Hajottaa päätä

Tietysti kävi näin. Lääkärinkäynti meni huonosti. Lääkeannostusta ei muutettu. Joudun syömään nuo lääkkeet. Varasin ajan yksityiselle puolelle vaikka en tiedä tulenko kuulluksi sielläkään ja maksanko turhasta. Toivon todella että tämä huono olo johtuisi traumoista eikä lääkkeistä.

Olen vieläpä todella yksinäinen. Ei juurikaan kavereita. Sekin hajottaa päätä.

Nyt ei mene hyvin. Yritän lohduttautua jospa tämä olo tasaantuisi tästä. Että ehkä ne on ne traumat mitkä tässä hajottaa eikä lääkitys. Ja yritän siellä yksityisellä puolella puhua näistä lääkitysasioista, vaikka en tiedä, tekevätkö hekään siihen muutoksia.

Pitää yrittää pitää toivoa yllä. Ehkä tässä tulee vielä hyviä päiviä kun kesä tulee. Ehkä tässä kestää vähän aikaa kunnes oloni tasaantuu.

En ole nyt ajatellut mitään spirituaalista ja ne ajatukset ja olot alkavat mennä ohi (että esimerkiksi olisin siirtymässä 10D taajuudelle, alienimissiot, ja niin edelleen). Alan olla järkiintyneempi. Sekin että olisin Jeesuksen seuraaja oli luultavasti harhaa. Mutta ei se poista silti sitä ettenkö voisi tehdä suuria asioita tässä elämässä kunhan olen tarpeeksi terve, eli edelleen pyrin siihen mitä se "missio" oli.

Eilen illasta kärsin kovasta paniikkikohtauksesta

Eilen illasta kärsin kovasta paniikkikohtauksesta. Soitin kriisipuhelimeen ja sitten tukikämpän ohjaajalle. Otin melatoniinit ja aloin hiljalleen rauhoittumaan ja sain lopulta unta ja nukuinkin sitten koko yön juurikaan heräilemättä. Stressiä on ihan liikaa nyt. Ja vaikein osuus on vasta alkamassa - muistaminen. Pakko hidastaa tätä tahtia etten mene psykoosiin kun traumat vyöryvät pintaan. Nyt on siis aika vaikeaa, ja pitkälti johtuu lääkkeestä.

Nautin tässä aamukahvit ja kävin aamuröökillä. Tänään tapaan lääkäriä. Pelkään jo etukäteen ettei minun toiveita lääkkeen vähentämisestä oteta huomioon. Tuntuu että aivoissa yhteydet on katki lääkkeen takia.

Toivon ettei tämä lääke ole tehnyt jotain pysyvää vauriota psyykkisesti.

No, ainakin alan tajuta olevani turvassa kotonani ja kodin ulkopuolella. Se vähän rauhoittaa tätä oireilua. Mutta on musertavaa tajuta miten paljon matkaa vielä on eheyteen. Psyykkinen sietokyky on koetuksella. Joka tapauksessa eilisen jäljiltä vointi hieman kohentui kun käsittelin taas vaikeaa tuskaa.

Eheyteen on vielä matkaa ja kärsin aivan liikaa. Voisin soittaa taas kriisipuhelimeen.

Voin käsitellä raskaimpia traumojani nyt

Olen selvästi psyykkisesti paremmassa voinnissa kun voin käsitellä raskaimpia traumojani nyt. Tämä asunto on turvallinen ympäristö käsitellä kaikkea tapahtunutta niin ettei se toistu enää uudestaan. Se minun pitäisi ymmärtää ja sisäistää ettei traumatisaatio jatku enää ja olen siltä osin vapaa vaikkakin muistot ovat kivuliaita. Että olen turvallisessa paikassa jossa voin omassa rauhassa käydä kaikkea läpi.

En pystyisi tähän jos olisin huonossa kunnossa tai traumojen keskellä edelleen. Yritän muistuttaa itseäni että nyt prosessi on eheyttävä, vaikkakin kivulias, muttei enää tarkoita sitä että tuhoudun kun käyn kaikkea läpi. Elän muistot tietenkin sillä tapaa että tuntuu kuin se hajottaisi vaikka näin ei ole.

Välillä voisin kyllä vain dissosioida koska tämä alkaa mennä naurettavan vaikeaksi tämä psyykkinen vointini. Mutta en enää onnistu pakenemaan kärsimystä. Se täyttää mieleni täysin.

Antipsykoottinen lääke pahentaa psykoosioireita

En saa nukutuksi, uskomukset vaivaavat liikaa. Lähinnä nyt tuo uskomus telepatiasta mistä tiedän ettei se ole totta mutta minulla on tunne että olisi. Olen todella huolestunut lääkityksestä mikä selvästi vain pahentaa tätä. En tiedä koska pääsisin irti tuosta lääkkeestä. Toivottavasti olo tästä tasaantuisi ajan myötä ja ehkä tuo kokemus telepatiasta hellittää kun maadoitun vaikka menisikin tämä lääke. Mutta epäilen että jos se johtuu lääkkeestä niin lääke pitäisi lopettaa että pääsen tästä kokemuksesta irti.

Miten selittää lääkärille että antipsykoottinen lääke pahentaa psykoosioireita? En siedä tätä oloa.

Nyt olen vain yrittänyt vaihteeksi dissosioida itseni kun ei tätä kestä enää. Tuli tuossa myös persoonan vaihdos itsevarmempaan ja rohkeampaan osaan itsessäni. Käytiin porukalla tutustumassa päivätoimintaan ja ahdisti hillittömästi mutta sain jotenkin pidettyä itseni kasassa dissosioimalla. Ja sitten nousi nämä rohkeat osat pintaan. Ne eivät niinkään pelkää asioita joita normaalisti pelkään kun olen vauva- tai taaperopersoonassa missä siis taidan olla suurimman osan ajasta nykyään.

Juttelin pitkään tämän tukikämpän ohjaajan kanssa ja kerrankin sain sanotuksi suoraan ne asiat joita olen pidättäytynyt kertomasta ja se helpotti suunnattomasti vaikka myös hävetti. Lohduttaudun sillä että varmasti terapeutilleni uskallan jatkossa avautua niistäkin, ja ehkä myös täällä ohjaajille. Ainakin se ohjaaja sanoi ettei häntä häiritse puheeni vaikka puhuin aika seksuaalissävytteisistä sekä väkivaltaisimmista muistoista.

Pidättelen vieläkin pahinta kärsimystäni ja laitan suun suppuun etten paljasta mitään siitä. Pelottaa puhua niistä asioista joista haluaisin eniten puhua. Olen tätä pelkoa jo sietänyt riittämiin, aika siis avautua vaikeimmistakin asioista, koska se helpottaa oloani niin paljon.

Nyt voisin yrittää puuhata jotain mukavaa, heittää kahvia, käydä tupakilla, katsoa vaikka televisiota tai vain rukoilla Jumalalta armahdusta näihin synteihin joihin siis itsekin syyllistyin aikanaan kun nautin insestistä syntisesti ja se oli yhtä hekumaa äidin, isän, veljen, ukin, enon, tädin kanssa. Tällaista on pääni sisältö omituisimmillaan nyt.

Liikaa padonnut tuota seksuaalisuuttani ja se on nyt sitten räjähtänyt käsiin että kiihotun mistä vain.

Jotakin hyvääkin tässä päivässä kaiken kärsimyksen lomassa. Olen kokenut paljon maadoittumista, ihan sellaisia jysähdyksiä kehossa kun laskeudun kehooni. Huomenna on lääkärintapaaminen ja keskustelen tästä lääkitysasiasta ja toivon että hän tällä kertaa kuulisi minua ja sitä annostusta laskettaisiin vähän. Alkaa nimittäin olla sietämätöntä tämä tuska tällä lääkityksellä. Pelkään pahoin ettei kuitenkaan onnistu ja joudun sietämään tätä jatkuvaa takaumahelvettiä mikä siis on käynnissä kaiken aikaa.

Pääsin kotiin

Hyvä aamu. Nukuin hyvin yöunet. Join aamukahvit ja nyt katson ohjelmaa ufoista. 

Hoitoneuvottelu muutaman tunnin päästä. Saa nähdä tulenko taaskaan kuulluksi. Tuo lääke ei sovi minulle tällä annostuksella, pienemmällä annostuksella se vielä meni. Olen vihainen kun minut pakotetaan syömään lääkkeitä jotka pahentavat oloa eivätkä lääkärit ota huomioon sitä mitä mieltä olen niistä. Lyön vaikka vetoa että voisin paljon paremmin ilman mitään lääkkeitä. Ja sitten jos näin sanoo, tulkitaan sairaudentunnottomaksi.

Täällä on ihan mukavaa siihen nähden että tämä on sairaalaympäristö mutta kaipaan silti kotiin. Toivottavasti en ole täällä muutamaa kuukautta pitempään. Terapiakin on tauolla nyt kun olen täällä.

Olen taas toivoton mutta yritän pitää toivoa yllä. Lääkitysasiat huolestuttavat. Pää tuntuu tyhjältä ja ontolta. En saa ajatuksistani kiinni. Antipsykoottiset lääkkeet eivät koskaan ole toimineet minulla, niistä on ollut vain haittavaikutuksia, mutta arvaa kuuleeko lääkäri minua tässä asiassa.

Vituttaa mutta en voi tälle asialle nyt mitään. Pitää vaan toivoa että pääsisi pian edes kotiin. Ja kesä tekee tuloaan, se ilahduttaa.

Hoitoneuvottelu meni ja arvatkaas, pääsin heti saman tien kotiin! Tuon ylemmän tekstin kirjoitin ennen sitä, nyt kirjoitan kotonani yöaikaan. En saa nukutuksi uskomuksiltani. Eilen koin kylläkin maadoittumisia mikä oli positiivinen asia. Eräänlaisia jysähdyksiä alas kehooni, siis. Nyt olen taas hyvin huolestunut tuosta lääkkeestä mikä vaikeuttaa oloani. Toivon että pääsisin näistä vaikeuksista mitä se tuottaa, irti, vaikka menisikin tuo lääkitys, mutta en tiedä onko se mahdollista.

Käyn läpi historiaani

Voisin käydä vähän läpi historiaani sen verran mitä muistan.

Vertauskuvallisesti yö alkoi kun synnyin. Isä tuli huoneeseeni, nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin outoa. Dissosioin pois kehostani jo silloin. (En kylläkään ole varma tästä enkä tiedä osaako vastasyntynyt dissosioida.) Äitini ja isäni olivat ympärilläni koskettelemassa minua alueilta jotka ovat yksityisiä. En ole ihan varma miten reagoin tähän, yhdistinkö sen vanhempien rakkauteen vai tajusinko jo silloin että tässä on jotain väärää. Pystyn muistamaan jotenkin että se kuitenkin oli jotakin omituista mitä en ihan ymmärtänyt, mistä on kyse. Äiti ja isä antoivat minulle suuseksiä.

Kolmivuotiaana alapäähäni sattui ja kävelin puolelta toiselle vaappuen kun oli niin kipeä alapää.

Halusin jo päiväkoti-ikäisenä kuolla. Lähdin kodista itkien ja raivoten ja ajattelin hypätä auton alle koska äiti ei rakasta. Sanoin äidille että olen adoptoitu koska hän ei rakasta minua. Äiti vastasi että on minut itse synnyttänyt ja rakastaa. Halusin niin ottaa tuon vastaan mutta siinä ei ollut tunnetta.

Olin vuoteessani kuuden vanhana ja tuijotin edessäni olevaa kaappia ja kuvittelin sen möröksi. Tuijotin tätä mörköä pitkään ja siedätin itseäni pelon tunteelle. Sitten kun alkoi pelottamaan liikaa, lopetin ja menin nukkumaan. Sen ikäisenä myös muistan yhden raiskauksen aika tarkasti. Kamppailin vastaan, sätkin ja potkin, kunnes lamaannuin ajatellen että ihan sama, millään ei ole enää mitään väliä. Jälkeenpäin olin raivoissani. Ajattelin etten enää koskaan voi olla iloinen.

Olin yhdentoista vanhana todella sekavassa kunnossa. Hymyni muuttui erilaiseksi. Ennen se oli vielä niin sanotusti normaali mutta murrosiän kynnyksellä hymyni muuttui samanlaiseksi kuin isällä - sellainen vino hymy ja niin sanotusti pilkettä silmäkulmassa. Vihasin tuota hymyä ja vihaan sitä edelleen. Se on se hymy kun isäni esineellistää ja katselee minua salaa silmäkulmasta.

Olin räjähtänyt kun olin yhdentoista vanha. Kohottelin kulmiani vitsikkäästi, nuolin suupieliä, revin hiuksia peilin edessä ja irvistelin. Ilmaisin siten pahoinvointiani. Ja yritin myös näyttää niin rumalta kuin vain voin jos raiskaukset päättyisivät siihen. Se sekoilu ja pelleily oli lopulta sitä että kun isä on päälläni, potkin ja sätkin holtittomasti ja irvistelen rivosti kun menetän järkeni siinä miten minua raiskataan. Joskus tuijotin isää läpitunkevasti silmiin samalla kun hän raiskaa minua. Joskus vihaisena, toisinaan hymyilin hänen hymyään ja tuijotin häntä. En kai halunnut olla enää kaunis tyttö ja kaunis minä ja suojauduin muuttumalla isän kopioksi.

Kolmetoistavuotiaana olin maniassa ja pukeuduin liian paljastavasti. Neljätoistavuotiaana olin syvästi masentunut ja pukeuduin peittävästi.

Yhdeksänneltä luokalta en muista muuta kuin TET-jaksot ja kevätjuhlan sekä sen että kuvailin oloani niin että katosin.

Muistan parhaiten lukioajat. Olin pakkomielteinen tyttöystävän saamisesta. Silloin taisi minulla ja äidillä olla jotain romanttista viritelmää. Se äidin hyväksikäyttö heijastui siihen että halusin tyttöystävän. Tiedän, että traumasta voi tulla fetissi jos sitä ei saa käsiteltyä. Näin minulle on kai käynyt äidin suhteen. Mutta luotan siihen että pääsen äidinkin traumatisaatiosta yli. Ja ehkä sitten havahdun olemaan heteroseksuaalinen pikemminkin kuin naisiin päin. (Minua jotenkin surettaa hirveästi jos olisin lesbo eikä se vaan tunnu hyvältä tai oikealta.)

Seitsemäntoistavuotiaana kaikki alkoi nousta pintaan. Lomamatkalla oli tilanne kun koin että isä katsoi hameeni alle. Jähmetyin paikalleni enkä uskaltanut liikkuakaan. Tuon jälkeen en enää luottanut isään.

Se alkoi lukion toisen vuoden alussa oppitunnilla. Kehoni hiljalleen täyttyi mielihyvästä joka levisi alapäästä vatsaan, sieltä selkään ja lopulta kasvoihin niin että kasvoja kuumotti. En ajatellut sitä sen erityisemmin kuin että tuntuu miellyttävältä. Olin todella energinen myös. Päässäni jostain syystä toistui yhä uudestaan sana utopia. No, utopiaa tämä nykyinen elämäni on verrattuna siihen mitä se on ollut joskus.

Tuota kiihottuneisuutta kesti pari kuukautta kunnes se loppui. Se oli kaikkea muuta kuin miellyttävää, lopulta, todella sekavaa ja ahdistavaa kun se jatkui 24/7. Päädyin siinä sitten sairaanhoitajan juttusille ja lopulta ensimmäiselle osastojaksolleni. Katselin osastolla ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Siitä alkoi tämä matka jolla nyt olen, matka eheyteen. Päätökseni piti. Aloin työstämään kaikkea mikä oli pielessä. Opettelin itserakkautta. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia ja muuta ei nyt tule mieleen.

Kun olin kahdenkymmenen vanha, tapasin tulevan exäni. Tutustuimme ryhmässä mielenterveyskuntoutujille. Siellä hänestä ensivaikutelma oli synkkä mutta sympaattinen ja minulla heräsi vilpitön halu nostaa hänet pois synkkyydestä missä hän on. Myöhemmin huomasin ihastuneeni häneen. Minä olin se joka teki aloitteen. Hän totesi että hulluutta, ei ole ihastuttava ihminen. Me tapasimme minun luonani ja myöhemmin hänen luonaan missä hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Minä lohdutin häntä. Seuraavan yön nukuin hänen vieressään. Aamulla hän sanoi liikutuksen lomasta minulle että en käsitä miten kiitollinen hän oli kun sai herätä vierestäni. Hymyilyttää muistella näitä aikoja kun vasta tutustuimme. Hän on minulle kaikkein tärkein koskaan ja on sitä edelleen.

Jäin vuodeksi hänen luokseen asumaan. Olimme symbioosissa. Sen vuoden muistan paremmin. Meillä oli hauskaa yhdessä. Teimme kaikenlaista. Ja hän sai paremmin nukuttua minun vieressäni kuin yksin - hän kärsii uniongelmista. Jos hän näki painajaista, herätin hänet ja halasin tiukasti ja aika pian hän sai uudelleen unta.

Vuonna 2013 se tapahtui - ensimmäiset takaumat. Olin exäni luona sohvalla meditoimassa kun havaitsin että jotenkin suojaudun joltain. Höllensin tätä suojausta ja päähäni pamahti kuva miehestä huoneen ovella ja tieto että se aikoo tehdä jotain pahaa ja väkivaltaista. Sitten uppouduin eräänlaiseen pehmeyteen, oloon, ettei mikään voi hetkauttaa minua suuntaan tai toiseen, ja se ikään kuin ehkä valmisteli minut takaumille jotka sen jälkeen tulivat. Kävin muutaman raiskauksen tarkasti läpi, mutta en enää muista niitä.

Vointini romahti sen jälkeen. Olin ollut aiemmin vielä aika tasainen mutta kylläkin masentunut ja takaumien myötä sekosin.

Vuonna 2014 aloin kokea iloa ja onnea jollaista en aiemmin ole kokenut. Olin ehkä maniassa mutta silti tyytyväisempi kuin koskaan, terveelläkin tavalla.

Sen jälkeen olen hiljalleen kokenut tätä järkiintymistä. Kykenen puhumaan selkeästi - oli kausi kun puheestani ei saanut mitään selvää, juuri niihin aikoihin kun aloin muistamaan.

Sitten tuli nämä kuolemanpelot. Että minut halutaan hengiltä. Sen jälkeen kymmenisen vuoden ajan elämäni oli yhtäjaksoista pelkoa mistä puolet ehkä oikeaa vaaraa ja puolet kuviteltua vaaraa ja takaumaa vaarasta. En mene näihin sen tarkemmin nyt tässä.

Nykyhetken tilanne. Tiedän että jos joku vaara oli, on se ohi. Olen huolehtinut turvallisuudestani. Olen saamassa oman itseni takaisin. Tiedän kuka olen ja pidän itsestäni. Olen saanut terapeutin ja muutakin apua. Paljon on käyty läpi ja matka jatkuu. Tästä tulee varmasti hyvä kesä. Osaan riemuita pelkästään siitä että elän ja olen olemassa. Ja ymmärrän että kaikki tuo väkivalta oli väliaikaista ja nyt saan rauhassa eheytyä. Eikä tämä prosessi enää tuhoa minua, vaan kaikki tuska on eheytymistä. 

Sen jälkeisistä vuosista on vähän hankalaa kertoa kun en muista kunnolla mitä tapahtui milloinkin ja siinä on niin paljon kerrottavaa. Mutta sen jälkeiset vuodet ovat olleet todella spirituaalisia täynnä oivalluksia ja henkistä kasvua. Olen kiitollinen että olen tässä nyt. Olen saamassa itseni kuntoon.

Toivoa on ja toivo elää niin kauan kuin elää

Tämä päivä alkoi ihan hyvin. Olen nukkunut päikkärit ja juon nyt kahvia musiikkia kuunnellen.

Hetkittäin tulee sellainen maadoittuneempi olo että olen kiitollinen. Terveempi olo. Minä todella tervehdyn! Tunnen ihanan kehoni sisältäpäin. 

Sisäistin sen astetta paremmin että olen turvassa. Kotini on turvallinen.

Yritän tavoittaa ajatuksiani mutta mieli on hiljaa. Lääkkeen sivuvaikutuksia.

Mitä sanovat menneet osat? Emme tahdo muistaa koska sitten emme pysty elämään arkea. Mitä jos sanoisin noille osille että nyt on oikea hetki muistaa eikä se johda insestin uudelleen toteutumiseen? He huokaavat syvään - tai minä huokaan syvään - helpotuksesta. Ja osani integroituvat.

Naurattaa ja hymyilyttää. Kaikki on täydellisesti juuri näin.

Mitä menneillä osilla on sanottavaa? Minä istun nurkassa ja odotan kunnes riita loppuu. Olen lapsi. En poistu täältä ikinä. Täällä kyhjötän yksin. Hänelle sanoisin että riita ohi, turvallista tulla esiin.

Itken syvältä sielustani ja kiitollisuutta että insesti on päättynyt ja nyt olen vapaa elämään haluamaani elämää. Tätä joku osa minussa nyt ajattelee.

Insestissä kaikki on ollut lopulta kiihottavaa kun olen hyväksynyt sen todellisuuden että tämä jatkuu aina. Naurattaa. Olin niin seksikäs omastakin mielestä miten viettelin miehiä. Ah, seksiä veljen kanssa, parasta. Huokaan syvään. Onneksi ne osat eivät enää hallitse jotka saavat tästä nautintoa.

Neljätoistavuotias itkee kun veli ei ole poikaystävä ja kun tajuaa että se on oma veli johon on rakastunut. Sitä myös pelottaa oma mielenterveys.

Kuusitoistavuotias nautti äidin kanssa seksistä ja halusi epätoivoisesti tyttöystävän.

Mikä minä olen, mitä tapahtuu, missä olen, miksi on näin, toistelee pieni mielessään ja haahuilee ympäriinsä. Hän on surullinen.

Vaikka minulla olisi kuinka rankka historia ollut niin riemuitsen sitä että olen edelleen elossa ja nyt voin tehdä elämästäni parasta mahdollista. Vaikka minulla on vielä pitkä matka edessä eheyteen, riemuitsen niistä hetkistä kun vointini on ihan okei. Sekin on jo paljon minulle.

Toivoa on ja toivo elää niin kauan kuin elää.

Tästä kaikesta vastoinkäymisestä muodostuu vielä tietoa. Ja se on kiehtovaa. Voin sillä tiedolla antaa oman panokseni maailmalle. Tiedän omakohtaisesti paljon pahuudesta ja mielen sairauksista sekä tabuista.

Vihaan tätä sukua ja perhettä. Nyt on turvallista myös olla vihainen. Se ei johda pahempaan väkivaltaan.

Onneksi olen turvallisessa paikassa mihin perhe ei pääse enää.

Mitä seuraavaksi? Olen risteyksessä. Tai punaisissa valoissa ja odotan. Odotan, mitä seuraavaksi? Mihin suuntaan nyt? Insesti on totta ja sisäistän sen. Mihin sitten menen? Jännittävä tyhjyyden tunne.

Miksi en muista vieläkään? Koska sitten olen ylikiihottunut ja pelkään olla kiihottunut. Tämä. Miksi pelkään olla kiihottunut?

En tule enää raiskatuksi kenenkään taholta.

Oikeasti, wow, mitä olen läpikäynyt. Tarina urheudesta, synnistä ja lankeamuksesta, tarina intohimosta ja vaaratilanteista. Olen todella elänyt elämääni jos jotakin hyvää on etsittävä, niin on tapahtunut kaikenlaista kamalaa mikä nyt jälkeenpäin on vain kiehtovaa. Se suunnattoman suuri haikalaparvi kirkkaassa meressä. Ensin täytyi olla keskellä sitä, kokemassa se kaikki pahuus, ja vasta sitten voin olla sen yläpuolella sitä ihaillen. Jos en olisi ollut keskellä parvea nälkäisiä haikaloja, en tietäisi, miltä se tuntuu. Jos aina olisin nähnyt sen ylhäältä päin, tietäisin vain, miltä se näyttää.

Muistan toisenkin unen. Siinä meidän perhe oli rakennuttanut ison rakennuksen, oikeastaan akvaarion, joka oli lasinen ja jossa oli myös puhdasta vettä muttei kaloja tai kasveja. Istuimme ison, raskaan puisen pöydän ympärillä nauttien päivällistä. Kaikki olivat hiljaa, ja istuimme kaukana toisistamme. Oli jonkinlainen lopun tunnelma. Sitten menimme lahjapuotiin ja äiti totesi että tästä tuli yllättävän hyvä.

En ole oivaltanut mitä tuo uni tarkoittaa, mutta kenties suoritukseni on se mikä on yllättävän hyvää.

Asiat tulevat vielä järkiintymään. Toistaiseksi on vain sumu ja epämääräinen tuska. Aika vähän muistoja on kirkkaina, kuten haikalat unessani. Pitkä matka varmasti vielä siihen että näkisin parven kaikkeudessaan.

Rakastan tuota säätä kun on jo kevään tuoksua ilmassa. Tämä on minulle uudelleensyntymisen kausi. Ymmärrän että historiani on todella historiaa ja saan elää hyvää elämää. Uusi alku on tässä ja nyt.