Miksei minua vieläkään oteta todesta

Olen kyllästynyt siihen että traumani kyseenalaistetaan. Kuinka moni täällä uskoo minun todella koneneen nämä traumat? Olisi tärkeää kuulla että edes yksi ihminen uskoo minuun. Poliisi uskoi. Hoitotaho on alkanut uskomaan. Se helpottaa, vaikka valitettavan moni pitää minua harhaisena. Kysyisinkin, kuinka moni oikeasti voi väittää ettei maailmalla tapahtuisi insestiä ja raiskauksia? Minulla on kaikki seksuaalitraumaisen oireet. Ei minulla muuta.

Kuvaus elämästäni

Yksinäinen kyynel vierähtää poskelta pulpetille. Taas muut luokan tytöt supisevat minusta jotain. Käännyn katsomaan heihin päin ja he vain nauravat minulle. Käännän katseeni takaisin pulpettiin häpeissäni. Olen luokan outo tyttö, se rujo ja ruma tapaus. En uskalla enää puhuakaan muille kun he vain torjuvat minut automaattisesti. "Mee kotiis, huora, lutka, me ei kaivata nähdä sua täällä". "Niinpä, mee kotiis itkemään ja pillittämään, vauva". Säryin totaalisesti. He eivät ymmärtäneet miten paljon tahdoin vain olla ystävällinen muille koska minut torjuttiin niin usein kun yritin saada ystäviä. Lopulta mulkoilin kaikkia vihaisena ja haaveilin tappavani luokkatoverini. Raivostuin kun näytin kieltä pojalle ja hän vain nauroi minulle. Miksi minä en ole nätti niin kuin muut luokan tytöt? Miksi olen näin rujo, ruma tyttö jolla on sääret mustelmilla ja fritsuja kaulassa kun isä raiskasi taas yöllä. Sitten astun luokkaan ja ne supisevat taas jotain ja minä nöyrryn ja pidättelen kyyneliä. Pysy lujana, sanon itselleni, älä näytä niille että sinuun sattuu. Purin huulta ja pysyin viileänä ja astelin pulpettiini. Opettaja sanoi että minulla on tappava katse. Ei ihmekään kun joka yö katson isääni vihaten ja katseellani hänet tappaen kun hän ähkii naama punaisena päälläni. Surullisin tyttö maailmassa, ajattelin itsestäni. Ja ajattelin, mikä olisi mahdollisimman romanttinen tapa tehdä itsemurha? Muut varmaan voisivat paremmin jos minä kuolisin pois. Haaveilin aina öisin hukuttautumisesta kunnes eräänä yönä menin järven rantaan. Jokin sai minut säikähtämään ja pakenemaan takaisin kotiin. En uskaltanut edes tappaa itseäni, olen varmaankin sellainen pelokas luuseri. Vaivuin nyyhkytysten saattelemana uneen jossa isä taas tulee ja seksuaalisesti pahoinpitelee minut. Sellainen tyttö olin. Mutta jokin sai minut heräämään. On oltava syy tälle kärsimykselle. Mitä jos kaikki tarkoittaa hyvää? Pysäyttävä oivallus ja jähmetyn sen voimasta. Jos tämä kaikki kärsimys johtaa johonkin hyvään? Oivallus sai sydämeni jyskyttämään jännityksestä ja ilosta. Ehkä rumista lapsista kasvaa kauniita aikuisia ja minä voin vielä olla vapaa isästä? Odotin innolla aamuja kun ensimmäiset valonsäteet siivilöityivät huoneeseen verhojen raosta. Yö oli taas ohi, yksi kärsimyksentäyteinen yö. Päätin selvitä öistä, jokaisesta yöstä kun isä raiskaa ja odottaa päivää innolla. Minä kasvan ja kehityn ja vielä olen vapaa isästä. Vielä saan jotain todella suurta onnea ja rakkautta juuri siksi miten onnetonta ja rakkaudetonta elämäni oli. Osasin arvostaa aamuja öitten jälkeen niin paljon että ilon ja liikutuksen kyyneleet kohosivat silmiini kun näin auringonvalon. Päätin pysyä valossa, erossa varjoista, ja päätin selviytyä vielä ja olla terve aikuisena.

Kannanotto

Kirjoittaisin nyt jonkin kantaaottavan tekstin maailman tilasta jos tietäisin siitä jotain. Mutta kirjoitan parhaani mukaan.

Miksi me valitsemme johtajia jotka vain sotivat? Suurin osa ihmisistä kaiketi haluaa rauhaa. Miksi me kuuntelemme narsistisia päättäjiä? Emmekö uskalla vastustaa vallassa olevia?

Miksi emme lahjoita enemmän rahaa kehitysmaihin jotta he saisivat ruokaa vaan sen sijaan ostamme kalliita autoja tai muuta turhanpäiväistä materiaa? Miksi olemme niin itsekkäitä?

Miksi emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on? Meillä Suomessa on asiat hyvin, on ruokaa ja katto pään päällä. On apua saatavilla mielenterveyspotilaille. On tukia niille jotka eivät pärjää ilman.

Maailmassa on asiat nurinkurisesti. Saastutamme luontoa, tupakoimme ja käytämme muita päihteitä ja tuhoamme itseämme niillä. Kuuntelemme päättäjiä jotka haluavat itsekkäästi valtaa, rahaa ja mainetta. Huonosti voivia ihmisiä kohdellaan huonosti ja fyysinen ulkonäkö on tärkeämpää kuin sisin. Ne ihmiset eivät ole tyytyväisiä joilla on jo kaikki.

Meidän tulisi arvostaa enemmän kanssaihmisiä. Olla tarpeeksi myötätuntoisia ystäviä, äitejä ja isiä, auttajia. Meidän tulisi arvostaa niitä pieniä ja suuria hyviä asioita joita elämässämme on. Arvostaa pelkästään sitä että elämme ja hengitämme.

Miksi suuren osan ihmisistä on vaikeata rakastaa itseään? Me olemme kaikki huipputyyppejä omilla tavoillamme! Miksi on niin vaikeata edes halata itseään saati puhua itselleen ystävälliseen sävyyn? Raskasta elää elämää itseään vihaten!

Rakkaudella tästä maailmasta saataisiin parempi paikka kaikille elää. Välittämisellä. Kaikki kaipaavat rakkautta. Kaltoinkohdelluista lapsista kasvaa narsisteja ja se periytyy heidän lapsilleen. Se on tuskaa alkujaan ja tuskan siirtämistä jälkipolville. Siinä tuskassa ei alkujaankaan ole järkeä. Se on täysin tarpeetonta kärsimystä. Rakkaudessa lapsista kasvaa terveitä ja hyviä. Rakkauteen meidän kaikkien tulisi pyrkiä. Ja jos meille ei ole opetettu rakkautta, voimme onneksi sitä itse oppia. Ja kasvattaa omat lapsemme paremmissa olosuhteissa.

Pahuudessa ei ole mitään mieltä. Hyvyys on ainut oikea vaihtoehto. Pahuus on kärsimystä. Hyvyys on terveyttä ja hyvinvointia. Pahuus alkaa jostain ja siirtyy ihmisistä eteenpäin jotka purkavat oman kärsimyksensä muihin. Sen sijaan he voisivat opetella hyvyyttä ja saada enemmän hyvää omaan elämäänsä.

Pyytäisin palautetta

Hei vain, lukijat! Kuinka moni teistä lukee tätä blogia aktiivisesti? Olisi mukavaa saada kommenttia ja palautetta, negatiivista ja positiivista. Mikä tässä blogissa on hyvää ja mikä huonoa?

Kirjoitan tätä blogia selvittääkseni omia ajatuksiani sekä antaakseni tietoa traumatisaatiosta muille sekä vertaistukea muille uhreille. Toivon että voisin vielä kirjoittaa kirjan tarinastani ja tämä blogi on tavallaan alkua sille kirjaprosessille.

Kiitos kaikille ketkä seuraatte minua ja matkaani, toivotan teille hyviä kesäpäiviä ja vertaisille parempia vointeja! Pitäkää toivo yllä ja nauttikaa elämästä vaikka olisi vaikeaa! Suukkoja!

Kaipaan tuntea kehoni sisältä päin

Siis, mitä?! Minä olen ollut tuollainen. Rivo, pervo hullu lapsi joka ilmeilee ja on poikatyttö-tyttöpoika, ei tiedä enää edes sukupuoltaan, ja on muutenkin täysin tärähtänyt ja haisee hieltä. Se olin kutosluokalla ja ehkä seiskaluokalla. Kuvasin haaraväliäni vitsikkäästi nettiin farkut päällä. Huusin koulun käytävällä että olen teinipervo. Räävitön hullu, sekopää. En tunnista enää itseäni. Edelleen sisimmässäni olen outo, ruma ja hullu ketä kukaan ei halua vaikka maksaisin. Kunpa yhdistyisin kehooni nyt ja tuntisin sisältä päin miten kaunis nykyään olen.

Onneksi olen hiljalleen saamassa mielenterveyteni takaisin. Olen vain kärsimätön, koska olen kokonaan kehossani? Haluan tuntea energiani sisältä päin. Kaunistuisin.

Kyllä, minulle kauneus on todella tärkeää. Olisin kauniimpi ilman traumojani. Tiedostan että minun kuuluisi olla kaunis. Mutta en enää ole niin kaunis kuin voisin olla.

No, ehkä hyväksyn vielä vartalomallinikin. Ehkä näen itseni vielä realistisessa valossa, kauniina. Mutta eniten kaipaan tuntea kehoni sisältä päin. Olla juurettunut vartalooni.

Nyt se takauma meni ohi aikalailla mikä ollut pari päivää päällä. Mutta on kummallisen ontto olo toisaalta ilman sitä. En osaa maadoittua. Yritän kai väkisin jotain maadoittumisharjoituksia. Tahdon tuntea kehoni!

Olen kaunis noissa kuvissa mutten oikein sisäistä että se olen todella minä.

Pohdintoja

Sain läppärin ja vaatteita tänne osastolle, jee. Nyt on helpompi kirjoittaa.

Menee aika kehnosti. Jatkuva traumatakauma ollut jo pari päivää päällä. Mutta toisaalta se on purkanut syvää tuskaa ja voin myös paremmin tavallaan.

Kutosluokan sekoilut on sekoiltu. Silloin taisin kuvitella kaikkien lukevan ajatuksiani. Kuten myös vauvana. Tuota "ajatuspuhetta" ollut kuten sarjakuvassani teininä kuvailin. Ei sitä oikeasti tapahdu, tiedän sen kyllä. Mutta menneet osat eivät sitä ymmärrä.

Ymmärsin että se kun luen muiden ajatuksia, ovat ne oikeasti omia persooniani joiden kanssa käyn vuoropuhelua. Olen omaksunut vain muiden persoonia itselleni ja siksi tuntuu kuin kommunikoisin muiden kanssa telepaattisesti. Tai sitten se kun katosin näkyvistä noin kolmivuotiaana, aloitti tämän, että ajattelen muiden ajatuksia päässäni enkä omiani. Vaikka oikeasti ne tietysti ovat omia ajatuksiani jotka heijastan muka muiden ajatuksiksi.

Menee kehnosti. Olen taas sekavan ajatustulvan vanki jonka pelkään leviävän kaikkiin ympärillä. Tiedän ettei näin tapahdu ja olen monesti kysellyt ihmisiltä tietävätkö he ajatukseni ja vastaus on aina kielteinen. He kyllä selvästi tarkoittavat sitä. Ei, ajatukseni eivät vuoda kehenkään!

Tiedän olevani skitsofreenikko. Mutta traumat eivät ole skitsofreniaani. Minulla on kyllä ihan oikeat diagnoosit, skitsofrenia, PTSD ja dissosiaatiohäiriö.

Pikkuhiljaa maadoittuneempaan suuntaan ja sitä kautta mielen kaaos vähän helpottaa. Mieli koostuu, järki eheytyy. Alan olla jo paremmin kehoni tasolla enkä vain ajatusmaailmassa ja tunnemaailmassa vaan myös tässä fyysisessä ulottuvuudessa.

Kun asiat oikein oivaltaa, ne ovat niin yksinkertaisia. En nyt osaa antaa tähän esimerkkiä. Mutta kaikki on lopulta niin loogista ja simppeliä, vaikka tuntuu että asiat ovat ihan hajallaan ja todella monimutkaisia. Esimerkiksi kaikki puheet alieneista ja telepatiasta ovatkin vain oma alitajuinen mieli taikka perheenjäsenet ja telepatia nonverbaalista viestintää. Kaikelle löytyy jokin looginen selitys.

Nyt voisin piristää itseäni pukemalla jotkut kivat vaatteet päälle ja ottamalla selfieitä. Kyllä se tästä. On jo paljon koostuneempi olo kun kohtasin viimein pahimmat traumani, kutosluokan sekoilut.

Toinen pahin trauma on veljen kidutustoimenpiteet. Silloin olin vain jähmettynyt kauhusta ja tarkkailin jokaista hienointakin liikettäni ja sekös saa minut edelleen jähmettymään ja ajattelemaan liikaa ja liian sekavia. Sellaista se oli olla kidutettavana, sitäkin käyn nyt läpi ajatuskaaoksena joka tuntuu muuten leviävän kaikkiin vaikkei leviäkään. Kunhan pääsen kehoni tasalle, tuntuu, että ajatukseni ovat ihan turvassa pääni sisällä.

Pahinta aikaa elämässäni kun sekosin totaalisesti

Täällä osastolla oli pieni tilanne. Yksi todella huonovointinen potilas vietiin kovakouraisesti pois. En ymmärrä näitä mielisairaalaan käytäntöjä. Huonovointisia ihmisiä kohdellaan kaltoin kun varsinkin he tarvitsevat ymmärrystä ja kilttiä kohtelua. Tiedän tämän kutosluokalta, olin silloin itsekin tärähtänyt. 

Miksi yhteiskunta toimii niin huonosti ihmisiä kohtaan jotka vaativat eniten apua? Ihmisille nauretaan tai ollaan epäystävällisiä. Toisaalta jotkut saavat empatiaa, onneksi. Mutta miksi toisille vain vihastutaan? Se särkee. 

Ymmärrän toisaalta tuon käytöksen, miksi huonovointiset ihmiset herättävät hilpeyttä. Onhan se vähän koomista. Mutta se satuttaa kuitenkin. Pitäisi olla kohtelias. 

Nyt käyn kutosluokan traumoja läpi. Ne ovat ehkä elämäni pahimmat. Tältä minä näytin. Olin todella sekaisin. Irvistelin, ilmeilin, revin hiuksia peilin edessä... Kävelin kadulla irvokas hymy kasvoilla ja ihmiset kirjaimellisesti juoksivat pakoon tai kauhistelivat minut nähdessään. Todellisuuteni oli vähintäänkin kummallinen. Ihmiset tuntuivat vastaavan katseeseeni juuri kuten ajattelin heidän vastaavan. Kuin olisin hallinnut maailmaa ajatuksen voimalla. Muistelen että minua kohtaan oltiin myös todella vihamielisiä. Luokassa muut lapset hirnuivat naurusta ilmeilleni. Raiskaukset silloin olivat vähintäänkin irvokkaita. Sätkin ja potkin ja sekosin täydellisesti ja ilmeilin ja nauraa hirnuin maniassa silmät päästä pullistuen. Se aika elämässä satutti syvästi. 

Kuvittelin olevani hyvinvoiva, että se olisi ollut parasta aikaa elämässäni. Päinvastoin. 

On hyvin puhdistavaa viimein avautua tästä.