Voin nyt todella syttyä eloon

Nyt voin ottaa rakkautta vastaan kun perheseksiajat ovat ohi. Nyt rakkaus ei ole jotakin kieroutunutta, insestistä nautintoa enää. Voin nyt todella syttyä eloon.

En halunnut ottaa rakkautta vastaan koska rakkaus tarkoitti sukulaisten välistä hempeilyä ja insestiä. Siksi olin syvästi sydänsuruinen, ymmärrän nyt lopultakin.

Voin herätä eloon. Voin elää henkisesti. Tämä tajuaminen jysähti mieleeni mullistavana.

En tahdo ymmärtää että insesti oli totta, haluan ajatella että se oli pahaa unta taikka mielikuvituksen tuotetta. Oli niin surullinen totuus että sitä tapahtuu. Halusin vain elää ilman sitä.

Onneksi minusta nyt pidetään huolta ja välitetään, ja voin ottaa sen vastaan. Rakkaus ei ole enää jotakin pahasti häiriintynyttä kanssakäymistä sukulaisten välillä. Olen vapaa rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Tässä menee oma aikansa tässä eheytymisessä mutta olen hyvällä alulla. Ja eheytyminen on paikoittain hyvin tuskallista. Mutta sitten tulee aina parempia vaiheita lopulta. Nyt juuri voin ihan hyvin.

Traumoista lisää

Piirtelin taas itseni kahtena erillisinä hahmoina, demoniminän ja enkeliminän. Minussa on nämä kaksi vastakohtaista osaa. Ne ovat tapojani suhtautua traumoihin ja suhtautuvat eri tavoin. Molemmat periaatteessa vihaavat seksiä mutta demoniminä on aggressiivisempi kun taas enkeliminä lähinnä tyyni ja surullinen. Tällaisia ne ovat luonteeltaan:

Demoni-osani:
Ilkikurinen naishahmo, viettelevä, paha, julma, seksuaalisesti latautunut, härnäävä, vihaa seksiä, kiero, traumaminä.

Enkeli-osani:
Suree, itkee pahuutta, herkkä ja haavoittuva, myötätuntoinen, sydänsuruinen, ei seksuaalisesti latautunut, aidompi minä.

Tuo on aidompi minä tuo enkeli. Demoni on syntynyt traumojen pohjalta, reaktiona niihin. Syvällä sisälläni olen kuitenkin enemmän tuo enkeli. Hyvä niin.

Demoniosa viettelee mutta samalla vihaa seksiä ja on hyvin aggressiivinenkin. Enkeli ei pidä seksistä myöskään mutta suhtautuu tyynemmin, vailla voimakkaita tunteita.

Tämä pahan ja hyvän vastakkainasettelu on perheessämme ollut suuresti läsnä. Kaikki on todella lähtenyt käsistä ja perhe-elämämme on yhtä hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Pahoina tässä näyttäytyy muu perhe ja minä hyvänä. En tiedä ovatko asiat kuitenkaan niin mustavalkoisia ja onko perheenjäsenilläni omat hyvät puolensa samalla. Mutta muistan itseni sinä hyvänä henkilönä, valkoisena lampaana mustien seassa. Ei mitään normaalia perhe-elämää, siis. Todella omituista menoa ollut.

Muistan isän syövyttävän mustat silmät ja katseen johon uppoudun täysin. Että se katsekontakti on todella intensiivinen. Sen jälkeen minun on ollut vaikeata katsoa ketään silmiin - tuntuu kuin omatkin silmät olisivat täynnä pahuutta. Ja välttelen siksi katsetta.

Tavallaan öisin oli sellaista että ei ollut mitään sääntöjä, tämän pystyn jotenkin hahmottamaan. Räävitöntä menoa. Saa olla ilkikurinen, saa olla kiero, mitä päivisin ei voi olla. Siksi päivisin koko perhe tavallaan oli koomassa verrattuna öihin. Koko talo heräsi öisin eloon ja päivisin oli kuollut. Mitä sieltä on jäänyt tuntumaan niin lähinnä raastava sydänsuru.

Äidinrakkautta ei ole. Saati sitten isän rakkautta. Isän rakkautta en koskaan muistaakseni ole edes osannut vaatia mutta äidinrakkautta vaadin, enkä saanut.

Rakastin veljeäni niin paljon että uhrauduin hänen vuokseen. Annoin kai hänen pahoinpidellä minua koska tiesin ettei hän muuten selviä elämästään. En ole aivan varma tästä.

En enää uhrautuisi kenenkään vuoksi sillä tavoin. Osaan jo ajatella itseäni.

Mitä elämästäni muistan niin syvempääkin syvemmän sydänsurun. Halusin aina romanttista rakkautta, varmaan heijastuksena traumoilleni. Perheen kanssa tapahtui seksuaalisia ja romanttisia asioita niin haaveilin että niitä tapahtuisi jonkun ei-sukulaisen kanssa. Päivisin unohdin kaiken. Öisin muistin.

Sydämeni on edelleen särkynyt. Nyt vasta aloin taas miettimään sitä ja itkemään niitä sydänsuruja. Minusta välitetään nyt! Pelkäsin murrosiässä että olen niin hullu että kaikki siksi vihaavat minua. Säryin. Se tunne, että sinua vihataan koska olet särkynyt... tuntui, ettei kukaan rakasta taikka voi rakastaa. Ettei kukaan huolisi minua, olenhan hullu, outo ja rumakin vielä.

Muistelen että olisin myynyt itseäni vasta lapsena yhdellä markalla. Muistelen että lopulta olin itse valmis maksamaan siitä että joku huolisi minut panokaverikseen. Itsetuntoni oli puhdas nolla, arvoni naisena puhdas nolla.

Olin todella särkynyt murrosiässä. Muistan itseni etovana, hien hajuisena, ja että eritin epämääräistä, häiriintynyttä hajua koska olin niin sairas mieleltäni. Tuskin peseydyin, tuskin huolehdin henkilökohtaisesta hygieniastani. Hymyilin kaikille epämääräisesti, isän hymyä jolla suojauduin, ja punastelin edes katsoa ketään silmiin. Olin yliseksuaalinen lapsi. Käyttäydyin viettelevästi lapsena, ikätasolleni sopimattomasti. Muistan miten tosiaan lainausmerkeissä räjähdin ja olin niin sekaisin että hyvä kun puhettani ymmärsi. Suren nyt tätä minua, luojan kiitos, ja osaan suunnata itseeni myötätuntoisuutta. Etten vihaa tuota minää, enää.

Jos olisitte, lukijani, nähneet minut silloin, ymmärtäisitte paremmin. Vaikutin kai jokseenkin kehitysvammaiselta lopulta. Ilmeilin ja irvistelin, revin hiuksiani, pyllistelin vitsikkäästi kameralle. Se oli tapani leikkiä sen ikäisenä, kunnes näin unen joka varoitti minua tästä tiestä ja siihen loppui sekoilu. Säryin lopulta ihan tietoisesti, se oli itseasiassa kai hätähuuto että joku näkisi miten minuun sattuu. Ja lopulta se hätähuuto teki minusta entistäkin hullumman. Olen vain kiitollinen ettei tästä hugailu-vaiheesta tullut pysyvää tilaa. Että en ole enää se maniassa irvistelevä teinipervo.

Identiteettini ei siis tosiaan ollut kovinkaan imarteleva. Nykyisin olen jo aivan toisenlainen minä.

Rakkautta vain kaipaan, en muuta, Rakkaudettomuuden haavani ovat syvät ja pahin syy hulluuteen, psykoosiin, kaikkiin mielenterveysongelmiini. Rakkauden kaipaaminen tuntuu kliseeltä. Mutta ei rakkauden pitäisi olla klisee, ei! Mietin, jos veljeni vain olisi saanut vähän rakkautta osakseen, ei ehkä olisi niin julma.

Yksi henkilö osastolla kertoi jostain lapsista jotka vauvoina olivat betonilattialla eikä kukaan pitänyt huolta niistä ja ne vain kiljuivat eivätkä tehneet muuta. Niistä lapsista tuli psykopaatteja. Minun tilanne ei tietysti ole ollut aivan noin paha, kyllä vanhempani jossain määrin huolehtivat tarpeistani, vaihtoivat vaipat, lauloivat tuutulauluja, pitivät sylissä, yrittivät saada minut nukkumaan. Mutta sitten noihin tilanteisiin liittyy sellaista mitä lapsen maailmaan ei kuulu...

Muistan kun äitini lauloi minulle Suojelusenkeli-laulua ja olin hyvin surullinen. Aina kun laulu päättyi, halusin vain että se jatkuisi, koska se oli ainut asia mikä vähän lievitti pahaa oloani. Olin niin syvästi masentunut aina kun laulu päättyi. Tätä en koskaan ole unohtanut.

Meillä on kotivideoitakin joista näkee miten pelkään isääni todella, alan itkemään ja hakemaan äidistä turvaa, ja miten olen todella surullinen varhaislapsuudessani, valittelen, miten kurkkuun sattuu. Sanon surumielisenä, ei satu enää, kuin vanhempia lohduttaakseni, ja kävelen pois.

Minua ei todella ole koskaan rakastettu ja siksi lähinnä olen niin hajalla kuin olen. Taikka jos joku on minua rakastanut, en ole ottanut sitä vastaan taikka tiennyt sitä. Nyt yritän paikata särkynyttä sydäntäni käsittelemällä tätä rakkaudettomuusdilemmaa ja itkemällä sitä ja puhumalla siitä. Että ymmärtäisin, että minusta kyllä välitetään. Mutta nyt kun sanonkin sen, jokin sanoo minussa, että se on valhe. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Syvin traumani, kukaan ei välitä. Se repii mieleni palasiksi.

Pohdin että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä

Pohdin nyt vähän sitä että mistä asioista olen eheytynyt ja eheytymässä.

En enää usko että olen telepaattisesti yhteydessä alieneihin. Ymmärsin, että ne alienit olivatkin perheeni. Olen jostain syystä kuvitellut että alienit ovat siepanneet minut ja kiduttaneet minua. Ehkä se oli helpompi ajatella näin kuin ymmärtää että perhe se minua kidutti eivätkä mitkään avaruusolennot. En myöskään usko enää kykeneväni kanavoimaan alieneita. Ymmärsin, että kanavoin vain silloin omaa alitajuntaani. Eli tästä harhasta on yli päästy.

En myöskään ole enää niin suuruusharhainen. Olen vain rikottu tyttörukka joka lähti kaavailemaan itselleen jotakin suurta asemaa, heijastuksena kärsimykseni määrälle, kärsin niin paljon että tahdoin elämältä jotakin todella suurta.

Telepatiaharha lähti juuri nyt helpottamaan. En telepaattisesti välitä aistimuksiani, dissosiaatio-oireitani taikka muutakaan muille. Tästä uskomuksesta täysin yli pääseminen vie kyllä vielä oman aikansa mutta eiköhän se ennen pitkää tapahdu.

En enää näe traumojani kuvina kaikkialla ympärillä, esimerkiksi puun tai tyynyn kuvioissa. En kärsi niin voimakkaista dissosiaatiokokemuksista myöskään mitä joitain kuukausia sitten oli. En osaa aivan selittää, minkälaisia ne olivat, mutta tuntui että ne heijastuvat ulkopuoliseen maailmaan.

Olen ollut kyllä aivan helvetin sekaisin täytyy myöntää. Mutta ehkä voin vielä terveemmin. Päivä kerrallaan. Nyt piristää mieltä se jos pääsisin muuttamaan kokonaan toiselle paikkakunnalle. Siellä saisin uuden, turvallisen alun.

Traumamuistoja ei ole oikeastaan tullut uusia mutta nyt minulla ei ole enää pakkomiellettä muistaa lisää ja käsitellä niitä hirveään tahtiin. Tahdon vain keskittyä nykyhetkeen ja siihen että olisi turvallinen olo olla. Haluan keskittyä myös haaveisiini ja unelmiini enemmän. Mennyt on mennyttä. En voi sitä muuttaa. Mutta kaikesta huolimatta en ole katkera kohtalostani. Tiedän ihmisiä joilla menee vieläkin huonommin.

Nyt kaipaan vain sitä että kokisin rakkautta. Ottaisin vastaan ystävällisyyden. Ottaisin vastaan sen että minusta välitetään. Minulle on jäänyt iso aukko rinnan kohdalle rakkaudettomuudesta jossa olen elänyt. Pelkään että koko maailma vihaa minua. Edelleenkin minulla on tuo tunne vaikkei se tietenkään ole totta. Kaipaan niin vain sitä että joku rakastaisi minua ehdoitta ja voisin rakastaa takaisin. Kaipaan parisuhdetta joka toimisi. Ehkä vielä löydän miehen ja sitten kaikki sinkkuilu palkitsee. Osaan olla myös yksin etten takerru puolisoon. Tuntuu että vain romanttinen rakkaus voi minut pelastaa. Ehkä minä voin ensin pelastaa itse itseni ja sitten löytää rakkauden?

Asiat kyllä järjestyy, lupaan niin

Itkettää. Tunnen olevani niin hukassa. Päätin nyt ottaa päivä ja yö kerrallaan elämää. Ehkä muutan täältä jonnekin missä on turvallisempi olo. Se voisi olla todella hyvä juttu. Mutta niin kauan kuin se asia kestää, asun täällä, ja yritän elää elämää, päivä kerrallaan. Asiat ovat hoitumaan päin. Niissä vain kestää oma aikansa.

En tiedä onko tulevaisuudella minulle mitään hyvää tarjottavaa. Intuitioni sanoo että tulee tapahtumaan todella hyviä asioita mutta järkipuolen on sitä vaikeata uskoa ja ajattelenkin että se on vain toiveajattelua. Eihän minulle voi mitään hyvää tapahtua. Vai voiko?

Hyvät asiat joita tapahtuisi olisivat löytää elämänkumppani jonka kanssa joskus perustaa perhe. Haluaisin myös koiranpennun kun olen siinä voinnissa että kykenen olemaan koirasta vastuussa. Ja sitten kaipaan todella kipeästi kavereita joita en vielä ole onnistunut löytämään. Olen niin yksin, ja peloissani!

Jos hyvin käy, koen oloni vielä turvalliseksi, ja sitten mielenterveyteni lähtee eheytymään todella. Nukun makoisat yöunet ja aamulla olen virkistynyt. Saan puuhailla kotona rauhassa kaikkea ilman tunnetta että joku kaiken aikaa tarkkailee. Pääsen skitsofreniasta irti.

Nyt taidan alkaa elämään vaihteeksi taas unelmissa, mitä tein kai koko lapsuuteni ja teiniaikani. Haaveilen paremmasta. Ehkä minulle vielä voi tapahtua jotakin hyvää? Ehkä saan paremman, turvallisen tuntuisen asunnon. Se on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Se voi hyvinkin tapahtua. Ja sitten olen taas kaikista vastoinkäymisistä kiitollinen. Odotan niin sitä kun voin mennä illalla nukkumaan täysin turvallisin mielin ja nauttia vain olemisesta, elämisestä.

Parhaimpina hetkinä kiitän tästä kohtalosta. Olen oppinut niin valtavasti kaikkea tässä kipuillessa. Ja osaan järkeillä asiat parhain päin niin, että elämä sujuu hyvin. Nyt vain odotan sitä sossun tapaamista ja neuvottelua missä puhutaan asumiskuvioistani ja toivon että voin muuttaa täältä toiselle paikkakunnalle. Että löytyisi jokin vieläkin viihtyisämpi paikka minulle elää. Ja turvallisempi.

Mielenterveysongelmahistoriaani

Pyydettiin kommenteissa kertomaan enemmän mielenterveysongelmataustastani. Voi, pitkä tarina, mutta yritän.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni syvästi masentunut jo lapsuudessani. Noin kuusivuotiaana olin itsemurhan partaalla. Kärsin lapsena anoreksiaoireilusta - myöhemmin muistin että se johtui juurikin siitä mistä monilla anorektikoilla, että yritän välttää kasvamista murrosikään ja sukukypsyyteen laihduttamalla itseäni ettei tulisi naisellisia muotoja. Tai näin epäilen sen olleen. Pelkäsin että jos syön tikkarin, lihon. Tein vatsalihaksia ja treenasin koulun rekkitangoilla. Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa. Kuten ei masennustakaan.

Noin neljätoistavuotiaana olin varmaankin psykoottisen masentunut. Ajattelin silloin, ja tätä olen ajatellut varmaan koko elämäni ajan, että kaikilla on jotakin minua vastaan ja muut vihaavat minua. Tästä uskomuksesta kärsin edelleen, ikävä kyllä, ja se satuttaa todella. Haaveilin epätoivoisesti romanttisesta rakkaudesta neljäntoista vanhana. Olin syvästi masentunut mutta jälleen kerran en saanut mitään diagnoosia siihen taikka lääkkeitä taikka mitään apua. Elin normaalia elämää, kävin koulua, tein läksyt ja pidin kotisivuja joihin päivitin piirustuksiani ja sarjakuvia. En muista mitä tuolloin ajattelin. En kai edes tajunnut ajatella että joku auttava taho olisi joka voisi auttaa minua. Masennus oli jotakin mikä vain oli ja olin tottunut siihen.

Seitsemäntoistavuotiaana tämä koko prosessi sitten vasta alkoi. Silloin sairastuin psykoosiin. Aloin kiinnostua spirituaalisuudesta ja henkisestä kasvusta. Aloin kiinnostua asioiden ajattelemisesta. Koin skitsofreniaan sairastumisen sekä henkisen heräämisen samalla. Aloin uskoa telepatiaan, siitä tämä alkoi. En muista tarkkaan, miten, mutta päädyin lopulta sairaanhoitajan juttusille. Olimme siellä myös yhdessä minä, äiti ja isä, juttelemassa hoitajille. Lopulta koko perhe oli psykiatrisella mistä minut laitettiin pakkohoitoon insestipuheista ja telepatiapuheista. Diagnoosini oli lievä psykoosi. Vastustelin hoitoon menoa, en mielestäni ollut sairas. Siellä hoitojaksolla sitten tosiaan tein tämän päätöksen; korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Ja siitä lähtien olen niiden parissa työskennellyt.

Sain lääkkeet joita en enää muista, mitä ne olivat, ja olin niiden takia todella unelias. Nuorisopuolella osastohoidossa oli todella tylsää. Sittemmin jouduin yhä uudestaan ja uudestaan osastojaksoille, pisimmillään päälle vuoden mittaiselle. Olin varmaankin todella huonokuntoinen potilas kaikkien silmissä. En muista enää monellako hoitojaksolla olen ollut mutta päälle kymmenellä. Se onkin sitten pieni ihme että nykyään minua pidetään ihan suhteellisen hyväkuntoisena, siis silloin, kun on hyvä jakso päällä. Huonoimmillaan olen todella psykoottisen oloinen varmaan.

Vastustelin pitkään koko hoitotahoa. Koin lääkärit ja hoitajat pelottavina. Minulla ei ollut oikeutta sanoa mitä lääkkeitä en halua käyttää. Nyt tilanne on toinen. Minua kuullaan. Ja minä olen myös tullut vastaan ja todennut että lääkityksestä on hyötyä. Mutta itsepintaisimmat harhat ovat minulla edelleen - vaikka en ole sikäli sairaudentunnoton että uskoisin niihin sataprosenttisesti. Tiedän, että ne ovat harhoja, ei vain tunnu siltä.

Uskon, että tulen vielä eheytymään. Sitä en tiedä, kuinka paljon. Uskon, että kunhan saan turvallisuuden tunteen kasaan, voin elää ihan hyvää elämää skitsofrenian kanssa. Ja uusia traumamuistoja tulee sitten kai kun sen aika on. Aina niitä välillä tulee lisää mieleen. Mutta kunhan arjen perusasiat ovat kunnossa, olen ihan tyytyväinen näinkin. Näen niin sanotusti valoa tunnelin päässä. Ja paljon, paljon valoa. Minulla on epämääräinen intuitio, vai liekö toiveajattelua, että tulen saamaan elämältäni jotakin todella hyvää vielä. Olen nuori kolmekymppinen. Minulla on elämä edessä. Ja juuri nyt asiat ovat ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja

Varsinainen surkeiden sattumusten sarja tässä tapahtui mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin pari päivää sitten ihan pelon kourissa. Olin varma että kotonani on käyty ja että täällä tullaan käymään raiskaamassa minua. Menin eräänlaiseen hätätilaan. Tein kaikkea outoa ja seksuaalissävytteistä kuten matkin yhdyntöjä ja hikoilin helvetisti. Paikalle tuli ohjaaja ja sitten he soittivat lanssin tänne. Ambulanssimiehet jututtivat - taikka yrittivät - jututtaa minua mutta en oikein ottanut katsekontaktia ja nypläsin hiuksiani sormissani. En muista mitä ajattelin tuolloin. He eivät saaneet minua liikkumaan mihinkään ja poliisit soitettiin paikalle. He sitten lopulta kovakouraisesti kuljettivat minut ambulanssiin missä kirjaimellisesti kiljuin niissä paareissa sidottuna. Taannuin vauvaksi joka huutaa hätäänsä. Minut laitettiin osastolle eristyshuoneeseen ja piikillä injektio takapuoleen, lääkettä. Olin tavallaan suorastaan helpottunut tällä kertaa siellä eristyksissä vaikka aikaisemmilla kerroilla kun minut on sinne viety, on tuntunut, että järki lähtee. Nyt se tuntui turvalliselta paikalta. Olin samalla silti täysin vakuuttunut että nyt ne tekijät ovat asunnollani ja anelin että saisin soittaa hätänumeroon että joku tulee katsomaan asuntoni onko siellä ketään.

No, seuraavana päivänä olin jo rauhallisempi. Mutta siellä eristyksissä silmälasini menivät rikki kun kömmin vahingossa niiden päälle. Sitten osastolla sattui sellainen tapahtuma että jätin puhelimeni yleisiin tiloihin mistä potilas oli sen ottanut ja ilmeisesti puhdistanut sen kokonaan niin etten enää päässyt käyttämään sitä ollenkaan. Eli uusi puhelin hankittava uusien lasien lisäksi. Sekin vielä! Manasin koko tilannetta ja pelkäsin samalla että asunnollani tullaan käymään.

No, otin järjen sitten käteen ja aloin setvimään tilannetta. Elikäs, uusi puhelin hankittava. Järjestelin asioita ja nyt on edunvalvojaan otettu yhteys että saan maksusitoumuksen kauppaan mistä haen uuden puhelimen. Tämä oli tavallaan onni onnettomuudessa lopulta; olen jo pitkään ajatellut uuden puhelimen ostamista. Tässä sitten sitä ollaan. Saan toivottavasti paremman uuden luurin kuin vanha. Eli hyvin kävi sen suhteen.

Sitten myös oivalsin jotenkin lopultakin sen ettei kukaan täällä ole käynyt taikka tule käymään. Jotenkin tuo episodi havahdutti minut siihen. Tunnen olevani turvassa, ainakin paremmin turvassa, kotonani. Pääsin tänään jo tuolta osastojaksolta kotiin siis. Eli nyt voin rauhassa nukkua yöni. En usko että kukaan käy täällä raiskaamassa. Turvattomuuden ongelma siis myös hoitui!

Sitten tuli puheeksi muuttaminen. Harkitsen muuttaa kokonaan uudelle paikkakunnalle. Se olisi uusi alku. Saisin kenties viihtyisämmän kodin kuin tämä nykyinen on. Siitä keskustelemme täällä palaverissa. Eli tämän osastojakson ja sekoamiskohtaukseni myötä tuli tämäkin puheeksi. Se muutto voisi olla tosi hyvä juttu, kauas täältä, jonnekin toiselle paikkakunnalle. Paikkakunnalla ei ole minulle niin väliä, kunhan asunto ja ympäristö on viihtyisä. Eli tämän kohtaukseni jälkeen tämäkin asia tuli esiin mikä on hyvä.

Paljon loppuja, paljon uusia alkuja, siis! Olen nyt ihan tyytyväinen ja turvallisin mielin että asiat lähtevät omalla ajallaan järjestymään.

Pahin trauma

Pahimman trauman tekee tämä itsetuhoinen ajatusmalli. Että haluan seota pahemmin kuin kukaan koskaan, ja oikein paisuttelen sitä kärsimystä. Tavoitteeni on kai että tulisin niin hulluksi että kuolisin siihen.

Siihen päälle nämä kaikki ajatukset olla maailman vihatuin henkilö jotka satuttavat. En ole, mutta edelleen kannan tuota tunnetta mukanani. 

Puolet kärsimyksestäni on itse aiheutettua. Noita vanhoja ajatusmalleja on vaikeata työstää.