Maailman epäoikeudenmukaisuus ja epäkohdat

Jokin on nyt pahasti pielessä kun on niin rauhallista. Pelottaa kun kaikkialla on niin kirkasta nykyään.

Makasin lattialla miettien syvällisiä. Miten kiitollinen olinkaan ihan vain siitä että on tukeva lattia vatsan alla enkä lähde leijailemaan, dissosioimaan. Tämä riittää.

Havahduin tuohon oivallukseen, miten jotakin todella pahaa on varmaankin tapahtumassa nyt kun on niin rauhaisaa. Ei kuulu epämääräistä kolinaa tai voihkintaa. On aivan hiljaista, seesteistä.

Pohdiskelin eläinten ja lasten oikeuksia. Turkistarhatut eläimet häkeissään pyörimässä kehää, kärsimässä läpi elämänsä ensin kunnes ne julmasti tapetaan vain että me ihmiset saisimme hienoja turkiksia päällemme puettaviksi. Niiden tarkoitus on elää kärsimyksessä ensin ja sitten kuolla.

Pohdin myös miten voisin olla turvallinen äitihahmo ja täti ja auttaa hyväksikäytettyjä pieniä tyttöjä ja poikia. Aloin itkemään. Voisin auttaa jotakuta lasta joka tarvitsee yhtä kipeästi apua kuin itse tarvitsin. Sanoa, setä tai täti teki väärin, hyi hyi, soo soo. Sanoa niille lapsille että täti on hyvä, täti on turvallinen, täti ei tahdo pahaa, täti tahtoo auttaa. Luulen että olisin aika hyvä lasten kanssa.

Niin epäoikeudenmukaista. Miten me voimme antaa tuon kaiken kärsimyksen tapahtua ja hyvällä omallatunnolla katsoa itseämme peilistä? Tällaiseen tuskaan pitäisi puuttua välittömästi. Pelastaa ne eläimet, pelastaa kaikki lapset.

Toivon, että voin oman tarinani kautta valaa ihmisiin myötätuntoisuutta ja rohkeutta ja halua puuttua maailman epäkohtiin. Ratkoin oman elämäni epäkohtia seitsemäntoistavuotiaasta asti. Tähtään siihen että vielä otan kantaa maailman epäkohtiin. Teen sen omaelämäkerrallani, blogilla ja vlogilla. Toivon todella että nämä unelmat toteutuvat vielä ja saan tehdä ammatikseni jotakin todella merkittävää työtä auttamisen parissa.

Näen itseni vahvana naisena joka on voimaantunut vastoinkäymisistä sekä äitihahmona joka sulkee syleilyynsä ja valaa äidinrakkautta ja hoivaa muihin. 

Olen kiitollinen elämästäni. Minulla on välillä todella vaikeaa ja silti myöhemmin vain naurahdan sille minkälaisia ongelmia minulla on ollut. Ne menettävät merkitystään hiljalleen. Kärsimys menettää merkitystään. Kaikesta, siis aivan kaikesta, on mahdollista päästä yli.

Sänky on nyt turvallinen paikka olla. Käperryn sinne pehmolelu kainalossa ja hymyilen ja suljen silmäni. Tässä on hyvä olla, tässä on turva. Saan nyt käsitellä ongelmakohtiani rauhassa ja itsenäisesti, yksin, kuten haluan sen menevän. Ne asiat ja tilanteet eivät enää tapahdu.

Jysähdin meren syövereistä pinnalle hengittämään raikasta happea. Havahduin todellisuuteen. Insesti on todellakin tapahtunut, olen todellakin, totisesti selviytyjä. Ja minkälainen! Olen selvinnyt mahdottomasta.

Nyt on mukava olla. Keitän iltakahvit ja luen chattia. Sitten voin käpertyä sänkyyn turvaan pehmolelu kainalossa ja rentoutusmusiikin soidessa nukahtaa. Minulla on kaikki hyvin. Tämä riittää.

Lääkitysasiaa ja koulukiusaamista

Täällä pyydettiin postausta koulukiusaamisesta ja lääkityksien kanssa kamppailemisesta ja niiden haittavaikutuksista ynnä muusta. Kerron siis tässä vähän niistä.

Minullahan siis menee antipsykoottinen lääkitys, kaksi eri lääkettä. Diagnoosini on paranoidinen skitsofrenia. Tuo diagnoosi ikävä kyllä viestittää minulle siitä ettei traumojani oteta, vieläkään, todesta. Tosin lääkäri ei kuulemma poissulje sitä että minulla olisi traumaattinen historia minkä myötä skitsofrenia puhjennut. Myönnettäköön, minulla on aika utopistisia ajatuksia maailman pelastamisesta, alieneiden kanssa telepaattisista keskusteluista ja telepatiasta ihmisten välillä. Joten voi olla että diagnoosi on ihan oikea. Joka tapauksessa, lääkitys ei vaikuta näihin harhoihin mitenkään. Yrittänyt lääkärille puhua tästä mutta lääkäri on eri mieltä. Kuulemma nyt ei tarvitse muuttaa lääkitystä kun menee hyvin. (Pieni ihme että kerrankin lääkäri toteaa että menee hyvin!) 

En ole aivan varma tuon lääkkeen haittavaikutuksista. Joko se johtuu lääkkeestä että telepatian kokemukseni on vain pahentunut tai sitten siitä että se on tätä minun omaa edistymistäni minkä vuoksi se nyt tuntuu korostuvan. Tai toisaalta se on helpottanut, toisaalta, toisinaan, pahentuu. Mitä tiedostavampi olen sen enemmän tuo telepatian kokemus korostuu. Telepatialla siis tarkoitan sitä että olisin telepaattisesti yhteydessä muihin ihmisiin eikä minulla ole omia rajoja. Se saattaa liittyä insestiin, kun insestissä kaikkien rajat liukenivat toisiinsa, niin sieltä sitten tulee tämä ajatus telepatiasta. Tai sitten varhaislapsuuteen liittyy missä telepatia oli ainut keino viestittää vanhemmille että ei voi hyvin.

Koulukiusaamiseen seuraavaksi. Olin luokan outo tyttö. Tyttö, joka tahtoi olla jokin (muu) eläin kuin ihminen. Tyttö joka fanitti piirroselokuvia. Tyttö joka löysi furry-fandomin. Tyttö joka puhui rivoja ja naisia halveksuen. En muista myöskään koulukiusaamisaikoja kunnolla. Mutta sieltä on jäänyt se kokemus että kaikki vihaavat. Surullista.

Muistan olleeni ihastunut luokan komeimpaan poikaan. Outo tyttö ja suosittu poika, mahdoton yhtälö. Katselin kadehtien muita luokan tyttöjä, miksen voi olla kuten he, sievä, siro ja nätti? Olen nyt menettänyt itseni kokonaan ja sen lisäksi minulla on pojan hartiat. (Olin todella leveäharteinen, varmaankin hyväksikäyttöjen takia testosteronia täynnä koko keho.) Ja nyt leikkasin hiuksenikin lyhyeksi ja näytän ihan pojalta. Se poika kommentoikin jotakin siihen suuntaan että näytän pojalta. Nykyään olen saanut tuon sukupuoli-identiteetin takaisin - tunnen taas olevani tyttö. Se tuntuu hyvältä.

Hymyilin kaikille sitä outoa hymyä, isän hymyä. Kutsun sitä isänaamariksi vitsillä. Isänaamari matkaan ja menoksi! Isänaamari suojelee minua muiden katseilta. Jospa näytän mahdollisimman etovalta niin ne eivät lähentele minua? Ja etovin katse on juuri isän hymy. Toinen etova ilme on se irvokas, samalla pelokas, irvistys tai hymy. Se on sekoamiseni ilme. Se on mielenvikaisin ilmeeni. Heijastelin sillä pahoinvointiani.

Voi taivas mitä olen kokenut.

Koulukiusaamiseni ei muistaakseni mennyt fyysiseksi onneksi. Eikä se jatkunut enää yläluokilla, alakoulussa vain. Yläluokilla meidän luokalla oli yksi tyttö jota kiusattiin. Menin yleensä puolustamaan häntä. Pojat kiusasivat todella lapsellisesti sitä tyttöä. Siihen liittyi myös fyysisiä piirteitä sen tytön kiusaamiseen.

Alaluokilla puolustin itse itseäni. Muistan yhden ylpeyden hetken kun puolustauduin luokan suositun tytön kiusaamiselta. En muista mitä sanatarkkaan sanoin mutta jotakin sellaista kuitenkin ettei hän osannut siihen mitään vastata. Hän tuli jotakin minulle vittuilemaan. Sanoin jotakuinkin näin: luuletsä että mua kiinnostaa yhtään mitä mieltä sä oot musta? Se tyttö oli hetken aikaa hiljaa, ei osannut vastata mitään. Sitten se kivahti mielenosoituksellisesti, kääntyi ja käveli pois. Olen edelleen ylpeä tästä.

Luokkalaiset luultavasti vain nauroivat ilmeilleni ja sille pelleilylle. En muista tarkkaan. Ajattelin kuitenkin, että olen niin vihattu, hullu, outo ja ruma että minun tahdotaan kuolevan pois. Tämä särkee sydäntäni. Edelleen kamppailen tuon tunteen kanssa, että olisin kaikkien vihaama.

Mutta nyt minulla on todella mukava yhteisö täällä ja opettelen luottamaan siihen että olen pidetty!

Koulukiusaaminen on jättänyt melkeinpä syvemmät arvet kuin insesti ja muu väkivalta. Se on jättänyt syvimmät arvet että ei ole uskottu kun olen yrittänyt insestistä kertoa. Sanottu, että olen hullu ja kuvittelen. On myöskin kaiketi suututtu jos oikein muistan. Tämä raivostuttaa edelleen.

Tulla joukon hylkimäksi, jäädä yksin tuskansa kanssa, ei voi kellekään kertoa. Se oli pahinta. 

Nyt vasta sitten opettelen hiljalleen muodostamaan luottamusta ihmisiin että olen muiden mielestä ihan kiva ja hyvä tyyppi ja ei täydy pelätä omaa outoa käytöstä että joku saisi siitä syyn kiusata! Oudolla käytöksellä tarkoitan sitä kun menen hiljaiseksi ja araksi ja työnnän muita sitten pois luotani eri tavoin. Pelkään, että ihmiset kaikkoavat silloin luotani kun työnnän heitä pois. Oikeasti haluan muodostaa yhteyden mutta se pelottaa minua. Ystävällinen yhteys muihin on pelottavaa, olihan insestikin lainausmerkeissä "positiivista" läheisyyttä ja huomiota.

Koulukiusaaminen oli ja meni. Se kaiketi kuitenkin vahvisti minua. En ota niin paljoa itseeni jos joku ei tykkää. Varmaan monin tavoin vahvistanut mitä en tässä nyt osaa eritellä. Olen oppinut pitämään itsestäni vaikka kukaan muu ei minusta pitäisi. Se on arvokas oppiläksy.

Seksuaalisuuden häpeä

Hävettää niin paljon oma seksuaalisuus. Nolottaa olla kiihottunut. Siinäkin on toisaalta jotakin kiihottavaa, että häpeilee ja punastelee seksuaalisia himojaan. Kun olen kiihkossa, en usein tee asialle mitään. Toivon vain että se menisi ohi. Terapeutille voin puhua näistä seksuaalisuuden vaikeuksista. Ja ensimmäistä kertaa koskaan kunnolla avautua niistä. Voin avautua pervoistakin asioista.

Tämä seksuaalisuuden mörkö on kutistumaan päin. Siellä kaapissa se jyskyttää, että päästäkää meidät ulos jo. Pitäisiköhän päästää? Mitä sitten tapahtuu? No, sitten sekoan ja menetän järkeni kaikkeen kiihottumiseen. Kirjaimellisesti tajunnanräjäyttävää seksiä. Nimittäin tajunta räjähtää, leviää ja laajenee ja särkyy samalla.

Muutun myös mustaksi, likaiseksi ja syntiseksi, jos harrastan sooloseksiä tai seksiä kumppanin kanssa. Pitää hillitä omaa kiihottumista, ei päästää sitä valloilleen, täytyy pitää pää selvänä kaiken aikaa, eikä langeta.

Jospa päästän nyt leikisti sen mörön ulos kaapista. Miltä se näyttää? Sillä on jäätävän iso kyrpä, ainakin. Liiankin iso, ei mahdu mihinkään, ja se tuottaa kipua. Näin vertauskuvallisesti.

Se hymyilee irvokkaasti, ilmaisten pahoinvointia. Hyvä. Nyt sen ei täydy enää olla niin pahoinvoiva. Taisin olla kiihottunut myös silloin kun tein niitä irvistyksiä mitä tein kun lapsena leikin? Nyt se punastuu. Kyrpä pienenee vähän. Ei se mitään, tuo tunne on normaali aikuisen ihmisen tunne. Painotan, aikuisen. Nyt olet aikuinen, se on ihan okei antaa mennä. Nauttia.

Nautinto ei tarkoita enää irstailua perheenjäsenten kanssa! Tämä nautinto on toisenlaista. Paljon parempaa, oikeasti.

Nyt se mörkö nauraa hihittää. Pippeli. Hihii. Sitä naurattaa nuo sanat. Se haluaa tökkiä pippeliä. Mikä elin tuo on? Itseasiassa ex poikaystävän kanssa tökin sen penistä kuin olisin pieni tyttö joka vasta tutustuu sellaiseen elimeen.

Tuossa se nyt hihittää hassuille sanoille ja pohjimmiltaan on pelkoa täynnä eikä itsekään omaa pelokkuuttaan ymmärrä.

Mitä mörkö nyt tekee, miltä se nyt näyttää? Se huokaa syvään helpotuksesta. "Nyt olen aikuinen. On ihan okei tuntea näin. Tuntea kiihkoa, seksuaalista himoa. En ole enää pieni tyttö jonka sydän on särkynyt seksistä. Seksi ei ole enää yhtä kuin sydänsärky tai vääristyneet tunteet perheenjäseniini."

Helpottavaa katsella omaa kehoa ja havaita että se on nyt aikuisen naisen keho. Tissit, check, peppu, check, reidet, check, ja niin edelleen. Jostain syystä minulle on todella tärkeää se että olen nyt aikuinen. Ihastelen itseäni peilistä. Olen löytämässä kauneuteni taas. Voin jo ihastella jollain tapaa kehoani pyyteettömällä tavalla sen virheet hyväksyen ja pitää itseäni riittävän kauniina. Säkenöin rakkautta sisältä päin kehooni ja kehoni kiittää.

Utopiaa

Siis, mitä? Olen selvinnyt aivan älyttömän hienosti kaikesta. Minulla on syytä olla ylpeä itsestäni!

Tuossa juttelin tukikämpän ohjaajalle ja hän sanoi että olen kuin uudestisyntynyt, minun katseeni on erilainen, eloisampi. Auttoi paljon kun avauduin suoraan siitä miten minua seksuaalisesti kiihottaa välillä. Kuvailin sitä niin että on kaappi jonne olen tunkenut kaiken kiihotuksen ja siellä kaapissa se jyskyttää että päästäkää meidät ulos täältä! Ja minä olen että no way, te pysytte siellä, piilossa, en tahdo nähdä teitä! Ja siellä ne kiihkon tunteet vaan jaksaa jyskyttää. Pitäisikö päästää ne ulos sieltä? Mitä sitten tapahtuu? Kaikki räjähtää minun orgasmiini ja koko maailmankaikkeus tuhoutuu kun laukean niin lujaa. Lol.

On hyvä muistaa nauraa asioille. Lapsuus- ja teiniajat selviydyin naurun voimalla. Minulla oli paras ystävä jonka kanssa juttu luisti ja synkkasi ja oli hervottoman hauskaa. Nauroin kaiken kivun ulos itsestäni. Kaipaan sellaista parasta ystävää. Voisin elää elämääni vaihteeksi taas iloiten. Muistaa nauraa. Ei elämän täydy olla vakavaa ja traumasta toipuminenkaan ei aina ole niin totista hommaa! On lupa nauraa vaikeille asioille.

Ex poikaystävä oli hyvin älykäs taas ja hänen kautta minun piilevät kyvyt ja potentiaali alkoi avautua ja kasvaa. Hänen myötä on tullut hyvin filosofinen vaihe elämässä kun pohdin kiperiä kysymyksiä ja vastauksia kysymyksiini.

Nyt olen elämässäni sellaisessa vaiheessa että hyvin tehty työ alkaa tuottaa hedelmää. Ja miten maistuvaa hedelmää se onkaan. Utopistisen hyvää. Utopistinen on suoritukseni, elämäni aiempaan verrattuna utopiaa. Sana "utopia" jostain syystä toistui mielessäni kun olin seitsemäntoistavuotias ja henkinen polkuni alkoi.

Maistoimme kiellettyä hedelmää ja silmämme aukenivat. Minä ja veli, kun olimme murrosiässä. Ymmärsimme synnin. Tämä on salaisuus joka on pidettävä, muutenhan koko perhe tuomittaisiin vankeuteen haureudesta. Säilytimme salaisuuden. Kunnes kärsimys oli liiallista, ja minä ensimmäisenä avauduin näistä asioista. Salaisuus oli rikottu.

Niin syntistä, niin hyvää. Jälkeenpäin morkkis, mustanpuhuva olo. Mitä tuli taas tehtyä, yhdyin sisareeni? Ei pysty lopettamaan enää. Päässä alkaa sekoittaa, kuka on kuka, mikä olen minä? Alan ihastua omiin perheenjäseniini, haaveilla häistä ja lapsista. Kietoudun entistä tiukemmin syntiin ja pimeyteen. Lopulta en näe enää, kuka on enkeli, kuka on demoni? Mikä on tuo kaunis valo ovella? Se on veljeni. Katson sitä suu ammollaan, kuola valuu. Jokin tässä mättää, ymmärrän, tuo valo on langenneiden houkutus. Se muuttuu yhtäkkiä sarvipäiseksi piruksi ja säikähdän. Tarkistan selkämykseni, mitkä siivet minulla on? Ne ovat enkelin siivet, edelleen, aina olleet. Huokaan syvään helpotuksesta. Ainakin tiedän itse olevani enkelinsiipinen.

Siellä olen minä, raiskattuna, hakattuna, kidutettuna ja särjettynä lattialla nyyhkyttämässä alastomana, sääret mustelmilla ja sormissa veitsenviiltoja, fritsuja ympäri kehoa, kaulalla, rinnoissa. Ihoa kirvelee ja se punoittaa kun siihen koskee. Läpitunkeva pimeys sakenee ja sameutuu samettisen pehmeään yöhön. Tähdet tuikkivat edelleen ja kuutamo valaisee mutta minun mielessäni hetki on pysähtynyt, koko aika, koska en pääse tästä kärsimyksestä ikinä irti, on se ääretöntä juuri tässä ja nyt.

Kunnes se taas tapahtuu ensi yönä...

Mitä?! Tämä on tosissaan tapahtunut?

Isä astuu huoneeseen. Hengitän pinnallisesti ettei se kuule että olen kiihottunut. Se tulee sänkyni viereen, istuutuu siihen ja laittaa kätensä reidelleni. Vaara! Pääni huutaa. Olen hievahtamatta, en uskalla liikahtaa. Se liu'uttaa kättänsä reittäni pitkin kohti alushousuja. Vaara! Vaara! Pidättelen hengitystäni. Sitten se ujuttaa kätensä alushousuihini. Vaara! Kuolemanvaara! Suljen silmäni, punastun ja alan hiljaa sisälläni nyyhkyttämään. Purskahdan itkuun. Isä ei välitä, on kuin olisin esine tai jokin, se ei välitä reaktioistani. Sitten se alkaa riisumaan omia alushousujaan ja asettuu päälleni. Isä, ei saa, älä isä, mä pyydän... Se ei vastaa mitään. Nyyhkytän aivan avuttomana. Isä alkaa keinua ja huojua ja koko huone samenee ja sumenee ja on mustaa täynnä, seinät huojuvat ja minulta tulee oksennus. Isä kiihdyttää tahtia ja kuulen sen huudot kuin jostain kaukaa. Kuulen oman vaikerrukseni kuin jostain itseni ulkopuolelta, kuin se en olisi minä, tytär, tässä isänsä alla raiskattavana. Se on joku toinen joka on tässä ja kuuntelen hänen huutoaan ja valitusta. Nyt olen itseni yläpuolella. Tarkkailen toimitusta enkä tunne enää mitään. Näen kasvoni itkuisina ja sydänsurusta vääristyneinä valitusvirressä mutta samalla olen täysin tyyni ja vapaa kivusta. Odottelen koska tuo tilanne päättyy että voin taas palautua kehooni. Isä selvästi saa nyt orgasmin, se huutaa, sen katse samenee ja kääntyy kattoon. Minä huutoitken fyysisestä ja henkisestä kivusta ja samalla olen kivusta täysin vapaa, yläpuolellani leijaillen. Sitten isä poistuu hiljaa huoneesta oven sulkien. Minä olen kiitollinen ja helpottunut että tämäkin raiskaus on ohi ja voin nyt nukkua. Yhtäkkiä jysähdän alas kehooni ja hengitän keuhkoni täyteen ilmaa, mikä haisee häiriintyneeltä, isältä, ja siltä erikoiselta hajulta miltä insesti aina haisee. Nyyhkytän hetken aikaa kunnes hymyilen. Nyt se on tältä yöltä ohi. Kunnes se taas tapahtuu ensi yönä...

Siis... häh? Kirjoitin tuota tarinaa ja korvissa alkoi soida ja säpsähdin, kuin hereille unesta, jossa aina olen. Tällaista siis on tapahtunut - ja minä olen selvinnyt siitä? Tuntuu niin helpottavalta tämä trauman realisaatio! Se on vapautus tuskasta.

Meillä on valta omasta elämästämme

Oh my. Tämä on takaumaa, mistä kärsin nykyään. Vain takaumaa. Nykyhetki on kovin toisenlainen kuin mitä nämä takaumat ovat. Mutta ne ovat enää traumatakaumia, ei tätä hetkeä.

Minun pitää tavallaan jälleensyntyä, jos tahdon purkaa kaikki traumat - ihan sieltä syntymätraumasta lähtien. Kaiken.

Voin muistaa asioita jo vauvaiältä. Äitini on todentanut joitain muistoja mitä itselläni on vauvaiältä. Esimerkiksi sen että en oikein kuulemma juonut rintamaitoa. Itse muistanut että rintamaito maistui mielestäni pahalta enkä tahtonut sitä juoda. (Ja ehkä että äidin ilme minua imettäessä oli outo, mutta tästä en ole varma.) Olin myös kuulemma huono menemään nukkumaan ja olin itkuinen vauva.

Jysähdin tähän päivään, tähän aikaan, tähän hetkeen ja paikkaan ja ymmärsin että tuo on mennyttä elämää mikä minussa on vahvana läsnä joka päivä. Mennyttä.

Pian minulla on täällä asumisyksikössä huolituokio. Saan jutella viitisentoista minuuttia ongelmistani. Mukavaa että edelleen pidetään näitä huolituokioita vaikka terapiakin on alkanut.

Nyt todellakin saan apua, totisesti.

Minulla on oma turvallinen koti, itse nätiksi sisustettu, omannäköinen, painotan sanaa turvallinen sekä mukava yhteisö täällä johon tunnen kuuluvani. Ei minulla aiemmin tällaista ole ollut. Nyt on asiat kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvin. Mitä nyt jotakin asioita on mitkä vituttaa ja musertaa toisinaan. Pari viime päivää ovat menneet hyvin. Kiitollinen siitä, kun välillä on parempia päiviä.

Opettelen luottamaan ihmisiin ja siihen että olen ihan pidetty. Edelleen pääni sisällä olen se oudoksuttu ja vihattu tyttö jolla ei ole sosiaalisia taitoja. Tyttö, joka haisee pahalta ja puhuu rivoja. Tyttö joka on menettänyt ulkonäkönsä kokonaan nyt kun se on tullut murrosikään ja hymyilee täsmälleen samoin kuin isänsä ja alkanut punastelemaan kaikkia kanssaihmisiä ja leikkii sekopäisesti ilmehtien. Että olen tyttö jota koko maailma vihaa ja jonka ihmiset tahtoisivat kuolevan kun se on niin sekaisin. Tämä on surullista.

Mutta nykyisellään saan varsin ystävällistä kohtelua pääosin. Totuttelen siihen vielä, että ystävällisyys ei ole yhtä kuin seksuaalinen hyväksikäyttö. Että empatian osoitukset eivät johda seksiin. Että ihmiset tarkoittavat mitä sanovat kun sanovat että olen kiva ja hyvä tyyppi.

Ihmisten elämä on heidän omissa käsissään lopulta vaikkakaan kaikkeen emme voi tai osaa vaikuttaa. Ihmiset itse tekevät valintansa. Meillä on täysi valta omaan elämäämme. Tottakai on joitain asioita, kuten omalla kohdallani lääkitys jonka pelkään aiheuttavan vain haittavaikutuksia, mutta lääkäri on eri mieltä, enkä siis pääse mitenkään lääkkeistä irti - ainakaan juuri tällä hetkellä. Asia voi muuttua jos diagnoosini arvioidaan uudelleen tai lääkäri toteaa että en enää tarvitse lääkitystä. Ikävä kyllä juuri nyt valta tähän asiaan on lääkärillä. Voisin yrittää vaihtaa lääkäriä yksityiseen puoleen, se on ainut asia miten ehkä voin tähän vaikuttaa - jos sekään auttaa.

Mutta vaikka yksi ihminen ei voi sotia tai nälänhätää lopettaa on paljon mihin voimme omassa elämässämme vaikuttaa. Tai sitten kerätä ryhmä kasaan ja vaikuttaa asioihin yhteistuumin. Joukolla on valtaa enemmän kuin yhdellä henkilöllä.

Voimme henkilökohtaisessa elämässämme vaikuttaa paljon, oikeastaan voisi ajatella että meillä on aivan kaikki omissa käsissämme. Se on aika pelottava asia ymmärtää todella. Jos olemme helvetissä niin ainut tie sieltä pois on työskennellä sen eteen itsenäisesti. Jos tarvitsemme apua, täytyy osata pyytää ja ottaa vastaan apua mikä taas on meidän omissa käsissämme.

Valitsemmeko valon vai pimeyden? Itselleni henkilökohtaisesti pimeys on jotakin todella kiinnostavaa. Mutta kyllä minä valitsen valon. Se on paljon, paljon palkitsevampi ja parempi valinta. Vaan jos ei hyvyydestä mitään tiedä voi vaikuttaa kiehtovammalta ehkä valita pimeys. Mutta sitten kun tietää mitä valo oikeasti on, ei pimeydessä ole mitään mieltä. Ei järkeä. Miksi valita tuho ja kuolema jos voi valita rakkauden ja elämän? Ihmisellä on vaistomainen tarve elää. Elämä on meihin koodattu, jos niin voi sanoa. Pieni vastasyntynyt on viaton ja tarvitsee vain rakkautta. Elämämme ensimetreistä alkaen tarvitsemme rakkautta. Ilman rakkautta tulee tuho ja kuolema. Rakkaus on myös koodattu meihin.

Uskon, että ihmiselle on annettu vapaa tahto. Mutta meillä on myös erilaisia rooleja ja tehtäviä. Se on täysin meidän käsissämme, seuraammeko opastusta ja toteutammeko omaa missiotamme vai ajaudummeko harhaan.

Ensimmäinen terapiasessio meni hyvin

Kävin tänään siellä ensimmäisellä terapiakäynnillä. Meni hyvin! Sain yhteyden terapeuttiin eri tavalla kuin yleensä ihmisiin. Koin jopa sen yhteyden meidän katsekontaktissa. Se oli uutta. Sen kautta pystyin paremmin purkamaan murheitani. Tuli itku ja tuli nauru.

Kaikki vaan purkautui minussa. Kaikki se mitä olen vuosikausia padonnut sisääni, purkautui tuossa terapiasessiossa. Sanoin sen ääneen että voi hyvä tavaton, nyt saan sitten lopulta puhua näistä! Ja kaikki ne lukot ja esteet mitä minulla on ollut puhumisen suhteen, katosivat.

Hänelle sanoin myös siitä häpeänaiheesta että minua kiihottaa kaikkien ihmisten seurassa tahattomasti ja hän sanoi suoraan että tässä nyt ei tapahdu mitään sopimatonta. Se hävetti mutta hyvällä tavalla. Oli hyvä että terapeutti puhui suoraan siihen kun suoraan sanoin että nyt panettaa.

Terapiasession jälkeen olin maadoittuneempi. Olin helpottunut ja iloinen. Olen edelleen hyvillä mielin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa.

Tuossa hetki sitten olin naapurin uskovaisen naisen luona kahvittelemassa. Juteltiin pitkään uskon asioista. Etsin nykyisin omaa hengellisyyttäni. Luottamusta johonkin korkeampaan voimaan. Antautumista sen palvelukseen. En vielä aivan saa kiinni siitä mitä uskoontuleminen tarkoittaa. Ostin Raamatun jota odottelen että jaksaisin keskittyä lukemaan. Ehkä sen lukemisen ja tiedon keruun hengellisistä asioista myötä ymmärrän paremmin mitä uskoontulo on.

Iloisin mielin ensi viikon terapeutin tapaamiseen. Jospa pystyisin avautumaan kaikesta, kaikista vaikeimmistakin asioista, kuten tuo seksuaalinen kiihottuneisuus.

Oivalsin tässä sen uskovaisen naisen luona vierailtuani että minun ei täydy pyytää mitään anteeksi. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Pyytelin häneltä anteeksi sitä kun olen näin ahdistunut (olin nimittäin melko ahdistunut kaiken aikaa että kohta tämäkin tilanne muuttuu seksuaaliseksi tahtomattani mikä on tuota minun panetusahdistusta vaikka tottakai tiedän tietoisesti ettei niin tapahdu kaikkien ihmisten kanssa) ja että toivottavasti häntä ei se haittaa. Sanoin että eihän hän vihaa minua. Sitten pohdiskelin itsekseni hänen luotaan lähdettyäni että minulla ei ole anteeksipyydettävää. Ja jotakin sisälläni jysähti tuon ymmärryksen myötä. Pyytelen anteeksi pelkästään olemassaoloani. Ei tarvitsisi.

Toistelin päässäni tätä äkillistä oivallusta ja se vahvistuu. Ei tarvitse pyytää anteeksi - ei edes ajatuksiani tai tunteitani tai varsinkaan niitä - minkä pitäisi olla minun yksityistä ja omaa. 

Minuun suhtaudutaan ystävällisesti nykyään. Siitä kiitollinen. Opettelen ottamaan vastaan!