Lopultakin sain dissosiaatiodiagnoosin

Jes, lopultakin minulla on oikea diagnoosi. En edes tiennyt sitä kuin vasta tämänpäiväisen terapiasession jälkeen kun terapeutti katsoi minun diagnoosini, ja siellä oli paranoidisen skitsofrenian rinnalla postraumaattinen stressioireyhtymä ja dissosiaatio. Lopultakin minun traumani otetaan todesta! Olen vain tottunut siihen ajatukseen ettei kukaan usko. Ilmeisesti kuitenkin uskotaan.

Oli hyvä sessio. En vielä kylläkään ole päässyt vauhtiin niin sanotusti traumoista puhumisen suhteen. 

Olen ollut eri mieltä tuon skitsofrenian suhteen mutta ymmärrän kyllä miksi minulla on se diagnoosi. Onhan minulla ollut ja on edelleen aika lennokkaita ajatuksia alieneiden kanssa kommunikoinnista telepaattisesti ja muuta harhaista kuten olla tauotta telepaattinen että ajatukseni ja aistimukseni ynnä muu siirtyy muihin.

Onko edes todellista että täällä on niin rauhaisaa nykyään? Kukaan ei paisko esineitä tai raivoa, ei isä tule ehdottelemaan rivoja, äiti ei kähmi alakertaa, ja veli ei suutele tulisesti. En ole tottunut tällaiseen rauhaan. Jokin on pahasti pielessä kun menee niin hyvin!

Mutta ei, olen vain eheytymään päin. Voin oikeasti jo näin hyvin, paremmin.

Silmät täyttyvät ilon kyynelistä. Olen kiitollinen elämästäni. Itken sisäisesti. Olen turvallisemmassa paikassa kuin koskaan. Elämä on niin valoisaa nykyään! Olen empaattisempi kuin usea joka on kokenut tällaista? Isä ja veli kirveen kanssa ovella.

Minua kiihottaa nähdä veli ja isä yhtymässä. Hymyilen vinosti, isän hymyä. Äiti ja sen sisar yhtyvät. Katselen vierestä mielenkiinnolla.

Olisipa sisarukseni selvinnyt kuten minä niin että voitaisiin tukea toisiamme tässä prosessissa. Mutta ei. Eikä ketään muutakaan sukulaista ole vertaistueksi.

Hyi olkoon äidin vaginan haju ja maku yököttää. Hyi olkoon äiti pakotti minut imemään sen... Se Elviira-nainen, onko sellaista olemassakaan ja ihastuinko äidin harhakuvaan?

Voinko mennä seksuaalisimpiin muistoihin? Terapiassa voin. En vielä ole uskaltanut avautua seksuaalisimmista muistoista. Pidättelen niitä ja menen mykäksi. En uskalla sanoa sanaakaan ettei joku suutu. Niin kuin iso klöntti likaa olisi sisälläni ja se hymyilee isän hymyä. Siihen on patoutunut isän häiriintynyt ilme ja sen ilmeen kanssa seksuaalinen kiihotus. Se klöntti tuntuu alapäässä, siellä on tukoksia. Voin mennä seksuaalisiin muistoihin?

Eilen itsekseni hymyilin isän hymyä ja annoin sen purkautua itsestäni ulos. 

En minä tahdo muistaa, liian väkivaltaisia muistoja. Se kidutus... Emme tahdo tietää mitä koimme, sanovat kolmivuotiaat osat. Nyt on turvallista tietää, emme sekoa!

Itkettää, vihastuttaa, ja lopulta kiihottaa. Kun kaikki tunteet on koettu läpi, tulee lopulta kiihotus. Se tarttuu muista minuun.

Miksi en tahdo muistaa? Syvä häpeä puhua näistä näin suoraan? Minua hävettää edelleen vaikken tiedosta sitä. Hävettää syvästi. Ja pelottaa että alkaa kiihottaa ja sitten kaikki yhtyvät.

Nyt tahdon muistaa! Ei, en tahdo, t: kolmivuotias sinä. Tahdonpas!

Hei, olen avautunut näistä nyt. Tämä ei ole enää salaisuus joka täytyy pitää. Olen vapaa lopultakin avautumaan kokemastani väkivallasta. Ihanaa kun voi puhua traumoista suoraan ilman että kukaan tuomitsee. Minut ollaan tuomittu jotenkin näistä? Että olen pervo tai häiriintynyt tai jotain? "Ihmiset eivät voi ymmärtää", muistin eilen. Ikään kuin tämä olisi jotenkin kamalan kaunista mielestäni ja ajattelen etteivät ihmiset voi ymmärtää kokemustani insestistä miten kaunista se on, tai jotakin? En saanut tuosta muistosta kiinni kunnolla, mitä eivät voi ymmärtää.

Tämä ei ole salaisuus enää. Tästä saa puhua. Voi puhua ilman hirvittävää häpeää. Pelkään että jos perhe saa tietää että puhun, he ampuvat minut. Pelko puhua edelleen on minussa.

Mutta on helpottavaa ettei tämä ole mikään salaisuus enää. Ja voin käsitellä näitä muistoja suoraan.

Se on totta. Eikä enää tarvitse hävetä sitä. Ihanaa suoraan puhua. Tärisen vihasta, raivosta ja kiihkosta. Isä työnsi "sen" kurkkuuni syvälle ja olin tukehtua niihin siittiöihin. Vihaan isääni niin paljon että voisin tappaa sen. Perverssi miehen irvikuva. Empatia isää kohtaan. Vihaan veljeäni, se tuhosi minut kidutuksin. Ihastus äitiin ja suru ettei äiti ole äiti vaan on kumppani.

Mitä oikein teen? Kirjoitan näistä kuin se ei olisi sattunut. Kirjoitan inspiroivaan sävyyn kuin tämä olisi jotakin hienoa? Se on kaikkea muuta kuin hienoa, se on täyttä helvettiä. Minun kipuni ja tuskani ei tule esiin näistä kirjoituksista. Upposin pohjattomaan kuiluun yhä syvemmäs ja syvemmäs mustuuteen joka jatkuu äärettömiin. Ja sinne jään. Ainiaaksi. Rukoilin Jumalaa ottamaan kipuni pois eikä rukouksiini vastattu.

Olen peitonnut kohdallani pahuuden ja hyvyys on koittava. Ystävällisyyttä ja hyvyyttä saan nykyään osakseni, mikä kiitollisuuden aihe! Liikutun kyyneliin...