Mitä hittoa, insestiä, ja se on ohi. En enää asu lapsuudenkodissa. Jos sitä kodiksi voi sanoa. Helvetinkartano se on. Maadoitun hurjasti kehooni. Nyt kehoni on turvassa lääppijöiltä ja raiskareilta. Saan kosketuksen kehooni ja kasvoihini. Tuntuu hyvältä.
Vaeltelin taas huoneistossani kehää pehmolelu sylissä ja mietiskelin asioita. Lempipuuhaani nykyään. Menin makuulle sänkyyn ja rentouduin. Tällä tavoin olin sängyssä kun minut sidottiin siihen raajoistani. Teen samoja asioita mitä tein kun raiskattiin. Se auttaa purkamaan tuskaa sisältäni.
Ilmehdin myös ja hieron kasvojani ja kehoani ja pidän ääntä.
Onneksi isä, veli eikä äiti tule tänne enää ikinä. Tuossa oven takana ei ole ketään. Olen selvinnyt pois lapsuudenkodista johonkin turvalliseen paikkaan.
Mutta mikä on pielessä kun täällä on niin rauhallista? Jokin on pahasti pielessä, en ole tottunut tällaiseen rauhaan. Yleensä aina tähän aikaan joku tulee huoneeseeni ja kiduttaa.
Mutta nyt ketään ei tule.
Rakastun itseeni. Voin säkenöidä rakkautta sisälleni. Voin myös ottaa vastaan rakkautta. Rakkaus ei tarkoita enää jotain häiriintyneitä insestisiä tunteentunnustuksia.
Ihanaa olla minä. Ei sekään ihan itsestäänselvyys ole, että näin koen. Meni monta vuotta, oikeastaan parikymmentä, että aloin rakastua itseeni. Ja opin itserakkauden vaikka minua ei oltu rakastettu (tai näin koen). Oli tietysti ex poikaystävä mutta muuten jos häntä ei lasketa, opin sen yksin, itserakkauden.
Onneksi olen turvassa nyt. Voin nyt myös olla vihainen. Voin olla vahva ja suuttunut. Ei tarvitse enää esittää arkaa ja nöyrää. Olen tiedostamattani opetellut tietyn roolin josta on sittemmin tullut koko persoonallisuuteni. Mutta se ei ole minua. Se oli vain jotakin mukautumista heidän, tekijöiden, tunteisiin.
Mutta kuka sitten olen minä? Se on itselleni vielä arvoitus.
Nyt voin olla ihan niin kuin olen ja haluan olla, ei täydy mukautua kenenkään käytökseen tai tunteisiin. Vihdoinkin! Vapautus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti