Olin hajalla vuonna 2009

Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, kuin koko maailma vihaisi minua. Minut kyseenalaistetaan ja ihmiset ovat todella ilkeitä. Kannoin varsinkin lapsena kaikkialle mukanani tunnetta, että koko maailma on jostain syystä vihainen minulle. Varikset raakkuivat ilkeästi, ampiaiset pyörivät ympärillä vihamielisinä. Koko maailma sävyttyi ja vääristyi vihaiseksi. Kun sain luokassa traumatakaumia, opettaja oli vihainen. En kyllä muista paljoakaan alaluokkien koulukiusaamisista mutta muistan ikuisesti sen sisälleni syöpyneen, epävarmaksi käytökseltäni minut tekevän vihaisuuden muista minulle ja pelon muita kohtaan. En uskalla olla oma itsevarma, sosiaalinen, iloinen puhelias itseni vaan käperryn entistä syvemmälle itseeni, ottamatta muihin kontaktia.

Muistelen hakeneeni apua. Poliisi naureskeli minulle kun ilmeillen yritin näyttää pahoinvointini. Minulle oltiin vihaisia, miten kehtaan puhua perheestäni tuollaisia asioita? Lukemattomat kerrat kuulin luokkatovereilta, että olen varmaan hullu ja kuvittelen, eihän kukaan tuollaista tee, mistä puhuin? Lopulta ymmärsin itsekin, että perheseksi on jotakin väärää ja että muut eivät tee sitä, ja lopulta vaikenin.

Kaikki alkoi uudestaan nousta pintaan vasta seitsemäntoistavuotiaana. Isäni katsoi minua väärin. Jähmetyin, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Sen jälkeen en enää luottanut isään. Aloin pohtimaan, onko isä pedofiili? Koin tulevani hulluksi lapsuudenkodissa. Kirjoitin maalilla isoilla kirjaimilla huoneeni seinälle, sängyn yläpuolelle, "tässä asuu huora". Isä kutsui poliisit paikalle kun raivosin. Join vanhempien alkoholijuomia kunnes kompuroin ja kaaduin ja vanhemmat olivat vihaisia minulle. Veljen kitaransoitto repi hermoja, samoin isän rumpujensoitto. En uskaltanut nukkua yksin. Menin äidin huoneeseen patjalle nukkumaan ja sielläkin ahdisti. Menin isän viereen sänkyyn miettien, mitä oikein teen. Riitelimme silloin paljon. Minulla on siltä ajalta päiväkirjamerkintöjä. Purin sinne sisälläni kytevää raivoa. "Viidenkymmenen miehen penikset sisälläni" tai jotain vastaavaa olin kirjoittanut sinne. Lopulta juttelimme minä, äiti ja isä sairaanhoitajille. He sanoivat, "kyllähän isä voi kaunista tytärtään ihailla". Isä naurahti. Minua oksetti. Pian olimmekin osastohoitoon menossa. Päädyin seitsemäntoistavuotiaana ensimmäisen kerran sinne. Siellä päätin, nostan itseäni niskasta ja korjaan kaikki epäkohdat elämässäni.

Tässä otteita päiväkirjastani vuodelta 2009 kun olin kuusitoista-seitsemäntoistavuotias. Nuo merkinnät tiivistävät kaiken siltä ajalta. Olen vain niin kiitollinen edistyksestä teinistä aikuiseksi, ettei enää joudu kokea noita asioita joista kirjoittelin. Nuo onneksi ovat muistojen kätköissä vitriinissäni, päiväkirjani, joihin olen taltioinut koko prosessini sieltä tänne asti.