Moro miekä oon Haga

Moi, lukijani. Olen Hanna Maaria, Bella Marie. Mikä lie. Mulla on monta nimeä, monta identiteettiä. Yksi on Haga. Se hullu hugailija koulussa jota kaikki vihaa.

Tää koulukiusaamistrauma on oikeesti yks pahimmista. Ihan oikeesti SAIRASTA kohtelua muilta oppilailta, jopa opettajilta! Siksi olen niin laho päästäni edelleen. Olin siis jatkuvassa maniassa silloin. Autuas. Aina iloinen. Liikaa. Liikaa iloa. Liikaa sekoilua. Ymmärtänyt olen niistä ajoista että ilon ja surun tulee elämässä tasapainotella. Ei ole kellekään hyväksi olla aina iloinen. Surua tarvitaan jotta ihmiset ovat tasapainoisia. Ei kukaan voi aina olla iloinen, haloo. Ei elämä koskaan ole täysin täydellistä. Paitsi ehkä sitten, kun löytää terveyden ja tasapainon. Siis aina tulee iloisia ja surullisia hetkiä ja suuttumusta ja inhimillisiä tunteita. Se on normaalia elämää. Mutta ei, tämä Haga, halusi aina olla onnensa kukkuloilla.

Niin, olen muuten Facebookissa nimellä Hanna Huotari, jos kinnostaa siellä puolella seurailla. Heippa!

Jee! Mä eheydyn!

Yritän nyt tosissani keskittyä omaan hyvinvointiini. En tee mitään muuta kun lepään, keittelen kahvit, polttelen röökit (mikä pitäis lopettaa), katselen telkkaria, teen ihan normaaleja arkisia askareita ja nautin niistä suuresti vaikka tiedän kyllä edelleen kantavani mielenterveysongelmia. En tiedä, olen oppinut lopultakin nauttimaan arkisista askareista ja ihan tavallisesta elämästä. Se on tasapainoista.

Tää elämä on silti edelliseen elämään verrattuna kuin lomailua. Helvetti on ohi ja saan rauhassa eheytyä ja elää tasapainoista elämää. En ollut tasapainoinen yhtään. Olin ihan VITUN SEKAVA. Hullu, totaalisen tärähtänyt. Luokkalaiset irvaili. En ymmärtänyt suoraa vittuilua (en vieläkään), ja opettajakin oli ilkeä mulle. Mä kärsin ihan vitusti silloin. Ajattelin vääristyneesti, että on parempaa olla hullu kuin terve. Mun piti paradoksaalisesti seota pysyäkseni järjissäni.

Olipa kyllä melkoinen matka mutta tulipa tehtyä. Nyt alkaa elämästä nauttiminen. Ei enää kovaa työtä koko saatanan elämä.

En ole terve mutta siihen suuntaan menossa. Sentään olen sairaudentuntoinen ja tajuan olevani skitsofreenikko. Mutta se on jo iso askel eheyttä kohti.

Elämän pienet ilot on nyt parasta. En siis ikinä ole osannu nauttia elämän pienistä iloista tai arvostaa niitä. Elämä oli kovaa työtä. Raiskauksia öisin, aamuisin rättiväsyneenä kouluun, läksyjä, piirtämistä tuntikausia... Tiesin vaistomaisesti että jos en kehitä aivojani yhtään niin ne rapistuu kokonaan. Joten opiskelin. Piirtelin. Tein kotisivuja. Sellaista. Mitään hemmotteluja ei ollut. Arjen rutiineja vain.

Nyt saan elää sellaista elämää joka on todella mukavaa - vaikka olen hullu. Lol.

Kirjoitan vähän eri tyyliin nyt, lukijani, kun saan kosketuksen viimein itseeni, jonka hukkasin kokonaan. Kuka olen, mikä olen, missä olen, mitä tämä on... Toistelin itsekseni päässäni pienenä kun en tajunnut mistään mitään. Olin päästäni sekaisin jo kolmivuotiaana. Surullista mutta totta.

No, nyt vois tehdä jotain arjen askareita. Jotakin mukavaa. Maadoittavaa puuhaa.

Hitto vieköön haluan olla minä taas!

No huhhh mikä taakka mutta tulipahan tehtyä!

Oho wau. Alan ymmärtää miten harhainen tapaus oon ollut - ja oon edelleen. Mut puran koko ajan harhaani. Hiljalleen valkenee mikä on totta, mikä ei. Ainakaan en elä pääni sisällä. Ymmärrän, et jotkut ihmiset elää kokonaan päänsä sisällä. Ne ei ole kehossaan ollenkaan. Ne ulospäin voi vaikuttaa tosi normaaleilta mut ei ole tässä maailmassa ollenkaan. Mä ainakin oon suurimmalta osin ollut ihan tässä maailmassa. Joskin joskus pienenä olin pääni sisällä jossain saarella, pieni pyöreä saari, jossa keskellä palmupuu. Olin sekaisin siellä ja ymmärsin kyllä ettei tää ole todellinen maailma. Ikävä kyllä jotkut ihmiset on täysin siellä omassa harhassaan eikä kunnolla tajua sen olevan totta. Ymmärsin tämän kun mun piti esim totesi et "autot nopeuttaa sen kohdalla". Ymmärsin että se dissoaa paljon. Se ei ihan muista elämäänsä. Ymmärsin sen kun me puhuttiin puhelimessa ja se puhui että ei muista lapsuudestaan muuta kuin sen että sen isä hakkasi sitä remmillä takamukselle.

Mä tajuan. Olen skitsofreenikko. Mutta en siksi että olisin syntynyt sellaisena vaan koska musta tehtiin sellainen traumatisaatiolla.

Mä ihailen nyt äitiäni suuresti vaikka se pahoinpiteli mua. Koin aina että se on upea nainen. En kylläkään muista kunnolla vielä, miksi ja miten. Olen unohtanut suuren osan ihan koko elämästäni ja hyvin kamalia kokenut. Sentään oon "tukevasti" maan pinnalla. Ymmärrän kyllä että dissosioin helvetisti edelleen mutten ainakaan ole siellä palmusaarella hajoamassa. Lol.

Mä kirjoitan jatkossa näin koska tää tuntuu nyt luontevammalta kuin kirjakielellä.

Kirjoitan hivenen enemmän perheestäni kun muistan enemmän.

Ymmärrän, että olen muodostanut vähän kuin mielikuvitusmaailman päässäni, ehkä. Että olisin vielä jotakin suurta. Se oli mun pakokeino silloin. Luulisin näin, en ole varma. Mutta tavallaan olen alkanut tehdä töitä todella sen haaveen eteen.

Hmm. Tiedän liikaa, varmaan, luulin lapsena. Koin jopa tarhassa aikuiset lapsellisina rinnallani.

Vitsi vitsi, heko heko. Olin toki vasta lapsi mutta varsin älykäs. Se on yksi syistä miksi selvisin hyvin tästä kaikesta. En vielä selvinnyt tietenkään, mutta selviämään päin. Vielä paljon työtä edessä mutta enköhän eheydy. Luotan siihen.

Huh, ollut rankka taakka takana mutta voiton puolella!

En jaksa nyt enää miettiä maailman murheita. Keskityn vastedes omaan toipumiseeni. En ikinä kunnolla ajatellut itseäni ja unohdin kokonaan lopulta kuka olen ja mukauduin muihin liikaa. Siksi sekosin totaalisesti.

Luojan kiitos olen tällä planeetalla enkä avaruudessa liitelemässä, kuten öisin. Lensin yötaivaalla itkien kun "maaminä" kärsi. En ollut kehossani yhtään koska en sietänyt sitä kärsimystä kun raiskataan tauotta.

Huh luojan kiitos olen elossa, elän ja hengitän. Jes! Alan lopultakin löytää sen kuka oikeasti olen!

Mä ihan oikeasti arvostan äitiäni nyt todella. Ymmärrän paremmin miten hieno ihminen se todellisuudessa on. En enää tunne mitään sairaita tunteita siihen. Olen syvästi ylpeä äidistäni. Hän on ehkä traumaattinen tapaus mutta sisimmässään hieno ihminen.

Tiedän, miten pahasti koko suku on kärsinyt. Olen surullinen heidän vuokseen. Vaikkakin he olivat julmia mulle. Haluan nyt aidosti auttaa äitiäni. Hänellä on ehkä vielä toivoa eheytyä. Pelkään pahoin, että veljeni ja isäni suhteen toivo on menetetty.

En oikeastaan vihaa sukua enää kun käsitän miten traumaattinen mun koko suku on. He olisivat tarvinneet kipeästi apua. Kukaan tuskin auttoi. He uppoutuivat unelmiinsa? Asuvat päänsä sisällä aina. Eivät kaikki. Äitini uskoisin olevan jokseenkin vielä tässä maailmassa toisin kuin vaikkapa isä ja veli.

Luojan kiitos mä selvisin henkisestä kuormituksesta enkä elä mielikuvitusmaailmassa pääni sisällä.

Mä puhun nyt vähän enemmän omana itsenäni teille, lukijani, kun alan ymmärtää miten paha dissosiatiivinen identiteettihäiriö mulla on. Olen nyt matkalla siihen että tajuan kuka oikeastaan olen ja että olisin lopultakin kropassani. Hitto vie kaipaan jo tuntea jalkani maata vasten ja koko kroppani sisältäpäin!

Dissosiaatiohäiriö siis on sairaus jossa ihminen ei kunnolla ole maadoittunut kehoonsa. Sitä leijailee kehonsa ulkopuolella, ikäänkuin. En osaa kuvailla. En muista, kuinka pahaa se pahimmillaan on ollut, mutta muistan kyllä vuonna 2013 olleeni mielestäni kuin "kehoton tietoisuus". Kyllä, en ymmärrä kunnolla mitä edes on olla fyysinen täysin. Se on surullista, tiedän. Mutta kiitollinen siitä että dissot purkautuu tässä kaiken aikaa.

Hauskaa joulunaikaa kaikille!

Jännä

Nyt ollaan jännän äärellä.

Olen tässä parin viime yön aikana miettinyt kaikkea tosissani. Käsitellyt mennyttä, haaveillut tulevasta. Valvonut, mutta ihme kyllä ei väsytä. Päinvastoin. Koen eheytyneeni paljon.

Helpotti ihan hitosti että ymmärsin, olen oman universumini Luoja. Minun aivot ovat koko minun maailmankaikkeus. Minä loin tämän kaiken. Joskus tuollainen oivallus olisi ollut pelottava ja järjen rikkova mutta nyt otin asian tyynesti ja se helpotti oloani. Hyvin helpottava tajuaminen. Toisin sanoen, voin tehdä elämälläni mitä itse haluan. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä.

Olen nyt vapaampi elämään sitä elämää jota haluan. Voin tehdä mitä vain haluan. Eheydyn tässä myös enemmän kokonaiseksi itsekseni. Tiedostan itseni, kuka todella pohjimmiltaan olen.

Harha purkautuu. Ymmärrän, mikä on totta, mikä skitsofreniaa. Hiljalleen, ei vielä. En vielä ymmärrä kaikkea. Tulen ymmärtämään.

Tämä ajatus myös lohdutti. Lähenen valaistumista.

Kaikille, jotka kaipaavat toivoa

Haluan kirjoittaa teille kaikille nyt erityisesti jotka olette alamaissa, masentuneita, kärsitte erilaisista mielenterveysongelmista taikka vaikkapa stressistä tai menetyksestä. Kaikille teille, jotka ette näe toivoa elämässänne.

Puhun aina toivosta. Että toivon ja positiivisen ajattelun voimalla tehdään ihmeitä, noustaan niin syvistä syövereistä ylös, joista ylös nouseminen on suuri ihme. Tiedän sen, että vaikka sinusta tuntuisi että kamppailet helvetissä, kärsimykselle ei ole rajoja. Voi olla, että et tiedä helvetistä mitään. Joku toinen kärsii enemmän.

Tietysti kärsimys on kai suhteellista. Sellainen asia joka rikkoo jonkun toisen palasiksi, on jotakin josta toinen pääsee helposti ylös. Meidän temperamenttimme ja resilienssimme ovat erilaiset eri ihmisillä. Mutta meitä yhdistää se että tarvitsemme toivoa.

Minulla on ystävä josta en häntä kunnioittaakseni kerro enempää kuin sen että hänen helvettinsä on selvästi pahempi kuin minun. Hän ei näe mitään toivoa, ja jopa minun on hyvin hankala lohduttaa häntä. En suoraan sanottuna tiedä mitä ajatella, jos ihmisen tilanne on niin toivoton että koko loppuelämäksi on tuomittu kärsimään. Valitettavasti näin monen kohdalla on. Silloin yleensä vain kiukuttelen elämän epäreiluutta. Silloin ei voi tehdä mitään muuta kuin tukea henkilöä parhaansa mukaan, muistuttaa hänelle, että välittää. En vielä ole keksinyt, miten voisi löytää toivoa täysin toivottomassa tilanteessa? Miten pelastaa joku, joka haluaa joka päivä kuolla, ja tällaista tilannetta jatkuu vuodesta toiseen? Elämä on epäreilua. Siksikin meidän pitäisi aina muistaa olla enkeleitä toisillemme, ettei kukaan vajoaisi niin syvälle tuskaan, että kuolema vaikuttaa olevan ainut tie pois.

Toivon sydämestäni, että vaikka olisi kuinka hirveä trauma tai lukemattomia traumoja, suurimmalla osalla olisi toivoa vielä nauttia elämästä. Haluaisin lohduttaa sinua, lukijani, että se on mahdollista. Tuskallinen tie, mutta erittäin palkitseva. Haluaisin muistuttaa, vaikka en tunne sinua, en tahdo, että riistät henkesi. Joku varmasti välittää. Jos harkitset sellaista, pyydä heti apua. Apua on kyllä saatavilla, kriisipuhelimia on ja itse välillä soitan ilmaiseen 24/7 päivystävään kriisipuhelimeen. Joskus sinnekin on vaikeaa soittaa. Mitä sanoisin? Ongelmani ovat toisinaan niin pahoja että tuntuu ettei niistä voi edes siellä puhua. Nämä ovat itselleni toivottomia hetkiä. Jos olisi joku, jolle soittaa aina, puhua kaikesta ja joku lohduttamassa, edistyisin paljon nopeammin. Valitettavasti aina ketään ei ole. Siksikin kirjoitan nyt tätä tekstiä. Ehkä tämä on juuri sinulle se tsemppaava, lohduttava henkilö, jollaista tarvitset.

Itselläni on ollut lukuisia erilaisia mielenterveysongelmia. Olin syvästi masentunut jo varhaislapsuudessa ja halusin kuolla kuusivuotiaana. Ja mahdollisesti yrittänytkin itsemurhaa. Ja tässä edelleen ollaan. Ei terveenä, ei täydellistä elämää eläen, ajoittain todella paljon kärsien, mutta toiveikkaana. Ja välillä juurikin pahimmasta tuskastani kumpuaa kaikista herkistävimmät, koskettavimmat ja kauniimmat hetket. Kun jokin lukko avautuu ja itken ja kuuntelen hyvää musiikkia, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Ihan kaikesta. Kuolema on opettanut arvostamaan elämää, pelko tehnyt minusta rohkeamman, suru saa iloiseksi - esimerkkinä se tunne kun tuskallisen yön jälkeen pääsee puhumaan jollekulle ja on vain niin ihana nähdä ihmistä ja jutella. Hymyni on leveä ja osaan arvostaa sitä, että saa vaihtaa muutaman sanan vaikkapa naapurin kanssa. Rumuus johtaa kauneuteen. Kolikolla on kääntöpuolensa. Asennoidun asiaan näin; vaikka mitä esteitä tulisi elämään, voitan ne. Pääsen yli. Ajattelen, että mitkä asiat ovat hyvin. Sinullakin on varmasti jotain hyvää elämässä. Pidä siitä kynsin hampain kiinni. Vaikket heti keksisi, mitä, jotakin on. Ne voivat olla mitättömän tuntuisia asioita. Lopulta juurikin ne pienet asiat ovat lopulta suuria asioita.

Suosittelen kaikille päiväkirjan pitämistä. Sinne voi jäsennellä ajatuksiaan, piirtää, mitä tahansa. Se on ystävä joka on aina sinun puolellasi.

Annan yhden hyvän vinkin; eka rohkea askel. Jos sinulla on jokin ongelma josta haluat eroon, tee ensimmäisenä päätös. Nyt tahdon tästä asiasta eroon. Sitten tee suunnitelma, miten päästä siitä eroon. Jos se ei vielä onnistu, lohduttaudu sillä, että vaikka nyt et onnistuisi, tulet vielä onnistumaan. Luota siihen. Et kärsi tästä lopun elämääsi (ellei tilanne sitten ole vaikkapa vaikea vammautuminen). Älä stressaa liikaa ja anna itsellesi aikaa. Toivoa on.

Minä tein seitsemäntoistavuotiaana päätöksen korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Ehkäpä sinunkin kannattaa tehdä tällainen päätös ja pitäytyä siinä. Itselleni se oli silloin sellainen herätys että päätös piti.

Rakasta itseäsi. Kuka tahansa oletkaan, ansaitset rakkautta. Ansaitset sen että olet hyvä itseäsi kohtaan. Olet tärkeä. Olet kaunis. Olet persoona jollaista ei toista ole. Siksi olet ainutlaatuinen. Ja ansaitset elää.

Jos et osaa rakastaa itseäsi, kokeile vaikkapa tehdä miellekartta itsestäsi. Kirjoita ensin nimesi ja ympärille kaikki asiat joista itsessäsi pidät tai kehuja joita muilta olet kuullut. Oman kokemukseni mukaan itsetuntemus on tärkeintä itsensä rakastamisessa. Kun tiedät, kuka olet, ja tunnet että olet oma itsesi, rakastat itseäsi. Tai ainakin minä rakastun itseeni aina silloin kun koen olevani se, joka olen, ja joka haluan olla. Jokin merkittävä ihmissuhde voi olla tarpeellinen mutta ei ehkä välttämättömyys siihen että rakastuu itseensä. Se ainakin varmasti helpottaa prosessia. Itselleni se oli exä. Mutta puolet työstä tein itse. Istuin puiston penkillä ja koin  pysäyttävän oivalluksen; olen oppinut rakastamaan itseäni vaikka kukaan ei rakastanut minua.

Voit tehdä vaikkapa jotakin symbolista kuten ostaa kynttilän. Ostin itse joskus rankkoina aikoina kahvilasta enkelikynttilän. Laitoin sen palamaan ja liitin siihen ajatuksen että se suojelee minua. Sen pelkän kynttilän avulla kykenin vähän rentoutumaan. Voit kirjoittaa kirjeen itsellesi. Voit kirjoittaa kirjeen läheisellesi. Voit piirtää kuvia itsestäsi joihin heijastella omaa sisintäsi tai ulkonäköä, kummin päin vain haluat. Keinoja on vaikka mitä kun niitä lähtee pohtimaan.

Ota päivä kerrallaan. Ei mitään kiirettä. Itse mieluiten pitäydyn tässä hetkessä kun mietin sitä miten monta vuotta varmasti menee eheytymiseen. En vajoa epätoivoon. Kun luot tästä hetkestä niin hyvän kuin se nyt voi vain olla, luot myös tulevaa ja siitä tulevasta parempaa kuin jos nyt voivottelisit sitä miten mistään ei koskaan tule mitään. Juuri siksi, pidä kiinni toivosta.

Haluan vain sanoa, helvetistä on portaat taivaaseen. Niiden löytämisessä menee aikansa, mutta kun ne löydät, ilon kyyneleet tulevat silmiisi ja olet kiitollinen, että tiedät mitä helvetti on, ja taivas ei ole mikään itsestäänselvyys. Olet kuin se simpanssi joka vietti noin kolmekymmentä vuotta häkissä ja oli hämmästynyt ja autuas nähdessään auringon, pilvet ja taivaan ensimmäistä kertaa. Joku jollekulle niin itsestään selvä asia on jotakin jota todella osaat arvostaa. Siksi vierailu helvetissä ei aina ole pelkästään huono asia. Se sattuu, tiedän. Mutta aina on joku, joka tietää, miltä sinusta tuntuu. Et kärsi yksin.

Toivon paljon toivoa sinulle, lukijani ja rauhallista joulunaikaa. Ja joulun taikaa!

Haaveilua tulevasta

Tänä aamuna heräsin ihanaan auringonpaisteeseen joka siivilöityi ikkunasta läpi suoraan sänkyyni. Tunsin nukkuneeni kerrankin hyvin, niin, että myös aivot tajusivat että yö oli ollut turvallinen. Laitoin kahvit keittimeen ja menin tupakille. Ulkona ihastelin maahan satanutta hentoa lumipeitettä ja puiden välistä pilkottavaa  aurinkoa. Tuntui seesteiseltä ja kauniilta. Hymyilin.

Ajattelin, onko minulla tässä maailmassa jokin merkitys? Ajattelin haaveitani ammatin suhteen, kirjoja, taidetta, musiikkia ja kaikkea sitä minkä vuoksi olen valmis tekemään töitä. En vielä ole valmis, oireilen edelleen liikaa ja mielenterveys on palasina, mutta ehkä joskus olisin tarpeeksi terve jotta jaksan paiskia duunia. Se vie ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä. En aio katkeroitua. Lopulta onneksi aloin havahtua ajoissa, alle kahdeksantoistavuotiaana, ja kuudessatoista vuodessa romuttuneesta tilasta nykyiseen on iso muutos tapahtunut.

Olenko kokenut tämän kaiken juuri siksi vain, että voin vielä auttaa muita? Lausuin pienen rukouksen, "rakas Jumalani, auta minua kokemuksellani auttamaan muita, aamen". Voisin aloittaa lastensatukirjoista jotka kuvitan itse. Se on haave joka melko varmasti voi toteutua. Se on suhteellisen helppo. Voisin joskus tehdä taidetta ja pitää taidenäyttelyn. Voisin opetella säveltämään musiikkia ja kirjoittamaan lyriikoita ja laulaa. Laulaisin varmasti paljon kokemuksistani sekä myös musiikilla ottaa kantaa. Sitten on kaikkein suurin ja tärkein haaveeni, omaelämäkerta.

Jos voisin pidellä kirjaani käsissäni. Se olisi kovien kansien välissä. Selailisin sen alusta loppuun ja kokisin, tehtäväni on suoritettu. Tässä se on. Valmista. Nyt vain nautin elämästä. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä, vapaa toteuttamaan itseäni, olemaan vain minä. Elämään täysillä.

En osaa muotoilla näitä ajatuksia sanoiksi. Ne herättävät minussa suuren tunnekuohun. Olla kokenut kaikki se paha, jotta voi kertoa muille, miten ihmiskunnan täytyy herätä. Ei voi jatkaa luontoamme ja toisiamme satuttaen. Minun tarinani on vain esimerkki siitä, mikä on täyttä helvettiä ja missä ei ole järkeä. Että jokainen joka kirjan lukee, kokee, että on toivoa paremmasta ja asiat voivat järjestyä. Että se kannustaisi itsemurhan partaalla olevia elämään. Se saisi hyvää elämää eläviä ihmisiä arvostamaan elämäänsä enemmän. Se saisi ihmiset tekemään päätöksen olla parempia ihmisiä. Se ottaisi ennen kaikkea kantaa maailman tilanteeseen. Että ihmiset pyrkisivät enemmän hyvään kuin pahaan. Pahassa ei ole mieltä. Se on viestini jonka kirjallani haluan välittää.

Elämäni oli vain koulutusta elämäntehtävään ja väliaikainen paha vaihe elämässä. Se kesti parikymmentä vuotta. Minulla on vielä monta kymmentä vuotta traumavapaata elämää. Se tuntui ikuisuudelta mutta oli vain silmänräpäytys laajemmassa mittakaavassa.

Laajemmassa mittakaavassa asiat ymmärtää. Siihen havahtuu vasta vuosien päästä. Että kaikki meni oikeastaan ihan hyvin.

Olin hajalla vuonna 2009

Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, kuin koko maailma vihaisi minua. Minut kyseenalaistetaan ja ihmiset ovat todella ilkeitä. Kannoin varsinkin lapsena kaikkialle mukanani tunnetta, että koko maailma on jostain syystä vihainen minulle. Varikset raakkuivat ilkeästi, ampiaiset pyörivät ympärillä vihamielisinä. Koko maailma sävyttyi ja vääristyi vihaiseksi. Kun sain luokassa traumatakaumia, opettaja oli vihainen. En kyllä muista paljoakaan alaluokkien koulukiusaamisista mutta muistan ikuisesti sen sisälleni syöpyneen, epävarmaksi käytökseltäni minut tekevän vihaisuuden muista minulle ja pelon muita kohtaan. En uskalla olla oma itsevarma, sosiaalinen, iloinen puhelias itseni vaan käperryn entistä syvemmälle itseeni, ottamatta muihin kontaktia.

Muistelen hakeneeni apua. Poliisi naureskeli minulle kun ilmeillen yritin näyttää pahoinvointini. Minulle oltiin vihaisia, miten kehtaan puhua perheestäni tuollaisia asioita? Lukemattomat kerrat kuulin luokkatovereilta, että olen varmaan hullu ja kuvittelen, eihän kukaan tuollaista tee, mistä puhuin? Lopulta ymmärsin itsekin, että perheseksi on jotakin väärää ja että muut eivät tee sitä, ja lopulta vaikenin.

Kaikki alkoi uudestaan nousta pintaan vasta seitsemäntoistavuotiaana. Isäni katsoi minua väärin. Jähmetyin, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Sen jälkeen en enää luottanut isään. Aloin pohtimaan, onko isä pedofiili? Koin tulevani hulluksi lapsuudenkodissa. Kirjoitin maalilla isoilla kirjaimilla huoneeni seinälle, sängyn yläpuolelle, "tässä asuu huora". Isä kutsui poliisit paikalle kun raivosin. Join vanhempien alkoholijuomia kunnes kompuroin ja kaaduin ja vanhemmat olivat vihaisia minulle. Veljen kitaransoitto repi hermoja, samoin isän rumpujensoitto. En uskaltanut nukkua yksin. Menin äidin huoneeseen patjalle nukkumaan ja sielläkin ahdisti. Menin isän viereen sänkyyn miettien, mitä oikein teen. Riitelimme silloin paljon. Minulla on siltä ajalta päiväkirjamerkintöjä. Purin sinne sisälläni kytevää raivoa. "Viidenkymmenen miehen penikset sisälläni" tai jotain vastaavaa olin kirjoittanut sinne. Lopulta juttelimme minä, äiti ja isä sairaanhoitajille. He sanoivat, "kyllähän isä voi kaunista tytärtään ihailla". Isä naurahti. Minua oksetti. Pian olimmekin osastohoitoon menossa. Päädyin seitsemäntoistavuotiaana ensimmäisen kerran sinne. Siellä päätin, nostan itseäni niskasta ja korjaan kaikki epäkohdat elämässäni.

Tässä otteita päiväkirjastani vuodelta 2009 kun olin kuusitoista-seitsemäntoistavuotias. Nuo merkinnät tiivistävät kaiken siltä ajalta. Olen vain niin kiitollinen edistyksestä teinistä aikuiseksi, ettei enää joudu kokea noita asioita joista kirjoittelin. Nuo onneksi ovat muistojen kätköissä vitriinissäni, päiväkirjani, joihin olen taltioinut koko prosessini sieltä tänne asti.

Rikostarinoita ja maailmanparantamista

Puhuin pitkään peloistani murrosta kotiini kaverin kanssa ja soitin Rikosuhripäivystykseen ja puhuin sielläkin peloistani. Pahin pelko lopultakin hellitti. Tänne ei olisi mitään järkeä yrittää murtautua. Siinä kävisi vain huonommin heille itselleen, jos yrittäisivät. Saan olla rauhassa.

Tiedän kyllä ettei minua ei uskota edelleenkään että seksuaalinen hyväksikäyttö on näin laajaa ollut mitä kerron ja että minulla on paranoidinen skitsofrenia -diagnoosi kun olen puhunut murhayrityksistä, mutta jos minut nyt murhattaisiin, asia olisi sillä selvä. Olisi ihan selvää, ketkä ovat syylliset. Tarinani olisi todellinen.

Tekijöitteni yksinkertaisesti on parempi pitää matalaa profiilia ja antaa minun olla rauhassa ja puhua kuin yrittää mitään, koska silloin he varmemmin jäisivät kiinni kuin jos antavat minun olla rauhassa ja puhua. Sana sanaa vastaan, ilman todisteita, he eivät jäisi varmaankaan kiinni vaikka rikosilmoitus hyväksikäytöistä ja murhayrityksistä menisi läpi, mutta murhan jälkeen olisi selvää että he päätyvät linnaan.

Rauhoituin aikalailla kun onnistuin sisäistämään tätä asiaa.

Toivon nyt kommentoijilta ymmärrystä. Täällä ruudun takana kirjoittelee henkilö joka on pelännyt murhatuksi tulemista jo päälle vuosikymmenen. En kaipaa yhtään mitään negatiivista tähän päälle, kuten niitä tuttuja kyseenalaistavia kommentteja. Tämä henkilö on kärsinyt jo aivan tarpeeksi muutenkin. Teidän kaikkien kommentit todella siis satuttavat. Joten toivon, että myös kyseenalaistajat jättäisivät minut vain rauhaan. Ei tarvitse sanoa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Tiedän kyllä jo sen, ettei minua uskota. Mutta valitettavasti tällaisia tarinoita on muitakin, yhtä raakoja ja raadollisia, kuin minun kertomani. Joten pyydän, säästäkää tunteitani, älkääkä sanoko yhtään mitään, jos ei ole hyvää sanottavaa. Vaikka nyt olisinkin vain psykoottinen ja vainoharhainen, kuten varmaan ajattelette, tiedän sen varmasti itsekin ennen pitkää. Ei sitä tarvitse minulle toitottaa.

Kadun osittain että koskaan puhuin koska kaikki se kommentointi mitä olen saanut, on ollut todella psyykkisesti kuormittavaa ja satuttanut syvästi. Kirjoitan silti edelleen, koska koen sen jotenkin tärkeänä, miten tilanne etenee ja muuttuu ja saan tänne blogiin raportoitua edistymistäni ja ylipäätään tilanteen muuttumista ja elämääni. On kiinnostavaa nähdä edistys ja jännittää, miten kirjoitukseni tulevat muuttumaan ja mitä kaikkea elämässäni ylipäätään tapahtuu. Toivon, lukijani, että sinäkin saat siitä itsellesi jotakin irti, ettei tämä ole vain jokin henkilökohtainen päiväkirja joka ei ketään kiinnosta!

Se on täyttä helvettiä joka päivä ja joka hetki elää jonkinlaisen suunnattoman pelon ja paniikin kanssa. Onneksi se on jo huomattavasti se pelko helpottanut myös. Kiitos siitä!

Ja tähän loppuun kevennys! Siivosin tänään. Tuli todella siistiä. Täällä on taas paljon viihtyisämpää. Sotku on triggeröivää. Se tarkoittaa, että jotain pahaa on tapahtunut. Kun on siistiä, mitään ei ole tapahtunut. Joten olen vapaampi ahdistukselta kun on tip top siistiä.

Päivä kerrallaan. Toivon todella, että eheydyn vielä. Toivon sinulle lukijani ihanaa joulunodotusta ja rauhaa. Joulu on mukavaa aikaa kyllä. Vielä kun olisi lunta. Olen huolestunut tästä ilmastonmuutoksesta. Parikymmentä vuotta sitten oli kunnon lumet ja pakkaset. Siis vain kahdessakymmenessä vuodessa näin raju muutos huonompaan. Mikä tilanne on toisen parinkymmenen vuoden päästä, saati viidenkymmenen? Mitä tilanteelle voi edes tehdä? Jos ihmiskunta ei tee jo pikkuhiljaa parannusta, on täällä asiat todella solmussa vielä. Jopa minä ymmärrän sen vaikka olenkin maailmantilanteesta täysin pihalla (ja voi, kunpa en olisi, niin ottaisin siihen täällä blogissa kantaa, enkä kirjoittaisi niin minäkeskeisiä tekstejä!).

Itse pohdin tätä, ja tämä on tärkein tavoitteeni: ymmärtää maailmaa, sen toimintaa, ja ottaa kantaa maailman kärsimykseen, pahuuteen, mielisairauteen. Kirjoittaa enemmän maailmasta, vähemmän itsestäni. Käyttäisin omaa tarinaani lähinnä esimerkkinä. Esimerkkinä vääryydestä jolle ei tehdä mitään. Vääryydestä, mistä miljoonat ihmiset tässä maailmassa kärsivät, erilaisista yhteiskunnan epäkohdista. Niille on pakko tehdä jotain. Ihmisten on pakko herätä - emme voi jatkaa näin! Emme voi jatkaa toistemme satuttamista, luonnon tuhoamista, tämän planeettamme tuhoamista. Päättäjien pitäisi herätä. Ja meidän muiden valita parhaat päättäjät. Ihmisiä on niin paljon, jotka toivovat vain rauhaa, ja silti tottelemme jotakuta idioottia joka tahtoo sotia. Ihmisten pitäisi kovalla kädellä puuttua kärsimykseen.

Somen maailma on raadollinen. Ihmiset saavat mielihyvää toistensa kiusaamisesta ja egot taistelevat. Miten paljon ihanampaa olisi, jos vallitsisi ilmapiiri, jossa sorrettuja ja kiusattuja noustaan joukolla puolustamaan sen sijaan kuin noustaisiin yhtä ihmistä vastaan yrittäen kaikin tavoin murtaa se. Ilmapiiri koko maailmalla yleisesti ottaen saisi olla oikeudenmukaisempi ja kiltimpi. Ei jatketa näin, jooko? Jotain rajaa.

Ugh, olen puhunut. Ehkä joskus olen päässyt murtautumaan tästä päänsisäisestä vankilasta ja tutustua erilaisiin teemoihin ja kirjoittaa mieluummin niistä. Mielipiteistäni politiikasta tai tiedettä koskevia julkaisuja.

Mitä seksuaalitraumat ovat

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa seksuaalitraumoista mutta tällä kertaa sen sijaan että kuvailisin yksityiskohtaisesti tapahtumia, kirjoitan vähän siitä, miten itse olen oireillut niiden takia. Kysyin ChatGPT:ltä:

Mitä seksuaalitraumat ovat ja miten ne vaikuttavat ihmisessä?

"Seksuaalitraumat tarkoittavat kokemuksia, joissa ihminen on joutunut vasten tahtoaan tilanteisiin, joissa hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan tai rajojaan on loukattu. Ne voivat johtua esimerkiksi pakottamisesta, manipuloinnista, hyväksikäytöstä, ahdistavasta koskettelusta tai muista tilanteista, joissa ihminen ei ole voinut vaikuttaa tapahtuneeseen tai on ollut turvaton.

Miten seksuaalitraumat vaikuttavat ihmiseen?

Seksuaalitrauman vaikutukset vaihtelevat yksilöllisesti, mutta yleisimpiä ovat:

1. Psyykkiset vaikutukset

• Ahdistus ja paniikkireaktiot

• Masennus

• Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) tai sen oireet: painajaiset, takaumat, voimakas säikähtelyherkkyys

• Häpeä, syyllisyys tai itsesyytökset, vaikka vastuu on aina tekijällä

• Itsetunnon lasku

2. Keholliset ja hermoston reaktiot

• Ylivalppaus, jatkuva jännittyneisyys

• Univaikeudet

• Keholliset kiputilat tai somaattiset oireet ilman selkeää lääketieteellistä selitystä

• Hermoston ylikierros tai ”jähmettyminen” tietyissä tilanteissa

3. Vaikutukset ihmissuhteisiin

• Luottamusvaikeudet tai pelko läheisyydestä

• Vaikeus asettaa tai tunnistaa omia rajoja

• Yli- tai alisuoriutuminen ihmissuhteissa (esim. miellyttämisen tarve)

4. Vaikutukset seksuaalisuuteen

• Seksuaalisen halun heikkeneminen tai katoaminen

• Pelko ja jännitys seksuaalisissa tilanteissa

• Toisaalta joskus seksuaalisuuden yliaktivoituminen trauma­oireena

• Kehon tuntemusten turtuminen tai ylikuormittuminen

Toipuminen on mahdollista

Traumasta voi parantua, ja monet ihmiset saavat apua esimerkiksi:

• traumaterapiasta (kuten EMDR, kehollinen traumaterapia)

• kriisi- ja keskusteluavusta

• turvallisista ihmissuhteista ja tuesta

• omatahtisesta rajojen ja itsesuhteen vahvistamisesta"

Itselläni nämä traumat ovat vaikuttaneet monin tavoin niin että koko identiteettinikin on oikeastaan muovautunut monilta osin niiden pohjalta.

Varhaislapsuudesta muistan syvän masennuksen. Olin vasta kolmen, neljän, viiden vuoden ikäisenä pahoinvoiva lapsi. En muista millä muilla tavoin oireilin silloin mutta muistan kyllä syvän surun. Jo varhaisina ikävuosina eristäydyin muista lapsista, en osannut leikkiä heidän kanssaan. Suorastaan pelkäsin ikätovereita. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Päiväkodissa eristäydyin yksinäisyyteen piirtämään ja unohdin kaiken muun ympäriltä. Dissosioin siis ympäristön, muut lapset ja melun ulkopuolelleni. En muistaakseni tykännyt meluavista lapsista ja olin pikkuvanha sen ikäisenä.

Syvä häpeä koko olemassaolostani on sävyttänyt elämääni etenkin koulukiusaamiskokemusten jälkeen - koko luokka räjähti nauramaan kun aloin pelleilemään vaikka pelleilin sillä tavoin koska minulla oli niin kauhea olo sisällä. Vaikenin ja itketti. Edelleen kun luen vaikkapa vanhoja merkintöjäni, häpeän kaikkea, mitä olen sanonut.

Likaisuuden tunne on toinen vahva kokemus. Että on jotenkin peruuttamattomasti turmeltunut ja syntinen. Pelkkää mustuutta. Käytän sanaa "lika" vaistomaisesti siitä miltä seksuaalitraumat kehossa tuntuvat. Lapsena ajattelin ettei tuo lika koskaan katoa. Olin väärässä. Se on alkanut hälvenemään, puhdistun niin henkisesti kuin fyysisesti.

Heikosta itsetunnostakin tullut kärsittyä aina. Olin lapsena todella ujo ja varmaan siksi edelleen ajoittain tunnen itseni kömpelöksi sosiaalisesti. En juurikaan viettänyt aikaa ikätovereitten kanssa, tyttöporukoissa. Siksikään en koe sopivani joukkoon vieläkään. Itsetunnon kohottamisessa on ollutkin vuosien urakka joka on sisältänyt niin sosiaalisten taitojen myöhäistä opettelua kuin omaan itseen tutustumista ja siihen tykästymistä, mitä on fyysisesti ja psyykkisesti. Tänään viimeksi totesin miten tärkeää itseluottamus on ihan kaikessa. Ja miten kaikki itsetuhoisuus, tekoina tai sanoina, on pahinta syöpää.

Itselläni ehdottomasti vaikein ja kiusallisin oire kuitenkin on tuo seksuaalisuuden ylikorostuminen, ylikiihottuminen. Se saattaa tulla ihan missä vain tilanteessa, sosiaalisissa tilanteissa, joissa joku henkilö muistuttaa hyväksikäyttäjästä. En vieläkään osaa sitä tunnetta käsitellä kuin eristäytymällä muista koska se hävettää niin paljon. Olen aikuinen ja edelleen häpeän kiihottumista samalla lailla kuin murrosikäinen. Varmaan juuri myös tämän takia en ole solminut parisuhteita. Toisista ihmisistä kiinnostun mutta häpeän sitä kiinnostusta. Siinä on jotain vinoutunutta. Koko asiasta avautuminen tuntuu hivenen arkaluontoiselta, mutta avaudun silti, koska se on ehdottomasti kaikkein vaikein.

Ylipäätään kaikki mikä liittyy suoraan seksuaalisuuteen, seksuaaliseen mielihyvään, seksiin, on minulle edelleen aivan liian vaikea asia jota en osaa mitenkään käsitellä.

Ne oireet joista en erikseen kohdallani maininnut, jotka oli kuitenkin listattuna, ovat kaikki myöskin tuttuja. Mutta niiden lisäksi oma traumatisaationi on niin vakava ja vaikeatasoinen että siihen liittyy myös monia muita diagnooseja joista kärsin. Ehkä vielä ennen murrosikää ne olivat lähinnä vain nuo tuossa luetellut. Nyt olen hyvällä matkalla menossa sitä minää kohti joka kärsii enää noista edellä mainituista. Terveempää minua, pientä tyttöä, joka joskus olin.

Paska yö kääntyi hyväksi päiväksi

Tässä postaus viime päivien tapahtumista. Paskaa oli mutta se paska kääntyikin ihan rakkausfiiliksiin. Olenko bipoileva harhaisuuden lisäksi?

Olipa helvetin paska viime yö. Tuli valvottua takauman kourissa, harhaisena. Sitä samaa, että ajatuksiani luetaan. Valvoin siis sängyssä kierien, kiroillen. Aamu tuli. Ihme kyllä en kokenut itseäni kovin väsyneeksi vaikka olinkin valvonut. Ilahdutti mieltä kun pääsi aamupalalle syömään puuroa, juomaan kahvia ja jutustelemaan muiden asukkaiden kanssa.

Törmäsin hississä naapuriin ja naapurin uuteen koiranpentuun. Häntä heiluen se tuli tervehtimään ja meni selälleen kerjäten masurapsutuksia. Tuo pieni pentu pelasti aamuni.

Sitten oli meillä täällä torttujen tekoa ja piparien leivontaa. Oltiin tyttöporukalla ja juteltiin tyttöjen juttuja. Oli mukavaa. Puhuttiin rakkaudesta ja ihastuksista. Yksi heitti läppää minusta iskemässä sen poikaa ja minä ihan pokkana aloin selittää että eiiii se on nyt ymmärtänyt jotain väärin, ja sitten ne joutuivat sanomaan minulle että kuittaili vaan ja minä olin sille tyypille että "sä voisit kaiken aikaa vittuilla mulle enkä mä tajuaisi yhtään mitään". Nauratti itseänikin.

Tupakkapaikalle mentiin siitä ja laulelin vain "I'm so full of love" kun oli niin hyvä mieli siitä yhteisestä leipomistuokiosta. Juteltiin siinä ja tarjosin tupakit kun olin niin hyvällä tuulella. Siihen tuli toinenkin asukas juttelemaan.

Mutta yksi parhaista asioista on nyt se, että tuntuu, että kehoni ja mieleni ovat enemmän samassa paikassa ja ajassa nyt. Se johtunee siitä että lopultakin hyväksyin telepatia-kokemukseni. Oli harhaa tai ei, hyväksyn sen. Ja se vapautti minua, paradoksaalisesti, todella siitä telepatian pelosta. Heti olen enemmän tässä, läsnä, nyt, kehossani. Sain ainakin jossain mielessä rauhan tämän asian suhteen.

Nyt on hyvä olo. Pidän siitä kiinni. Loppupäivän taidan vain hengailla ja olla, lukea omaelämäkerrallista kirjaa huumemaailman koukeroista (jo toinen sellainen kirja) ja ehkä syödä jäätelöä (vaikka olen kyllä paisunut melkoisesti niin nuo ovat niin koukuttavia nuo vaniljajäätelöpuikot suklaa-pähkinä -kuorrutteella). Ehkä kuuntelen joulumusiikkia. Katselen televisiota. Ihanaa, kun kykenee ylipäätään tekemään asioita ettei aika kulu huoneessa ympyrää ravaten ahdistuneena, mitä se oli vielä noin puoli vuotta sitten! Tai jotain sinne päin.