluaisin että tämä asia ratkeaisi heti. Mutta pitää olla kärsivällinen. Jokin intuitio sanoo minulle että kaikki on hyvin ja järjestyy vaikka tulee niin sanotusti mutkia matkaan.

Kävin naapurilla kahvittelemassa, oli kivaa jutella hänen kanssaan. Nyt voisin mennä ulos tupakille ja auringosta nauttimaan. Kyllä ne asiat vielä hoituvat varmaankin parhain päin.

Oviketjuasia on hankalampi hoitaa kuin tiesinkään. Menee useampi viikko enkä välttämättä saa sitä. Pelottaa. Kaiken järjen mukaan kukaan ei pääsisi tänne mutta huolettaa silti. Voin nukkua kaverilla jos omassa kodissa pelottaa liikaa. Järkeä vievä turvattomuuden tunne nyt. Onko tälläkin jokin merkitys?

Asioita selvittelen

Kävin taas poliisilaitoksella rikosilmoitusta tekemässä mutta he vain käännyttivät minut pois, kuten oli arvattavissa. Huolettaa koko tämä tilanne. No, selvittelin asioita kiiteistöhuollosta ja siellä sanottiin ettei kenellekään anneta avaimia. Ei minkään järjen ja logiikan mukaan tänne olisi kukaan päässyt. Miksi sitten tavaraa kadonnut ja vaihtanut paikkaa? Itsekö sekavissa tiloissa olen niitä muistamattani siirrellyt? En usko ihan... No, selvittelen asiaa että jospa tähän voisi asentaa oviketjun, sitten varmuudella olisin turvassa öisin. Se asia selviää heti huomenna. En malta odottaa, on levoton ja turvaton olo.

Toisaalta jo vähän helpottanut koska jos saan sen oviketjun sekä muutenkin kun olisi hyvin epätodennäköistä että täällä olisi kukaan käynyt. Ja heti huomenna asiat selviää, ei joudu montaa päivää odottamaan. Huoleni otettiin myös todesta.

Yritän nyt tehdä mukavia asioita ja rauhoittua. Tänään on pian kaupparyhmä, ostan maitoa ja keittelen kotona kahvit. Näen ehkä yhtä naapuria myös tänään kahvitteluiden merkeissä. Hän oli todella mukava minua kohtaan kun kerroin peloistani. Hänen kanssaan tuli aiemmin riitaa mutta saatiin se sovittua ja siitä olen iloinen, että voidaan olla taas ystäviä.

Ehkä nämä asiat tästä järjestyvät, saan sen oviketjun ja sitten, lopultakin, voin olla kotonani turvallisin mielin! Jospa tämän piti mennä näin että lopulta minulla olisi turvallisempi olo nopeammin ja enemmän kuin ennen?