Haaveilua tulevasta

Tänä aamuna heräsin ihanaan auringonpaisteeseen joka siivilöityi ikkunasta läpi suoraan sänkyyni. Tunsin nukkuneeni kerrankin hyvin, niin, että myös aivot tajusivat että yö oli ollut turvallinen. Laitoin kahvit keittimeen ja menin tupakille. Ulkona ihastelin maahan satanutta hentoa lumipeitettä ja puiden välistä pilkottavaa  aurinkoa. Tuntui seesteiseltä ja kauniilta. Hymyilin.

Ajattelin, onko minulla tässä maailmassa jokin merkitys? Ajattelin haaveitani ammatin suhteen, kirjoja, taidetta, musiikkia ja kaikkea sitä minkä vuoksi olen valmis tekemään töitä. En vielä ole valmis, oireilen edelleen liikaa ja mielenterveys on palasina, mutta ehkä joskus olisin tarpeeksi terve jotta jaksan paiskia duunia. Se vie ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä. En aio katkeroitua. Lopulta onneksi aloin havahtua ajoissa, alle kahdeksantoistavuotiaana, ja kuudessatoista vuodessa romuttuneesta tilasta nykyiseen on iso muutos tapahtunut.

Olenko kokenut tämän kaiken juuri siksi vain, että voin vielä auttaa muita? Lausuin pienen rukouksen, "rakas Jumalani, auta minua kokemuksellani auttamaan muita, aamen". Voisin aloittaa lastensatukirjoista jotka kuvitan itse. Se on haave joka melko varmasti voi toteutua. Se on suhteellisen helppo. Voisin joskus tehdä taidetta ja pitää taidenäyttelyn. Voisin opetella säveltämään musiikkia ja kirjoittamaan lyriikoita ja laulaa. Laulaisin varmasti paljon kokemuksistani sekä myös musiikilla ottaa kantaa. Sitten on kaikkein suurin ja tärkein haaveeni, omaelämäkerta.

Jos voisin pidellä kirjaani käsissäni. Se olisi kovien kansien välissä. Selailisin sen alusta loppuun ja kokisin, tehtäväni on suoritettu. Tässä se on. Valmista. Nyt vain nautin elämästä. Olen elämässä kuin lapsi leikkikentällä, vapaa toteuttamaan itseäni, olemaan vain minä. Elämään täysillä.

En osaa muotoilla näitä ajatuksia sanoiksi. Ne herättävät minussa suuren tunnekuohun. Olla kokenut kaikki se paha, jotta voi kertoa muille, miten ihmiskunnan täytyy herätä. Ei voi jatkaa luontoamme ja toisiamme satuttaen. Minun tarinani on vain esimerkki siitä, mikä on täyttä helvettiä ja missä ei ole järkeä. Että jokainen joka kirjan lukee, kokee, että on toivoa paremmasta ja asiat voivat järjestyä. Että se kannustaisi itsemurhan partaalla olevia elämään. Se saisi hyvää elämää eläviä ihmisiä arvostamaan elämäänsä enemmän. Se saisi ihmiset tekemään päätöksen olla parempia ihmisiä. Se ottaisi ennen kaikkea kantaa maailman tilanteeseen. Että ihmiset pyrkisivät enemmän hyvään kuin pahaan. Pahassa ei ole mieltä. Se on viestini jonka kirjallani haluan välittää.

Elämäni oli vain koulutusta elämäntehtävään ja väliaikainen paha vaihe elämässä. Se kesti parikymmentä vuotta. Minulla on vielä monta kymmentä vuotta traumavapaata elämää. Se tuntui ikuisuudelta mutta oli vain silmänräpäytys laajemmassa mittakaavassa.

Laajemmassa mittakaavassa asiat ymmärtää. Siihen havahtuu vasta vuosien päästä. Että kaikki meni oikeastaan ihan hyvin.

Olin hajalla vuonna 2009

Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, kuin koko maailma vihaisi minua. Minut kyseenalaistetaan ja ihmiset ovat todella ilkeitä. Kannoin varsinkin lapsena kaikkialle mukanani tunnetta, että koko maailma on jostain syystä vihainen minulle. Varikset raakkuivat ilkeästi, ampiaiset pyörivät ympärillä vihamielisinä. Koko maailma sävyttyi ja vääristyi vihaiseksi. Kun sain luokassa traumatakaumia, opettaja oli vihainen. En kyllä muista paljoakaan alaluokkien koulukiusaamisista mutta muistan ikuisesti sen sisälleni syöpyneen, epävarmaksi käytökseltäni minut tekevän vihaisuuden muista minulle ja pelon muita kohtaan. En uskalla olla oma itsevarma, sosiaalinen, iloinen puhelias itseni vaan käperryn entistä syvemmälle itseeni, ottamatta muihin kontaktia.

Muistelen hakeneeni apua. Poliisi naureskeli minulle kun ilmeillen yritin näyttää pahoinvointini. Minulle oltiin vihaisia, miten kehtaan puhua perheestäni tuollaisia asioita? Lukemattomat kerrat kuulin luokkatovereilta, että olen varmaan hullu ja kuvittelen, eihän kukaan tuollaista tee, mistä puhuin? Lopulta ymmärsin itsekin, että perheseksi on jotakin väärää ja että muut eivät tee sitä, ja lopulta vaikenin.

Kaikki alkoi uudestaan nousta pintaan vasta seitsemäntoistavuotiaana. Isäni katsoi minua väärin. Jähmetyin, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Sen jälkeen en enää luottanut isään. Aloin pohtimaan, onko isä pedofiili? Koin tulevani hulluksi lapsuudenkodissa. Kirjoitin maalilla isoilla kirjaimilla huoneeni seinälle, sängyn yläpuolelle, "tässä asuu huora". Isä kutsui poliisit paikalle kun raivosin. Join vanhempien alkoholijuomia kunnes kompuroin ja kaaduin ja vanhemmat olivat vihaisia minulle. Veljen kitaransoitto repi hermoja, samoin isän rumpujensoitto. En uskaltanut nukkua yksin. Menin äidin huoneeseen patjalle nukkumaan ja sielläkin ahdisti. Menin isän viereen sänkyyn miettien, mitä oikein teen. Riitelimme silloin paljon. Minulla on siltä ajalta päiväkirjamerkintöjä. Purin sinne sisälläni kytevää raivoa. "Viidenkymmenen miehen penikset sisälläni" tai jotain vastaavaa olin kirjoittanut sinne. Lopulta juttelimme minä, äiti ja isä sairaanhoitajille. He sanoivat, "kyllähän isä voi kaunista tytärtään ihailla". Isä naurahti. Minua oksetti. Pian olimmekin osastohoitoon menossa. Päädyin seitsemäntoistavuotiaana ensimmäisen kerran sinne. Siellä päätin, nostan itseäni niskasta ja korjaan kaikki epäkohdat elämässäni.

Tässä otteita päiväkirjastani vuodelta 2009 kun olin kuusitoista-seitsemäntoistavuotias. Nuo merkinnät tiivistävät kaiken siltä ajalta. Olen vain niin kiitollinen edistyksestä teinistä aikuiseksi, ettei enää joudu kokea noita asioita joista kirjoittelin. Nuo onneksi ovat muistojen kätköissä vitriinissäni, päiväkirjani, joihin olen taltioinut koko prosessini sieltä tänne asti.

Rikostarinoita ja maailmanparantamista

Puhuin pitkään peloistani murrosta kotiini kaverin kanssa ja soitin Rikosuhripäivystykseen ja puhuin sielläkin peloistani. Pahin pelko lopultakin hellitti. Tänne ei olisi mitään järkeä yrittää murtautua. Siinä kävisi vain huonommin heille itselleen, jos yrittäisivät. Saan olla rauhassa.

Tiedän kyllä ettei minua ei uskota edelleenkään että seksuaalinen hyväksikäyttö on näin laajaa ollut mitä kerron ja että minulla on paranoidinen skitsofrenia -diagnoosi kun olen puhunut murhayrityksistä, mutta jos minut nyt murhattaisiin, asia olisi sillä selvä. Olisi ihan selvää, ketkä ovat syylliset. Tarinani olisi todellinen.

Tekijöitteni yksinkertaisesti on parempi pitää matalaa profiilia ja antaa minun olla rauhassa ja puhua kuin yrittää mitään, koska silloin he varmemmin jäisivät kiinni kuin jos antavat minun olla rauhassa ja puhua. Sana sanaa vastaan, ilman todisteita, he eivät jäisi varmaankaan kiinni vaikka rikosilmoitus hyväksikäytöistä ja murhayrityksistä menisi läpi, mutta murhan jälkeen olisi selvää että he päätyvät linnaan.

Rauhoituin aikalailla kun onnistuin sisäistämään tätä asiaa.

Toivon nyt kommentoijilta ymmärrystä. Täällä ruudun takana kirjoittelee henkilö joka on pelännyt murhatuksi tulemista jo päälle vuosikymmenen. En kaipaa yhtään mitään negatiivista tähän päälle, kuten niitä tuttuja kyseenalaistavia kommentteja. Tämä henkilö on kärsinyt jo aivan tarpeeksi muutenkin. Teidän kaikkien kommentit todella siis satuttavat. Joten toivon, että myös kyseenalaistajat jättäisivät minut vain rauhaan. Ei tarvitse sanoa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Tiedän kyllä jo sen, ettei minua uskota. Mutta valitettavasti tällaisia tarinoita on muitakin, yhtä raakoja ja raadollisia, kuin minun kertomani. Joten pyydän, säästäkää tunteitani, älkääkä sanoko yhtään mitään, jos ei ole hyvää sanottavaa. Vaikka nyt olisinkin vain psykoottinen ja vainoharhainen, kuten varmaan ajattelette, tiedän sen varmasti itsekin ennen pitkää. Ei sitä tarvitse minulle toitottaa.

Kadun osittain että koskaan puhuin koska kaikki se kommentointi mitä olen saanut, on ollut todella psyykkisesti kuormittavaa ja satuttanut syvästi. Kirjoitan silti edelleen, koska koen sen jotenkin tärkeänä, miten tilanne etenee ja muuttuu ja saan tänne blogiin raportoitua edistymistäni ja ylipäätään tilanteen muuttumista ja elämääni. On kiinnostavaa nähdä edistys ja jännittää, miten kirjoitukseni tulevat muuttumaan ja mitä kaikkea elämässäni ylipäätään tapahtuu. Toivon, lukijani, että sinäkin saat siitä itsellesi jotakin irti, ettei tämä ole vain jokin henkilökohtainen päiväkirja joka ei ketään kiinnosta!

Se on täyttä helvettiä joka päivä ja joka hetki elää jonkinlaisen suunnattoman pelon ja paniikin kanssa. Onneksi se on jo huomattavasti se pelko helpottanut myös. Kiitos siitä!

Ja tähän loppuun kevennys! Siivosin tänään. Tuli todella siistiä. Täällä on taas paljon viihtyisämpää. Sotku on triggeröivää. Se tarkoittaa, että jotain pahaa on tapahtunut. Kun on siistiä, mitään ei ole tapahtunut. Joten olen vapaampi ahdistukselta kun on tip top siistiä.

Päivä kerrallaan. Toivon todella, että eheydyn vielä. Toivon sinulle lukijani ihanaa joulunodotusta ja rauhaa. Joulu on mukavaa aikaa kyllä. Vielä kun olisi lunta. Olen huolestunut tästä ilmastonmuutoksesta. Parikymmentä vuotta sitten oli kunnon lumet ja pakkaset. Siis vain kahdessakymmenessä vuodessa näin raju muutos huonompaan. Mikä tilanne on toisen parinkymmenen vuoden päästä, saati viidenkymmenen? Mitä tilanteelle voi edes tehdä? Jos ihmiskunta ei tee jo pikkuhiljaa parannusta, on täällä asiat todella solmussa vielä. Jopa minä ymmärrän sen vaikka olenkin maailmantilanteesta täysin pihalla (ja voi, kunpa en olisi, niin ottaisin siihen täällä blogissa kantaa, enkä kirjoittaisi niin minäkeskeisiä tekstejä!).

Itse pohdin tätä, ja tämä on tärkein tavoitteeni: ymmärtää maailmaa, sen toimintaa, ja ottaa kantaa maailman kärsimykseen, pahuuteen, mielisairauteen. Kirjoittaa enemmän maailmasta, vähemmän itsestäni. Käyttäisin omaa tarinaani lähinnä esimerkkinä. Esimerkkinä vääryydestä jolle ei tehdä mitään. Vääryydestä, mistä miljoonat ihmiset tässä maailmassa kärsivät, erilaisista yhteiskunnan epäkohdista. Niille on pakko tehdä jotain. Ihmisten on pakko herätä - emme voi jatkaa näin! Emme voi jatkaa toistemme satuttamista, luonnon tuhoamista, tämän planeettamme tuhoamista. Päättäjien pitäisi herätä. Ja meidän muiden valita parhaat päättäjät. Ihmisiä on niin paljon, jotka toivovat vain rauhaa, ja silti tottelemme jotakuta idioottia joka tahtoo sotia. Ihmisten pitäisi kovalla kädellä puuttua kärsimykseen.

Somen maailma on raadollinen. Ihmiset saavat mielihyvää toistensa kiusaamisesta ja egot taistelevat. Miten paljon ihanampaa olisi, jos vallitsisi ilmapiiri, jossa sorrettuja ja kiusattuja noustaan joukolla puolustamaan sen sijaan kuin noustaisiin yhtä ihmistä vastaan yrittäen kaikin tavoin murtaa se. Ilmapiiri koko maailmalla yleisesti ottaen saisi olla oikeudenmukaisempi ja kiltimpi. Ei jatketa näin, jooko? Jotain rajaa.

Ugh, olen puhunut. Ehkä joskus olen päässyt murtautumaan tästä päänsisäisestä vankilasta ja tutustua erilaisiin teemoihin ja kirjoittaa mieluummin niistä. Mielipiteistäni politiikasta tai tiedettä koskevia julkaisuja.

Mitä seksuaalitraumat ovat

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa seksuaalitraumoista mutta tällä kertaa sen sijaan että kuvailisin yksityiskohtaisesti tapahtumia, kirjoitan vähän siitä, miten itse olen oireillut niiden takia. Kysyin ChatGPT:ltä:

Mitä seksuaalitraumat ovat ja miten ne vaikuttavat ihmisessä?

"Seksuaalitraumat tarkoittavat kokemuksia, joissa ihminen on joutunut vasten tahtoaan tilanteisiin, joissa hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan tai rajojaan on loukattu. Ne voivat johtua esimerkiksi pakottamisesta, manipuloinnista, hyväksikäytöstä, ahdistavasta koskettelusta tai muista tilanteista, joissa ihminen ei ole voinut vaikuttaa tapahtuneeseen tai on ollut turvaton.

Miten seksuaalitraumat vaikuttavat ihmiseen?

Seksuaalitrauman vaikutukset vaihtelevat yksilöllisesti, mutta yleisimpiä ovat:

1. Psyykkiset vaikutukset

• Ahdistus ja paniikkireaktiot

• Masennus

• Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) tai sen oireet: painajaiset, takaumat, voimakas säikähtelyherkkyys

• Häpeä, syyllisyys tai itsesyytökset, vaikka vastuu on aina tekijällä

• Itsetunnon lasku

2. Keholliset ja hermoston reaktiot

• Ylivalppaus, jatkuva jännittyneisyys

• Univaikeudet

• Keholliset kiputilat tai somaattiset oireet ilman selkeää lääketieteellistä selitystä

• Hermoston ylikierros tai ”jähmettyminen” tietyissä tilanteissa

3. Vaikutukset ihmissuhteisiin

• Luottamusvaikeudet tai pelko läheisyydestä

• Vaikeus asettaa tai tunnistaa omia rajoja

• Yli- tai alisuoriutuminen ihmissuhteissa (esim. miellyttämisen tarve)

4. Vaikutukset seksuaalisuuteen

• Seksuaalisen halun heikkeneminen tai katoaminen

• Pelko ja jännitys seksuaalisissa tilanteissa

• Toisaalta joskus seksuaalisuuden yliaktivoituminen trauma­oireena

• Kehon tuntemusten turtuminen tai ylikuormittuminen

Toipuminen on mahdollista

Traumasta voi parantua, ja monet ihmiset saavat apua esimerkiksi:

• traumaterapiasta (kuten EMDR, kehollinen traumaterapia)

• kriisi- ja keskusteluavusta

• turvallisista ihmissuhteista ja tuesta

• omatahtisesta rajojen ja itsesuhteen vahvistamisesta"

Itselläni nämä traumat ovat vaikuttaneet monin tavoin niin että koko identiteettinikin on oikeastaan muovautunut monilta osin niiden pohjalta.

Varhaislapsuudesta muistan syvän masennuksen. Olin vasta kolmen, neljän, viiden vuoden ikäisenä pahoinvoiva lapsi. En muista millä muilla tavoin oireilin silloin mutta muistan kyllä syvän surun. Jo varhaisina ikävuosina eristäydyin muista lapsista, en osannut leikkiä heidän kanssaan. Suorastaan pelkäsin ikätovereita. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Päiväkodissa eristäydyin yksinäisyyteen piirtämään ja unohdin kaiken muun ympäriltä. Dissosioin siis ympäristön, muut lapset ja melun ulkopuolelleni. En muistaakseni tykännyt meluavista lapsista ja olin pikkuvanha sen ikäisenä.

Syvä häpeä koko olemassaolostani on sävyttänyt elämääni etenkin koulukiusaamiskokemusten jälkeen - koko luokka räjähti nauramaan kun aloin pelleilemään vaikka pelleilin sillä tavoin koska minulla oli niin kauhea olo sisällä. Vaikenin ja itketti. Edelleen kun luen vaikkapa vanhoja merkintöjäni, häpeän kaikkea, mitä olen sanonut.

Likaisuuden tunne on toinen vahva kokemus. Että on jotenkin peruuttamattomasti turmeltunut ja syntinen. Pelkkää mustuutta. Käytän sanaa "lika" vaistomaisesti siitä miltä seksuaalitraumat kehossa tuntuvat. Lapsena ajattelin ettei tuo lika koskaan katoa. Olin väärässä. Se on alkanut hälvenemään, puhdistun niin henkisesti kuin fyysisesti.

Heikosta itsetunnostakin tullut kärsittyä aina. Olin lapsena todella ujo ja varmaan siksi edelleen ajoittain tunnen itseni kömpelöksi sosiaalisesti. En juurikaan viettänyt aikaa ikätovereitten kanssa, tyttöporukoissa. Siksikään en koe sopivani joukkoon vieläkään. Itsetunnon kohottamisessa on ollutkin vuosien urakka joka on sisältänyt niin sosiaalisten taitojen myöhäistä opettelua kuin omaan itseen tutustumista ja siihen tykästymistä, mitä on fyysisesti ja psyykkisesti. Tänään viimeksi totesin miten tärkeää itseluottamus on ihan kaikessa. Ja miten kaikki itsetuhoisuus, tekoina tai sanoina, on pahinta syöpää.

Itselläni ehdottomasti vaikein ja kiusallisin oire kuitenkin on tuo seksuaalisuuden ylikorostuminen, ylikiihottuminen. Se saattaa tulla ihan missä vain tilanteessa, sosiaalisissa tilanteissa, joissa joku henkilö muistuttaa hyväksikäyttäjästä. En vieläkään osaa sitä tunnetta käsitellä kuin eristäytymällä muista koska se hävettää niin paljon. Olen aikuinen ja edelleen häpeän kiihottumista samalla lailla kuin murrosikäinen. Varmaan juuri myös tämän takia en ole solminut parisuhteita. Toisista ihmisistä kiinnostun mutta häpeän sitä kiinnostusta. Siinä on jotain vinoutunutta. Koko asiasta avautuminen tuntuu hivenen arkaluontoiselta, mutta avaudun silti, koska se on ehdottomasti kaikkein vaikein.

Ylipäätään kaikki mikä liittyy suoraan seksuaalisuuteen, seksuaaliseen mielihyvään, seksiin, on minulle edelleen aivan liian vaikea asia jota en osaa mitenkään käsitellä.

Ne oireet joista en erikseen kohdallani maininnut, jotka oli kuitenkin listattuna, ovat kaikki myöskin tuttuja. Mutta niiden lisäksi oma traumatisaationi on niin vakava ja vaikeatasoinen että siihen liittyy myös monia muita diagnooseja joista kärsin. Ehkä vielä ennen murrosikää ne olivat lähinnä vain nuo tuossa luetellut. Nyt olen hyvällä matkalla menossa sitä minää kohti joka kärsii enää noista edellä mainituista. Terveempää minua, pientä tyttöä, joka joskus olin.

Paska yö kääntyi hyväksi päiväksi

Tässä postaus viime päivien tapahtumista. Paskaa oli mutta se paska kääntyikin ihan rakkausfiiliksiin. Olenko bipoileva harhaisuuden lisäksi?

Olipa helvetin paska viime yö. Tuli valvottua takauman kourissa, harhaisena. Sitä samaa, että ajatuksiani luetaan. Valvoin siis sängyssä kierien, kiroillen. Aamu tuli. Ihme kyllä en kokenut itseäni kovin väsyneeksi vaikka olinkin valvonut. Ilahdutti mieltä kun pääsi aamupalalle syömään puuroa, juomaan kahvia ja jutustelemaan muiden asukkaiden kanssa.

Törmäsin hississä naapuriin ja naapurin uuteen koiranpentuun. Häntä heiluen se tuli tervehtimään ja meni selälleen kerjäten masurapsutuksia. Tuo pieni pentu pelasti aamuni.

Sitten oli meillä täällä torttujen tekoa ja piparien leivontaa. Oltiin tyttöporukalla ja juteltiin tyttöjen juttuja. Oli mukavaa. Puhuttiin rakkaudesta ja ihastuksista. Yksi heitti läppää minusta iskemässä sen poikaa ja minä ihan pokkana aloin selittää että eiiii se on nyt ymmärtänyt jotain väärin, ja sitten ne joutuivat sanomaan minulle että kuittaili vaan ja minä olin sille tyypille että "sä voisit kaiken aikaa vittuilla mulle enkä mä tajuaisi yhtään mitään". Nauratti itseänikin.

Tupakkapaikalle mentiin siitä ja laulelin vain "I'm so full of love" kun oli niin hyvä mieli siitä yhteisestä leipomistuokiosta. Juteltiin siinä ja tarjosin tupakit kun olin niin hyvällä tuulella. Siihen tuli toinenkin asukas juttelemaan.

Mutta yksi parhaista asioista on nyt se, että tuntuu, että kehoni ja mieleni ovat enemmän samassa paikassa ja ajassa nyt. Se johtunee siitä että lopultakin hyväksyin telepatia-kokemukseni. Oli harhaa tai ei, hyväksyn sen. Ja se vapautti minua, paradoksaalisesti, todella siitä telepatian pelosta. Heti olen enemmän tässä, läsnä, nyt, kehossani. Sain ainakin jossain mielessä rauhan tämän asian suhteen.

Nyt on hyvä olo. Pidän siitä kiinni. Loppupäivän taidan vain hengailla ja olla, lukea omaelämäkerrallista kirjaa huumemaailman koukeroista (jo toinen sellainen kirja) ja ehkä syödä jäätelöä (vaikka olen kyllä paisunut melkoisesti niin nuo ovat niin koukuttavia nuo vaniljajäätelöpuikot suklaa-pähkinä -kuorrutteella). Ehkä kuuntelen joulumusiikkia. Katselen televisiota. Ihanaa, kun kykenee ylipäätään tekemään asioita ettei aika kulu huoneessa ympyrää ravaten ahdistuneena, mitä se oli vielä noin puoli vuotta sitten! Tai jotain sinne päin.

Kyllästynyt ainaiseen draamaan

Kiinnostaisi tietää, kuka tätä blogia lukee? Onko lukijoissa muita vastaavaa kokeneita vaiko vain uteliaita ihmisiä joita kiinnostaa tämä teema ja mielenterveysongelmat?

Antaako tämä blogi mitään kenellekään? Olen alkanut epäröimään sitä. Toivoisin, että voisin valottaa vaikeita, tabuja teemoja, ja antaa näkemystä erilaisista mielenterveysongelmista. Toivoisin tuovani toivoa niille jotka ovat vajonneet synkkyyteen, että aina voi selviytyä ja rakentaa hyvän elämän. Mutta hyvistä tarkoitusperistäni huolimatta saan välillä todella negatiivista palautetta, mikä ymmärrettävästi surettaa. Viesti ei mene perille.

Olen nyt hyvin masentunut kaikesta negatiivisuudesta, ei pelkästään itseeni kohdistuvasta, mutta myös muihin kohdistuvasta joita olen seurannut somessa tai muualla ja siitä kommentoinnista tai julkisuuden henkilöiden pilkkaamisesta. Negatiivisuutta on liikaa. Eikö se jo ala riittää? Kunpa ihmiset keskittyisivät enemmän kivoihin asioihin eivätkä vain riitelisi. Tämä maailma kaipaa nyt muutosta parempaan. Itse ainakin alan olla kypsynyt ja kyllästynyt ainaiseen draamaan. En enää halua sitä. Minkälainen olisikaan maailma jossa masentuneita tsempataan, muiden iloisista sattumuksista iloitaan eikä kadehdita, ja jos on jotakin negatiivista sanottavaa, se kerrottaisiin rakentavana kritiikkinä? Maailma, jossa ystävällisyyttä arvostettaisiin enemmän kuin suuria egoja. Ehkä haaveilen liian suuria. Jokaisen pitäisi katsoa peiliin ja miettiä omia tekojaan ja sanojaan muille ja arvioida, onko aiheuttanut enemmän mielipahaa vai hyvää. En tiedä mikä kuva minusta netissä sitten ihmisille välittyy mutta hyvää tarkoitan joka tapauksessa ja olen ihan kiva tyyppi. Ja herkkänä ihmisenä pahoitan mieleni.

Minun täytyy varmaan opetella ilmaisemaan itseäni paremmin jotta positiivinen viesti, jota yritän välittää, menisi perille. 

Uusi identiteetti

Mainitsin naapurilleni että exäni piti minua alusta alkaen sinä luokan suosittuna tyttönä. Nauroin näille exän sanoille vain. En todellakaan ole. Olen se outo, nolo tyyppi, joka on epäsuosittujen joukossa. Naapurini vastasi että pystyy hyvin kuvittelemaan minut suosittuna. Että säteilen sellaista energiaa. Olin ihan otettu. Sanoin, että olen pohjimmiltaan edelleen epävarma. Kuulemma se ei näy ollenkaan - vaikutan rohkealta ja itsevarmalta. Olin jälleen kerran otettu. Mietin exäni sanoja. Ehkä se ei ollutkaan pelkkää imartelua, kuten ajattelin? Sitten muistin erään pojan yläluokilta joka hänkin sanoi pitäneensä minua luokan suosituimpana tyttönä. Itse ajattelin erästä toista tyttöä luokkamme suosituimpana ja itseäni rumana ja kömpelönä sosiaalisesti. Olen nyt ihan häkeltynyt. Kuka oikein muiden silmissä olen? Yhtäkkiä alan itsekin ajattelemaan itseäni sosiaalisesti lahjakkaana, suosittuna, kauniina tyttönä. Minä, joka olin luokan rumin, oudoin, epävarmin ja kiusatuin tyttö, olenkin kaunis, itsevarma ja suosittu?

Tämä on muodonmuutos minuksi itsekseni. Minä, joka hiljalleen hukkasi itsensä insestiin, muuttui isän rivoksi ja rumaksi kopioksi, alan taas olemaan minä. Ja se minä on jotakin todella imartelevaa. Tämä muutos on niin henkinen kuin fyysinenkin. Säkenöin eri tavoin itsevarmuutta lisää saatuani. En koskaan olisi voinut, ujona ja hiljaisena kahdeksasluokkalaisena, ajatella, että minusta tuleekin karismaattinen. Ajattelin aina itseni karisman vastakohtana. Nyt kun katson itseäni peilistä kun pelleilen ja harjoittelen näyttelemistä, yllätyn sitä, että itseasiassa vaikutankin aika karismaattiselta. Säkenöin voimaa pienessä paketissa. Pakko hehkuttaa tätä. Olen niin tyytyväinen itseeni. Kaikkien pitäisi olla!

Identiteetit ovat vaihdelleet. Toisinaan olin räävitön ja äänekäs tyttö joka koetteli rajojaan ja teki kaikenlaista noloa tarkoituksella ja nauroi itsekin itselleen. Toisinaan hyvin sisäänpäin kääntynyt, ujo ja hiljainen, suorastaan ahdistunut ja pelokas. Voin vain lohduttaa jos sinä, lukijani, koet epävarmuutta, siitä on mahdollista oppia pois. Itse olen oppinut. Sinäkin voit. Suorastaan juoksin pakoon jos joku lähestyi minua ystävällisin aikein. Kysyi lapsena vaikka leikkimään. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja suljin muun maailman ympäriltäni pois.

Miten sitten tein sen? Miten opin itsevarmuutta? Aloitin kehosta. Opettelin löytämään oman tyylini ja ihastumaan peilikuvaani. Toinen oli itsetuntemuksen kehittäminen. Ikävä kyllä en muista sen tarkemmin koko tätä prosessia, sen vain, että se on ollut pitkällinen prosessi joka jatkuu edelleen.

Huomasin että näytteleminen on hirmu kiva harrastus joka tuo myös lisää itsevarmuutta. Näytteleminen on hyvin luontevaa ja luonnollista. Siinä tarvitsee tunnetta ja itsevarmuutta. On hauskaa leikitellä äänellä, eleillä, esittää erilaisia persoonia ja tunteita. Aion todellakin vielä kun on aika, suunnata johonkin teatteriopintoihin. Näyttelijän ammatista en koskaan ole haaveillut tai harjoitellut näyttelemistä mutta se tulee minulta luonnostaan. Vielä kun treenaisin sitä kunnolla niin ken tietää vaikka joskus saisin jonkun roolin jostain. Se olisi huippua.

Eli tästä epävarmasta ja oudosta ja nolosta tyypistä on kuoriutumassa karismaattinen esiintyjä! Kaikki on mahdollista. Kaikki voivat kasvaa omaksi itsekseen, parhaaksi versioksi itsestään.

Olin niin nolo että en häpeä enää mitään. Oivalsin, että tämän nolouteni myötä kykenen näyttelemään todella noloja hahmoja itsevarmuudella niin, etteivät ne herätä myötähäpeää vaan ovat hulvattomia. Kaikelle on merkitys! Kerron teille loppukevennykseksi hienon sattumuksen joka minulle tässä joitain kuukausia sitten tapahtui. On aika mehevä juttu.

Olin silloin osastohoidossa. Sain idean kiusoitella exää kuvaamalla itsestäni eroottisen videon. Riisuin alusvaatteisilleni ja keimailin kameran edessä. Lähetin videon. Pian terapeutiltani tuli tiukkaa viestiä ettei tuollaisia videoita saa lähettää. Katsoin viestit ja kenelle oikein lähetin sen videon. Olin lähettänyt tämän exälle tarkoitetun eroottisen videon terapeutilleni.

En muista ensimmäistä reaktiotani. Mutta nauroin ja itkin. Olin niin häpeissäni. Kerroin nolostellen terapeutilleni ettei videon kuulunut tulla hänelle. Hän vain sanoi että mietti että kuinka sekaisin siellä osastolla oikein olin kun lähettelen tällaisia videoita hänelle. Naurahdin. Hävetti jo vähän vähemmän. Nauroin katketakseni mokalleni. Sovittiin terapeutin kanssa unohtaa koko asia.

Jos en olisi ollut alakouluvuosinani se noloin tyyppi luokassa olisin kaiketi kaivanut itselleni kuopan johonkin ja piiloutunut sinne loppuelämäkseni itkemään. Nykyään lähinnä naurattaa jos mokaan. Se on hyvä taito. Ja jos haluan olla näyttelijä, silloin etenkin. Eli mitä opimme tästä? Se on ihan okei, jos mokaa! Juhlistakaa nolouttanne! Kaikki ovat toisinaan noloja.