Kyllästynyt ainaiseen draamaan

Kiinnostaisi tietää, kuka tätä blogia lukee? Onko lukijoissa muita vastaavaa kokeneita vaiko vain uteliaita ihmisiä joita kiinnostaa tämä teema ja mielenterveysongelmat?

Antaako tämä blogi mitään kenellekään? Olen alkanut epäröimään sitä. Toivoisin, että voisin valottaa vaikeita, tabuja teemoja, ja antaa näkemystä erilaisista mielenterveysongelmista. Toivoisin tuovani toivoa niille jotka ovat vajonneet synkkyyteen, että aina voi selviytyä ja rakentaa hyvän elämän. Mutta hyvistä tarkoitusperistäni huolimatta saan välillä todella negatiivista palautetta, mikä ymmärrettävästi surettaa. Viesti ei mene perille.

Olen nyt hyvin masentunut kaikesta negatiivisuudesta, ei pelkästään itseeni kohdistuvasta, mutta myös muihin kohdistuvasta joita olen seurannut somessa tai muualla ja siitä kommentoinnista tai julkisuuden henkilöiden pilkkaamisesta. Negatiivisuutta on liikaa. Eikö se jo ala riittää? Kunpa ihmiset keskittyisivät enemmän kivoihin asioihin eivätkä vain riitelisi. Tämä maailma kaipaa nyt muutosta parempaan. Itse ainakin alan olla kypsynyt ja kyllästynyt ainaiseen draamaan. En enää halua sitä. Minkälainen olisikaan maailma jossa masentuneita tsempataan, muiden iloisista sattumuksista iloitaan eikä kadehdita, ja jos on jotakin negatiivista sanottavaa, se kerrottaisiin rakentavana kritiikkinä? Maailma, jossa ystävällisyyttä arvostettaisiin enemmän kuin suuria egoja. Ehkä haaveilen liian suuria. Jokaisen pitäisi katsoa peiliin ja miettiä omia tekojaan ja sanojaan muille ja arvioida, onko aiheuttanut enemmän mielipahaa vai hyvää. En tiedä mikä kuva minusta netissä sitten ihmisille välittyy mutta hyvää tarkoitan joka tapauksessa ja olen ihan kiva tyyppi. Ja herkkänä ihmisenä pahoitan mieleni.

Minun täytyy varmaan opetella ilmaisemaan itseäni paremmin jotta positiivinen viesti, jota yritän välittää, menisi perille. 

Uusi identiteetti

Mainitsin naapurilleni että exäni piti minua alusta alkaen sinä luokan suosittuna tyttönä. Nauroin näille exän sanoille vain. En todellakaan ole. Olen se outo, nolo tyyppi, joka on epäsuosittujen joukossa. Naapurini vastasi että pystyy hyvin kuvittelemaan minut suosittuna. Että säteilen sellaista energiaa. Olin ihan otettu. Sanoin, että olen pohjimmiltaan edelleen epävarma. Kuulemma se ei näy ollenkaan - vaikutan rohkealta ja itsevarmalta. Olin jälleen kerran otettu. Mietin exäni sanoja. Ehkä se ei ollutkaan pelkkää imartelua, kuten ajattelin? Sitten muistin erään pojan yläluokilta joka hänkin sanoi pitäneensä minua luokan suosituimpana tyttönä. Itse ajattelin erästä toista tyttöä luokkamme suosituimpana ja itseäni rumana ja kömpelönä sosiaalisesti. Olen nyt ihan häkeltynyt. Kuka oikein muiden silmissä olen? Yhtäkkiä alan itsekin ajattelemaan itseäni sosiaalisesti lahjakkaana, suosittuna, kauniina tyttönä. Minä, joka olin luokan rumin, oudoin, epävarmin ja kiusatuin tyttö, olenkin kaunis, itsevarma ja suosittu?

Tämä on muodonmuutos minuksi itsekseni. Minä, joka hiljalleen hukkasi itsensä insestiin, muuttui isän rivoksi ja rumaksi kopioksi, alan taas olemaan minä. Ja se minä on jotakin todella imartelevaa. Tämä muutos on niin henkinen kuin fyysinenkin. Säkenöin eri tavoin itsevarmuutta lisää saatuani. En koskaan olisi voinut, ujona ja hiljaisena kahdeksasluokkalaisena, ajatella, että minusta tuleekin karismaattinen. Ajattelin aina itseni karisman vastakohtana. Nyt kun katson itseäni peilistä kun pelleilen ja harjoittelen näyttelemistä, yllätyn sitä, että itseasiassa vaikutankin aika karismaattiselta. Säkenöin voimaa pienessä paketissa. Pakko hehkuttaa tätä. Olen niin tyytyväinen itseeni. Kaikkien pitäisi olla!

Identiteetit ovat vaihdelleet. Toisinaan olin räävitön ja äänekäs tyttö joka koetteli rajojaan ja teki kaikenlaista noloa tarkoituksella ja nauroi itsekin itselleen. Toisinaan hyvin sisäänpäin kääntynyt, ujo ja hiljainen, suorastaan ahdistunut ja pelokas. Voin vain lohduttaa jos sinä, lukijani, koet epävarmuutta, siitä on mahdollista oppia pois. Itse olen oppinut. Sinäkin voit. Suorastaan juoksin pakoon jos joku lähestyi minua ystävällisin aikein. Kysyi lapsena vaikka leikkimään. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja suljin muun maailman ympäriltäni pois.

Miten sitten tein sen? Miten opin itsevarmuutta? Aloitin kehosta. Opettelin löytämään oman tyylini ja ihastumaan peilikuvaani. Toinen oli itsetuntemuksen kehittäminen. Ikävä kyllä en muista sen tarkemmin koko tätä prosessia, sen vain, että se on ollut pitkällinen prosessi joka jatkuu edelleen.

Huomasin että näytteleminen on hirmu kiva harrastus joka tuo myös lisää itsevarmuutta. Näytteleminen on hyvin luontevaa ja luonnollista. Siinä tarvitsee tunnetta ja itsevarmuutta. On hauskaa leikitellä äänellä, eleillä, esittää erilaisia persoonia ja tunteita. Aion todellakin vielä kun on aika, suunnata johonkin teatteriopintoihin. Näyttelijän ammatista en koskaan ole haaveillut tai harjoitellut näyttelemistä mutta se tulee minulta luonnostaan. Vielä kun treenaisin sitä kunnolla niin ken tietää vaikka joskus saisin jonkun roolin jostain. Se olisi huippua.

Eli tästä epävarmasta ja oudosta ja nolosta tyypistä on kuoriutumassa karismaattinen esiintyjä! Kaikki on mahdollista. Kaikki voivat kasvaa omaksi itsekseen, parhaaksi versioksi itsestään.

Olin niin nolo että en häpeä enää mitään. Oivalsin, että tämän nolouteni myötä kykenen näyttelemään todella noloja hahmoja itsevarmuudella niin, etteivät ne herätä myötähäpeää vaan ovat hulvattomia. Kaikelle on merkitys! Kerron teille loppukevennykseksi hienon sattumuksen joka minulle tässä joitain kuukausia sitten tapahtui. On aika mehevä juttu.

Olin silloin osastohoidossa. Sain idean kiusoitella exää kuvaamalla itsestäni eroottisen videon. Riisuin alusvaatteisilleni ja keimailin kameran edessä. Lähetin videon. Pian terapeutiltani tuli tiukkaa viestiä ettei tuollaisia videoita saa lähettää. Katsoin viestit ja kenelle oikein lähetin sen videon. Olin lähettänyt tämän exälle tarkoitetun eroottisen videon terapeutilleni.

En muista ensimmäistä reaktiotani. Mutta nauroin ja itkin. Olin niin häpeissäni. Kerroin nolostellen terapeutilleni ettei videon kuulunut tulla hänelle. Hän vain sanoi että mietti että kuinka sekaisin siellä osastolla oikein olin kun lähettelen tällaisia videoita hänelle. Naurahdin. Hävetti jo vähän vähemmän. Nauroin katketakseni mokalleni. Sovittiin terapeutin kanssa unohtaa koko asia.

Jos en olisi ollut alakouluvuosinani se noloin tyyppi luokassa olisin kaiketi kaivanut itselleni kuopan johonkin ja piiloutunut sinne loppuelämäkseni itkemään. Nykyään lähinnä naurattaa jos mokaan. Se on hyvä taito. Ja jos haluan olla näyttelijä, silloin etenkin. Eli mitä opimme tästä? Se on ihan okei, jos mokaa! Juhlistakaa nolouttanne! Kaikki ovat toisinaan noloja.

Bileitä, hauskanpitoa, nautintoja

Hei taas, rakkaat lukijani. Olette ehkä pistäneet merkille, jos seuraatte aktiivisesti minua, että kirjoitan nykyään paljon harvemmin kun ennen saatoin kirjoittaa monta postausta päivässä. En ole hiljentynyt kokonaan, olen vain tehnyt kaikkea muuta, ja nauttinut uppoutua omiin ajatuksiini sen sijaan että heti ulostaisin ne tekstinä päiväkirjaani tai Facebook-sivulle tai blogiini. Kerron siis taas, en traumoista, joista on alkanut olla hankalampi puhua koska pohdin nykyään puhunko liian raskaista aiheista liian avoimesti, mutta kuulumisiani ja mitä viime päivinä on tapahtunut. Eli tällainen my day -tyylinen postaus siis taas.

Viime lauantaina oli pitkään odottamani sinkkubileet homobaarissa. En ole ollut baarissa kuukausiin mutta nyt olisi seuraa niin halusin mennä. Tarkoitus oli naapurin ja hänen kaverinsa kanssa mennä sinne. Laittauduin hyvissä ajoin ja menin sitten hänen asunnolleen viettämään aikaa. Siellä soi musiikki jo kaiuttimista ja otettiin heti alkuun shotit mikä maistui karkilta. Olin aika rentoutunut ja huomasin heti että nämä ihmiset juhlivat varmasti paljon. Tunnelma oli katossa.

Ikävä kyllä se ilta jäi siihen. Traumatakaumat alkoivat vyöryä mieleen. No, oli todella hauska alkuilta vaikka sitten lopulta jouduin sanomaan heille että jään sittenkin kotiin koska minua ahdistaa niin paljon. Kirosin traumojani ja takaumiani. Miksi en voi edes yhtenä iltana mennä vaan tyttökavereitten kanssa baariin juhlimaan, drinkkejä juomaan ja tanssimaan ja etsimään seuraa? No, takaumat eivät järkeä kuuntele. Päätin, että tätä tarvitsen elämääni. Juhlia, seuraa, hauskanpitoa. Makustelin mielessäni alkuiltaa näiden uusien tuttavuuksien kanssa ja päätin että vielä koittaa aika kun minua ei ahdista ja käyn aktiivisesti viihteellä ja rennommissa merkeissä kuin mitä tässä ollut jo monta vuotta.

Viime tiistaina törmäsin taas tähän naapuriini tupakkipaikalla. Silloin sattui olemaan kaveritapahtuma eräällä kahviolla. Kysäisin hetken mielijohteesta haluaisiko hän lähteä mukaan. Hän sanoi ettei hänellä ole parempaakaan tekemistä, siis mennään vaan. Lähdettiin sinne sitten. Hän oli vähän hiljainen kävellessämme sinne. Juteltiin kaikenlaista, ja kirosin hänelle sitä etten päässytkään tulemaan sinkkubileisiin, hän sanoi että seuraavalla kerralla sitten. Saavuimme kahviolle ja poltettiin siinä yhdet röökit pihalla.

Kahviolla oli mukava ja kepeä tunnelma. Kaikki oli ilmaista; kahvi, karkit, sipsit, pulla, joulutortut, glögi... Tällaiselle sokerihiirelle paratiisi. Istuuduimme pöytään jossa tehtiin joulukortteja. Toiset pelailivat lautapelejä. Jotkut vain juttelivat. Juttelimme naurun säestyksellä ja hörpimme kahvia. Pöydässä oli keskustelunavauskortteja ja yhdessä kortissa oli kysymys, muistaakseni jotain sellaista että mistä nautit elämässä. Vastasin että tämä hetki. Naapurini vastasi samoin.

Naapurini sanoi kun lähdimme että oli todella kiva paikka ja ilmapiiri. Olin ilahtunut että hänkin tykkäsi ja kiitollinen että kysyin häntä sinne. Olin rennompi kun lähdin jonkun kanssa enkä yksin. Hän sanoi minulle, että tiedätkö mitä, hänellä tekee mieli mennä baariin. No, lähellä oli yksi baari joten mentiin sinne sitten hetken mielijohteesta. Meillä oli tosi hauskaa. Baarissa oli tasan kaksi ihmistä meidän lisäksi, tilattiin juomat ja mentiin pöytään istumaan. Siinä puhuttiin hänen kaveristaan josta olin lievästi kiinnostunut ja hän antoi tälle kaverilleen numeroni. Viestittelimme vähän. Katsotaan nyt, tutustunko tähän ihmiseen paremmin.

Naapurini sanoi että mennäänkö ostamaan juotavaa kaupasta. Päätettiin mennä ja mennä minun luokseni juomaan. Sitten illasta yhdeksän maissa sanoin olevani väsynyt ja että taidan mennä nukkumaan. Hyvästelimme.

Naapurini bilettää paljon ja oli rentoa seuraa, juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Rentoa keskustelua, nautintoja, juhlimista, elämää. Pohdin asiaa ja päätin että alan käymään enemmän viihteellä sitten kun ahdistus sen sallii. Baarit vähän ahdistavat vaikka toisaalta nautin yöelämästä. Kiroan taas ahdistusta, olen nuori vielä, ansaitsen sen että saan pitää vähän hauskaa!

Tosiaan, viimeiset pari päivää on ollut jopa ihan hauskaa. En ole uppoutunut siihen tavanomaiseen synkkyyteen jossa olen viettänyt vuosikaudet. Nautin olostani.

Voin hyvin

Olen viime päivinä lähinnä nukkunut. Olen nukkunut pitkät yöunet ja sen lisäksi pitkät päikkärit. Uni on tehnyt hyvää. En ole traumoja juurikaan miettinyt. Nyt olen hörppinyt kahvia ja katsellut tv:tä.

Pelot ovat tiessään. Tänään olen tuntenut oloni jotenkin omituiseksi, hyvällä tavalla. Tuntuu kuin en olisi aikoihin pelännyt vaikka pelkäsin vasta muutama päivä sitten. Tänään vain heräsin siihen ettei enää pelota juurikaan. Kiitollinen olen.

Mietin seksuaalista suuntaumustani. Minulla oli aika pitkään lesbo-identiteetti. Minun on vaikeata syttyä miehen kehosta. Naiset taas ovat niin kauniita. Olen yrittänyt kuvitella itseni alttarille naisen viereen, miltä se tuntuisi. Se ehkä tuntuisi vähän väärältä. Mutta siitä huolimatta mielessäni on tämä unelmanainen, jolla on musta, jämäkkä polkkatukka, ja joka on langanlaiha miesten boksereissa. Monella tavalla maskuliininen mutta kuitenkin elegantti nainen. En tiedä mistä tämä näin tarkka mielikuva unelmanaisesta tulee. Onko se äidin harhakuva, hallusinaatio? Etsinkö äitiäni?

Alttarilla miehen rinnalla oleminen taas tuntuu paljon oikeammalta kuin naisen rinnalla vaikka minun on hieman vaikeata tuntea vetoa miehiin. Vain harvat miehet sytyttävät. Tämä masentaa.

Aikalailla tämän kaltainen on unelmanaiseni, kuin Irina Spalko -hahmo.

Näin kiinnostavia unia viime yönä. Ensin siinä olin minä. Olin meren syövereissä. Siellä oli haikaloja. En osaa sanoa missä hahmossa itse siinä olin, saatoin olla pikkukala. Tein jonkun virheen ja pelot yltyivät. Näin meren alta kimppuuni syöksyvän valtavan haikalan ja sen terävät hampaat ja ammottavan suun. En muista unta enää tarkasti mutta sen lopussa ilmestyi eteeni valtava haikala joka yhtäkkiä muuttuikin delfiiniksi. Siinä kohtaa ymmärsin ikään kuin pimeyden olevan sittenkin valoa, taikka että pahuus onkin hyvyyttä. Hieman vaikeata selittää. Kaikki kuitenkin kävi järkeen. Unessa sanottiin että olen suorittanut tehtäväni onnistuneesti.

Sitten näin veljen maailmaa. Tunne oli erikoinen, kuin olisi valtavan paineen alla. Kolkko tunnelma. Veli ei ollut niin syvällä kuin minä kaikessa pelossa ja kivussa vaan niin sanotusti enemmän maan pinnalla. Kuitenkin tunnelma ei ollut samalla tapaa onnistunut kuin omassa maailmassani. Veli suuteli siinä jotain tyttöä.

Nyt on muuten ihan hyvä olo mutta aika masentunut. Syvä masennus sisältäni nousee kai pintaan. Siellä se edelleen on.

Jotakin hyvää kuitenkin. Koska en juurikaan nyt pelkää, traumatakaumatkin pysyvät loitolla. Pelko nimittäin triggeröi niitä pintaan. Juon kahvia ja kuuntelen jouluradiota. Voin tavallaan ihan hyvin nyt.

Maailman pahuus

Tämä postaus voi järkyttää herkimpiä, joten siitä triggerivaroitus heti alkuun. Olen myös pahoillani siitä, jos en itse ymmärrä, milloin menen liian pitkälle ja julkaise liian rankkaa materiaalia. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt sen ja yrittänyt olla varovaisempi. En yksinkertaisesti aina ymmärrä sitä kun olen niin uppoutunut kaikenlaiseen julmaan väkivaltaan.

Aloitin lukemaan kirjaa Pimeyden ytimeen joka kertoo Tor-verkossa tapahtuvasta rikollisuudesta.

Järkytyin syvästi kuvauksista mieleltään sairaista ihmisistä jotka repivät silmänsä irti kameran edessä tai leikkaavat oman kielensä irti. Aloin myös lukemaan lapsiin kohdistuvista teoista, eräänlaisena vertaistukena.

Luin varsinkin yhden kohdan yhä uudelleen ja uudelleen. Ymmärsin, että on muitakin vastaavanlaisia perheitä kuin omani - joissa koko suku harrastaa hyväksikäyttöä yhdessä. Kirjassa kuvailtiin kokonaisia perheitä jotka asuivat ränsistyneissä olosuhteissa, joilla oli paljon lapsia ja lapset oli puettu esimerkiksi vain kaulapantoihin. Oli pakko hetkeksi lopettaa lukeminen ennen kuin etenin hurtcoreen - lastenkidutusmateriaaliin.

Purskahdin itkuun. Miksi maailmassa on niin paljon pahuutta? Itkin syvältä sielustani. Nuo kyyneleet puhdistivat, ja ymmärrän nyt, miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen saan olla elämästäni nyt. Pahuus on ohi.

Olen nyt niin kiitollinen, että olen saanut oman elämäni kuntoon. Asun miellyttävästi, minulla on kiva yhteisö, saan keskustella... Elämässäni on nyt toisin sanoen rakkautta, kamalien lapsuuskokemusten jälkeen. En enää joudu ikinä kohtaamaan sellaista pahuutta. Olen ympäröinyt itseni hyvyydellä. En ole narkomaani, alkoholisti, pedofiili tai muutenkaan häiriintynyt. Minulla on erityinen ihminen joka rakastaa minua paljon. Minulla on kaikki valmiudet eheytymiseen ja hyvään elämään. Saan olla kiitollinen.

Absoluuttista pahuutta kuulemma on, kirjailijan mukaan, mutta millaista sitten on olla absoluuttisen paha? Ovatko nämä ihmiset esimerkiksi koskaan onnellisia, aidosti? Joillekin tietty fetissi kuulemma voi olla niin voimakas että koko elämä pyörii sen ympärillä. Se jo on mielestäni merkki jonkinlaisesta sairaudesta, jos pakkomielle ohjaa koko elämää. Tiedän itse itsessäni joitain pakkomielteitä jotka ovat suoraa seurausta traumasta. Ovatko kaikki absoluuttisen pahat henkilöt traumaattisia vai syntyykö joku sellaisena? Ehkä joskus tiedän vastauksen.

Kannustan aina kaikkia keskittymään hyvyyteen. Hyvyys on terveyttä. Hyvyys on rakkautta. Jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan avuttomana, ja jokaisella on tarve turvallisuuteen ja rakkauteen. Sillä tavoin terveitä yksilöitä muovautuu tähän maailmaan. Keskittykäämme siis siihen, pahuutta pelkäämättä, sitä vastustaen.

Lääkärikäynti ja ostosreissu

Tänään piti herätä aikaisin aamusta lääkärikäynnille. En juurikaan ollut hermostunut ja olin saanut edellisen yön ihan hyvin nukuttua. Lääkäri on taas vaihtunut ja tätä lääkäriä en ole aiemmin tavannut. Hän kyllä yllätti minut kun tervehti minua hymyillen ja ojensi nyrkkiään niin että kosketin sitä omalla nyrkilläni. Todella rento tapa lääkäriltä tervehtiä! Hän kyseli alkuun voinnistani. Välissä hän myös vitsaili ja nauroimme kaikki. Olin hieman peloissani siitä mitä hän ajattelee lääkityksestä (tässä asiassa olen pelännyt lääkäreitä) mutta suureksi helpotuksekseni omaohjaajani, joka oli mukana, sanoi, että nyt minulla on mennyt ihan hyvin tällä lääkityksellä ja lääkärikin oli sitä mieltä etten tarvitse mitään muita lääkkeitä ja sain häneltä luvan jatkaa tällä. Olin siis ilman lääkärin lupaa ottanut lääkkeitä vähemmän mitä minulle oltiin määrätty ja jättänyt yhden lääkkeen kokonaan pois. Tämä lääkäri kuuli minua kun selitin miten näistä lääkkeistä on pikemminkin haittaa. Hän siis oli kanssani samaa mieltä, omaohjaajani myös, että jatkossa mennään tällä määrällä lääkkeitä mihin itse olin päätynyt. Olin niin helpottunut että tanssin suorastaan pois lääkärin vastaanotolta. Heti siinä myös koin oloni maadoittuneemmaksi.

Lääkärikäynnin jälkeen istuimme kahviolla ja söin kermamunkin ja join kupin kahvia. Omaohjaajani sanoi että näytin kuulemma todella yllättyneeltä siitä mihin tulokseen lääkärikäynnillä päädyttiin.

Sen jälkeen kävimme kaupassa. Kauppareissut yleensä ahdistavat minua ja minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni etten vajoa paniikkiin. Nyt olin huomattavasti rauhallisempi ja hoin itselleni ettei minun tarvitse olla häpeissäni siitä että olen hermostunut ja pelokas - ei siinä todellakaan ole mitään häpeämistä. Oivalsin että tämä on yksi syy siihen, että hermoilen. Häpeä omasta käytöksestäni ja ilmeistäni ja olemassaolostani. Kauppareissu siis sujui myös paremmin kuin yleensä ja kykenin tuntemaan oman kehoni ja oman olemukseni tarkemmin ja olemaan siis maadoittuneempi mistä syystä hermoilinkin vähemmän.

Sain ostokset tehtyä ja seisoskelin tupakkapaikalla sen jälkeen ja pohdiskelin asioitani ja helpotuksekseni saatoin todeta että nyt asiat vaikuttavat paljon helpommilta ja ovat paremmin, että lopultakin kaikki alkaa järjestymään. Se on kestänyt jonkin aikaa että on ollut vaikeaa mutta nyt saatoin todeta että asiat todella järjestyvät kaikki parhain päin vaikka se veisikin aikaa. Olin ja olen kiitollinen. Edelleen on paljon asioita jotka huolestuttavat mutta sain luottamuksen siihen että nekin järjestyvät eikä minun ole syytä olla huolissani.

Hyvyys ja rakkaus

Tarinani kertoo pahuudesta. Mutta ennen kaikkea se kertoo toivosta ja rakkaudesta.

Kotini oli julma. Tunteita ei voinut avoimesti näyttää. Jos näytti surua, ja itki, se oli heikkoutta mikä raivostutti kaikkia. Kukaan tuskin oli koskaan iloinen, paitsi minä. Muut taas jatkuvassa masennuksessa, elämänilottomassa elämässä eteenpäin mennen työtä tehden. Jos lohdutti jotakuta, se johti seksuaaliseen kanssakäymiseen. Empatiaa ei osoitettu avoimesti vaikka sitä olisi tunnettu. Ainoa tapa rakastaa oli raiskaus.

Miten kovasti tahdoinkaan rakkautta, luokan kiusattuna outolintuna, joka pakeni paikalta heti kun joku edes lähestyi aikeissa leikkiä kanssani. Suorastaan pelkäsin toisia lapsia. Olin oppinut, että ainut kanssakäyminen ihmisten välillä oli seksuaalista. Minulla on edelleenkin välillä mielihaluja halailla ja suudella kaikkia ihmisiä keitä näen ja se on ahdistavaa. Minulla oli aina vain harvoja ystäviä ja käytökseni meni viimeistään murrosiässä todella kummalliseksi niin että monista syistä syrjäydyin varhain luokkatovereistani.

Itkin monet illat epätoivoista tilannetta. Voi, miten paljon olisin halunnutkaan empaattisen ystävän joka lohduttaa! Olisin ollut puolet terveempi. Sen sijaan uppouduin entistäkin tiiviimmin ajatuksiini miten olen varmaankin koko maailman vihatuin henkilö. Tämä on raastanut sydäntäni siitä asti ja aiheuttanut sen että menetin järkeni.

Oli helpompaa siis olla vihattu kuin rakastettu. Rakastettuna olo oli yhtä kuin raiskaukset. Vihattuna saisin olla rauhassa. Mutta enää ei ole näin. Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja ymmärrän sen; on satakertaisesti parempaa olla rakastettu kuin vihattu. En enää halua rasittaa mieltäni ajatuksin uppoutua siihen vihaan, itseinhoon ja varsinkin ajatukseen että muut vihaavat.

Rakkaus on parantava voima. Jos perheessämme olisi ollut hiukankin rakkautta, kaikki olisivat paljon paremmassa kunnossa. Miksi olen näin pitkällä eheytymisessäni, näinkin raskaista aiheista? Koska pyrin aina pitämään kiinni rakkaudesta, hyvyydestä ja ystävällisyydestä. Koska se ruokkii sisintäni ja saa minut paranemaan. Koska jatkuva viha johtaa jatkuvaan tuhoon.

Maailma tarvitsee enemmän lähimmäisenrakkautta. Somen raadollinen maailma on vain heijastelma siitä miten ihmiset unohtavat rakastaa. Onhan sitä maailmanhistoriassa kai pahempaakin julmaa kohtelua ollut, että ehkä ihmiskunta on jossain ottanut opikseen. Moni asia on paremmin. Mutta edelleen ihminen osaa olla julma peto toiselleen ja tuhota toistensa ja oman elämän. Tämän täytyy muuttua. Kuten olen todennut, pahuudessa ei ole mieltä. Kuten varsin hyvin omasta perheestäni tiedän, se johtaa tarpeettomaan tuhoon, eikä siinä alkujaankaan ole mieltä. Kuka tahtoisi tuhoa jos voi tuhon sijaan valita kaikkien yhteisen hyvinvoinnin? Hyvyys yksinkertaisesti on ainut järkevä vaihtoehto.

Miettikääpä vaikka sitä että psykopaatti tuskin tietää mitä rakkaus on. Ne ihmiset taas jotka tietävät mitä se on, tietävät sen, että se on useille tärkeintä koko maailmassa. Rakkaus puolisoon, lapsiin, ystäviin, lemmikkeihin ja jopa ventovieraisiin ihmisiin. Psykopaatti saa ehkä vallantunnetta kiduttaessaan muita mutta rakkaus on jotakin sellaista mitä ei voi kuin älyllisesti kuvitella ja matkia. Se on paratiisi jonka olemassaolosta psykopaatti ei edes tiedä.

Hyvyys koskettaa ihmisiä syvältä. Hyvyydellä on parantava vaikutus. Muistaisimmepa me ihmiset tämän silloin kun loukkaamme toisia. Meidän täytyy ajatella oikeudenmukaisesti eikä vain omaa etuamme ajaen. Siitä saattaa saada hetkellistä mielihyvää jos loukkaa toista, mutta toista se satuttaa, ja yksinkertaisesti on siksi väärin. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi, ja muista myös rakastaa itseäsi. Toisin kuin pahat teot, hyvät tuovat hyvää mieltä molemmille. Tuplasti etua siis pahansuopiin tekoihin nähden. Ehkäpä juuri siksi sadut ja tarinat kertovat miten hyvä lopulta voittaa pahan. Hyvyydellä on enemmän mahtia kuin pahuudella. Tai niin sitä ainakin toivoo.

Kumpi on todellisuudessa voimakkaampi, tekijä, jonka on hyvin helppoa kanavoida raivoaan viattomaan ihmiseen, vai se viaton ihminen joka kärsii näistä teoista, joka silti nousee ylös siitä kaikesta ja kukoistaa? Olen satakertaisesti voimakkaampi kuin tekijäni koskaan. Ja juuri siksi, että pidän ja vaalin ikuisesti rakkautta sydämessäni.

Sitähän sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jumala loi Saatanan. Saatana ei luonut Jumalaa. Hyvyys on pahuuden yläpuolella. Aina.

Tässä pari selfietä joita itsekin ihastelen. Kiitos exälleni ja itselleni, olen oppinut tervettä itserakkautta. Tunnen kuinka kehoni oikein pursuaa rakkautta! Se tuntuu hyvin äidilliseltä. Katselen kasvojani ja olen hyvin paljon kauniimpi kuin osaan sisäistää. En ihan ymmärrä, että se olen minä nyt, tässä, terveempänä ja kauniimpana kuin vuosiin.

Rakkauden vastaanottaminen

Tänne tuli tukikämpän ohjaaja kotikäynnille juttelemaan kanssani. Otin pehmolelun tapani mukaan syliini ja pyörin lattiaa ympäri samalla kun vuodatin vain kaiken ulos mitä mieleeni tuli. Itku tuli siinä. Hän kysyi, miten voisi auttaa, ja vastasin että pelkästään hänen myötätuntoisuutensa ja kuunteleminen auttaa. Katsoin häntä välillä ujosti silmiin ja näin ne tulvillaan myötätuntoisuutta. Itkin lisää.

Puhuin hänelle exästäni joka juuri tapaamistamme aiemmin oli viestitellyt minulle että pohti sellaista asiaa että asuisimme taas tovin saman katon alla ja se tekisi meille molemmille hyvää (asuimme yhdessä noin vuoden verran silloin kun tutustuimme). Hän saisi unta (koska kärsii painajaisista ja minun kanssani pystyy paljon paremmin nukkumaan) ja minun taas ei tarvitsisi kaiken aikaa pelätä kun hän olisi seuranani. Tuo oli niin iloinen yllätys, että hän ehdotti tällaista ratkaisua. Olin niin kiitollinen hänen sanoistaan että hän voisi olla tukenani ja turvanani täällä. Harvoin kukaan suoraan tulee sanomaan minulle että tahtoo auttaa, tukea.

Itkin ohjaajalle sitä miten kaunista on että minä ja exäni tuemme toisiamme kun molemmilla on vaikeaa, miten kaunista on että kaksi rikkinäistä ihmistä kohtaa ja meidän rakkautemme toisiimme auttaa molempia selviytymään ja eheytymään. Miten meidän välillämme virtaa ehdoton, pyyteetön rakkaus.

Siinä ohjaajalle puhuessani itkin miten en osaa ottaa vastaan ystävällisyyttä, empatiaa ja rakkautta. Sitä kun itkeskelin niin yhtäkkiä oivalsin, miksi rakkaus aiheena ja tunteena on niin vaikea, miksi kaikki hyvä mitä ihmiset antavat, on niin vaikeata ja työnnän sen pois. Olen oppinut yhdistämään raiskaukset ja rakkauden toisiinsa. Ymmärsin siinä ohjaajalle puhuessani itsekin sen miten rakkaus ei ole yhtä kuin raiskaus. Toistelen sitä nyt mielessäni itselleni jotta sisäistäisin asian.

Sitten kun otan vastaan lopultakin hyvää ihmisiltä, en enää pelkää. Rukoilen, että oppisin jo nyt ottamaan vastaan niin ei tarvitsisi kaiken aikaa olla niin peloissaan.

Hyviä ja huonoja kuulumisia

Minun täytyy kirjoittaa kirja kaikesta kokemastani pahuudesta jotta ihmiset ottaisivat oppia ja keskittyisivät hyvyyteen.

Tällainen ajatus äkillisesti kumpusi jostakin päähäni. Olen vain aika epätoivoinen kirjaprojektini suhteen. Pelkään, ettei se koskaan voi toteutua. Miten voisinkaan kirjoittaa sen? Jos minua pidetään joko hulluna taikka huijarina? Jos tekijät eivät ikinä tunnusta? Luulen, että minusta on vuotanut nettiin jotakin kuvamateriaalia, mutta en tiedä, onko sitä enää löydettävissä. Muistelen, että minua on kuvattu hyväksikäyttötilanteissa, mutta voi olla ettei tuota kuvamateriaalia ole missään todisteena. En yhtään tiedä miten voisin todistaa että tämä kaikki on totta. Tilanne vaikuttaa siltä osin epätoivoiselta.

Voin tietysti mielenterveydellisesti edelleen toipua. Voin saavuttaa terveyden, ilon ja rakkauden, sitä ei minulta viedä pois. Mutta olisin todella surullinen jos kirjaa ei koskaan tulisi. Se antaisi toivon mukaan ihmisille niin paljon. Se ei kuitenkaan ole tämän hetken murhe. Ehkä asiat järjestyvät vielä. Ehkä jollakin tavalla kirja tulee kirjoitetuksi.

Nyt tässä hiljattain on tapahtunut kaksi asiaa, hyvä sekä huono asia. Hyvä asia on se että alan luottamaan että täällä kotonani on ihan turvallista. Saan olla rauhassa. Huono asia taas se että telepatia-harhani alkaa taas ottaa vahvemmin otteen minusta. Varsinkin juuri herättyäni se on voimakkaana läsnä. Yleensä se onneksi päivän mittaan vähän rauhoittuu. Voisin kuvailla harhojani joita minulla on ollut.

Uskon ja pelkään, että kykenen välittämään ihmisille telepaattisia viestejä. Että voin vaikuttaa omalla tunnetilallani yleiseen ilmapiiriin. Uskomukseen liittyy se, että silloin kun uskon että se on totta, sitä tapahtuu. Tämä uskomus merkittävästi häiritsee elämääni. Voin vain toivoa, että vielä vapaudun siitä. Minulla on ollut muitakin harhoja jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet täysin todelta vaikka myöhemmin vasta olen ymmärtänyt että kuvittelin vain, joten voin vain toivoa, että tämä telepaattisuus on yksi näistä harhoista.

Kyllä, olen skitsofreenikko. Myönnän sen kyllä. Kenenkään ei tarvitse enää tulla pätemään sillä (eikä se päteminen ole kovin reilua, aivan kuin ei muutenkin jo olisi tarpeeksi vaikeaa). Se on nyt vain lohdullinen ajatus. Että pelkään turhaan. Yritän vakuutella sitä itselleni.

Nyt saan uskaltaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Mitä hyötyä lukoista olisi jos kuka tahansa voisi tuosta vain teetättää avaimen tänne? Ei siinä ole järkeä. Mutta pelko ei kuuntele järkeä. Se pelko mikä estää tuudittautumasta turvallisuuteen koska niin monta vuotta olen ollut vaarassa. Taidan soittaa kriisipuhelimeen ja jutella siellä. Nyt on turvallista tuudittautua turvallisuuden tunteeseen eikä se turvallisuus ole valheellista.

Fiiliksiä tältä päivältä

Sain lopultakin kunnolla nukuttua. Vaaran tuntu lievitti jonkin verran. Äsken pakottauduin heräilemään (nukuin todella pitkään) ja keittämään kahvia itselleni ja lukemaan Lornan kirjaa enkeleistä. Ne kirjat ovat hyvin lohdullisia - kaipaan hyvyyttä enemmän kuin mitään, ja Lorna jos joku kirjoittaa hyvyydestä. Olen viime päivät ahminut kirjoja ja on todella miellyttävää, kun tuntee olevansa aivan yksin, rauhassa kotonaan, käpertyä sänkyyn peiton alle ja lampun valossa vain lukea kirjaa ja hörppiä kahvia.

Nautin maallisista asioista nykyisin enemmän kun olen maadoittuneempi kehooni. Pelkästään se, että tuntee jalkapohjien oikeasti koskevan maata (eikä dissoa), on ihana kokemus ja nautin suunnattomasti sen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Ikävä kyllä melko harvoin edelleenkään tunnen tuota tuntemusta ja olen tuskin kehossani, vaikkakaan en enää ole se "kehoton tietoisuus" minkälaiseksi kuvailin oloani kymmenisen vuotta sitten.

Elän tosiaan tavallaan pääni sisällä edelleen lapsuuskodissa, vaikka näkisinkin tietysti silmilläni, että en siellä ole. Alitajuisesti tämä on edelleen lapsuuskotini ja kotini on huoneeni ja tuo ovi saattaa milloin tahansa avautua ja joku astua sisään pahoinpitelemään. Nyt ymmärrän paremmin, että tuo ovi ei enää avaudu tuosta vain. Se pysyy lukittuna.

Piirsin taas vähän jotakin. Vain pikaisia luonnoksia. En osaa piirtää muotokuvia taikka itseäni mutta tuossa piirroksessa olen kai minä ja minulla on siinä se isän hymy. Naisen vartaloa tykkään piirtää. Vaikka ehkä vieläkin enemmän nautin piirtää kaikkea groteskia pikemminkin kuin kauneutta. Tuo piirros edustaa jotakin josta en ole aivan varma itsekään, mitä... Ehkä syntinen puoleni. Ehkä käännän tuon inhottavan hymyn hyväksi asiaksi kun piirrän sen kasvoilleni hienona. Ehkä se symboloi sitä että olen voittanut isän ja tuon isän hymyn.

Lapsena ja teininä rakastin piirtää eläimiä. En piirtänyt ihmisiä lainkaan, en tykännyt piirtää ihmisiä ollenkaan, kunnes väkisin opettelin. Nykyään aika harvoin tykkään piirtää eläimiä vaikka anthroja piirrän edelleen välillä. Piirsin pitkästä aikaa koiran, joita piirtelin varsinkin paljon, ja päiväkoti-ikäisenä kissoja. Minulla oli tosiaan kotisivut teininä ja olin koiraeläinpiirtäjiä. Ne olivat käsittääkseni ihan suositut kotisivut koiraeläinpiirtäjäpiireissä ja vieraskirjaan tuli paljon viestejä. Olin se luokan paras piirtäjä vielä silloin. Ikävä kyllä näitä kotisivuja ei enää voi löytää. Olin silloin nimimerkillä Animal tai Animal92. Fanitin eläimiä. Selvisin traumoistani uppoutumalla eläinpiirroksiin ja muihin eläinaiheisiin asioihin. Halusin kovasti myös oman koiran kaveriksi ja kumppaniksi. Minulla ei vieläkään ole ollut omaa koiraa, vaikka se on suurimpia haaveitani ollut. En ole valmis siihen.

En enää ole niin turri (eli furry, googleta jos et tiedä termiä) kuin aiemmin enkä myöskään niin spirituaalinen. Turriuteni ja spirituaalisuuteni on voimakkaasti yhteydessä mielenterveysongelmiini joista olen pääsemässä yli joten nuo selviytymiskeinot alkavat tippua hiljalleen pois ja alan päästä yli niistä, jos se on ollut minussa jotakin mikä liittyy häiriintyneisyyteeni. En ole niin psyykkisesti sairas enää mitä olen ollut ja anthro-hahmot eivät vedä enää niin paljoa puoleensa ja ajattelen loogisemmin mitä kautta kaikki spirituaalinen alkaa tuntua hulluudelta ja humpuukilta. Tiede on alkanut enemmän kiehtoa kuin spirituaalisuus.

Mantelitumake ja vaaran tuntu

Soitin kriisipuhelimeen. On tässä parin päivän ajan ollut valloillaan niin hirveät pelot etten ole pystynyt kunnolla nukkumaan. Kriisityöntekijä selitti minulle mantelitumakkeesta. Että tavallaan minä itse en pelkää mutta se mantelitumake siellä huutaa että vaara, vaikka mitään vaaraa ei ole. Se on jättänyt stressireaktion päälle ja että minun täytyy selittää sille mantelitumakkeelle ettei vaaraa ole. Pikkuhiljaa se oppii siihen ja rauhoittuu.

Auttoi kyllä todella paljon. Sekin auttoi kun kaveri selitti, että hän tietää nämä asiat, ja ettei asuntooni voida tunkeutua mitenkään. Myös tukikämpän työntekijät ovat vakuutelleet minua siitä että täällä on täysin turvallista.

Olen jäänyt henkisesti elämään tilanteeseen että tämä kotini on lapsuudenkodin huone ja tuo ovi voi avautua milloin tahansa. No, mantelitumake siellä taas vain huutaa että vaara, tämä on lapsuuskodin huone, vaara, ovi voi avautua. No, niin kun ei vain käy!

Kriisityöntekijä vertasi sitä siihen että asun saarella ja saarelle hyökätään ja minun täytyy lähteä saarelta merelle turvaan. Saari on kehoni. En voi kuin paeta. Kun palaan saarelle niin tarkistan kaikki paikat ja huomaan ettei siellä ole enää ketään. Nyt olen tuolla saarella ja pelkään alati, koska sinne taas hyökätään, ja mieleni tekee lähteä merelle turvaan. Oikeasti meri on paljon pelottavampi paikka kuin olla turvallisesti saarella. Puhuttiin miten pitää rakentaa sinne saarelle muurit ettei kukaan pääse sinne. Ne muurit ovat lukko ovessani. Rakennan paraikaa sitä muuria, ja kun se on valmis, voin hengähtää helpotuksesta.

Viimeisimmät kuulumiset

Edistyn jälleen. Viime päivinä en juurikaan ole miettinyt traumoja taikka puhunut niistä. Sen sijaan että vajoaisin takaumaan, olen pyrkinyt pitämään itseni irti niistä. Välillä se vaatii melkoista tahdonvoimaa. Olen silti onnistunut aika hyvin välttämään triggereitä.

Olen nukkunut myös paremmin nyt ja hiljalleen ymmärtämässä, todella sisäistämässä, että olen kotonani turvassa. Siksi nukun myös paremmin.

Otin edistysaskelia myös dissosioinnin suhteen. Ymmärsin, ettei kukaan kajoa kehooni enää. Kehoni on turvassa. Ja kas, tunsin maan jalkapohjiani vasten. Hyvin hentoinen kosketus, mutta kuitenkin. Ja sen kautta heti huomattavasti turvallisempi olo.

Tänään taas vaikeampaa. Takauma puski taas päälle. Viime yö oli uneton. Ahdistaa ja pelottaa nyt se että olen yhtään avautunut näistä asioista. No, tehty mikä tehty, en enää voi perua sitä. Se tuo turvattomuuden tunnetta, jos perheeni lukee näitä tekstejä. Silti, tehty mikä tehty, ja haluan jatkaa siitä huolimatta kirjoittamista. Sillä ei pitäisi olla merkitystä turvallisuuteni kannalta vaikka puhunkin avoimesti. He voivat vain hyväksyä sen.

Ehkä ei ollut järkevä ajatus aloittaa blogia ollenkaan. Mutta en halua sitä poistaakaan. Pitää vain ymmärtää että olen joka tapauksessa turvassa.

Tänään oli keskusteluryhmä. Puhuttiin mielenterveysongelmista. Oli antoisat keskustelut. Helpotti nähdä ihmisiä ja jutella. Kaipaan enemmän ihmisiä elämääni. Nyt keittelen kahvia ja yritän rauhoitella itseäni. Voisin röökillä käydä.

Olen kyllä idiootti kun kirjoitan näistä asioista avoimesti mutta koen tämän blogin pitämisen siltikin tärkeänä ainakin itselleni jos tämä ei muille anna mitään. Toivottavasti antaa.

Ehkä jatkossa olen vain vähän tarkempi siitä, mitä julkaisen täällä. En ole aivan ymmärtänyt ettei kaikesta ole järkevää avoimesti puhua. En vain ole ihan tässä maailmassa kiinni niin että ymmärtäisin pitää suuni kiinni kun täytyy ja kenelle taas voi puhua.

Mikään ei satuta

Olen päättänyt nyt etten puhu traumoistani ollenkaan mitään kenellekään. Parempi nyt vahvistaa tätä hetkeä eikä mennä niihin ollenkaan. Päätin lopultakin sysätä pois sen raskaan säkin jota raahaan mukanani. Olen kyllästynyt siihen enkä halua enää katsoakaan sitä päin. Katson, mitä sen sisällä on, vasta sitten kun pystyn, mutta minun ei tarvitse kanniskella sitä mukanani.

Puhuin kyllä äsken ihan hetken verran ja pintapuolisesti traumoistani tukikämpän ohjaajalle. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Puhuin niin vähän etten triggeröityisi. Tuli turvallisempi olo. Helpottaa. Se on ohi.

Kävin tänään kirjastolla lainaamassa pari kirjaa Lornalta ja kirjan Vankina Thaimaassa. Odottelen myös että Pimeyden ytimeen -kirja tulisi lainattavaksi. Olen viime aikoina innostunut lukemisesta ja lähes kaiken aikani käytän lukemiseen ja kahvitteluun. Arjen herkkuja.

Eilen kuuntelin musiikkia olohuoneessa (tukikämpän yleisissä tiloissa), Enyaa, ja tunsin hyvin kauniin pienen hetken ajan hyvyyden ja liikutuin kyyneliin.

Sen vähän ajan, kun puhuin ohjaajalle, jälkeen tunsin oman herkkyyteni voimistavalla tavalla ja tunsin myös miten hemmetin vahva olen. Tunsin olevani minä.

Kirjastossa käydessäni istuskelin kahvilla ja söin mokkapalaa ja nautin olostani. Mietin, miten ihanaa on, että näin mitätön arkinen asia tuo suurta nautintoa. Muistuttelin itselleni että olen turvassa nyt ja hetken ajan kykenin uppoutumaan omiin ajatuksiini, turvassa.

Mikään ei enää satuta minua.

Sellaisia kuulumisia

Kirjamaratoni jatkuu. Olen nyt lyhyen ajan sisään lukenut montakin kirjaa; kaksi Lorna Byrneltä (kertoo enkeleistä), lempitrilogiani ja nyt luen paraikaa Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt. Humoristista luettavaa, sopivan kevyttä, vaihteeksi.

Olen herkutellut jäätelöllä ja kahvilla ja vain ollut kotona omassa rauhassa. Nyt taustalla on pyörinyt Taivas tv7, kristillinen tv-kanava. En ole uskossa mutta se tuo jotenkin lohtua ja on ihan kiinnostavaa tutustua kristinuskoon.

Olen havainnut että tiedostamiseni alkaa avartumaan. Kirjojen lukeminen varmasti vaikuttaa mutta myös hiljalleen tähän hetkeen hiipivä turvallisuuden tunne. Nyt, kun katson tuota ulko-ovea, ymmärrän, että se on lukossa. Siitä ei kukaan murtaudu läpi.

Tänään voisin vielä piirtää ja meditoida. Pystyn jo paremmin puuhastelemaan kaikkea mukavaa enkä vain levottomana vaella ympäri kotiani pehmokisu sylissä. Olen myös nukkunut parempia yöunia.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa.