Sosiaalinen jännitys helpotti

Täällä tukikämpässä kävi pari ohjaajaa kotikäynnillä - siivoamista luvassa! Vähän ahdisti kun he tulivat sisään. Kysyivät, mitä minulle kuuluu. Vastasin lyhyesti että hyvää. Sitten he kysyivät miten olen nukkunut ja sanoin että viime yön erinomaisesti. Siivoilin vähän roskia pusseihin ja siistin lattioita kun he katselivat vieressä. Tunsin, että traumatakauma tekee tuloaan.

Yritin toistella itselleni, että ei ole mitään syytä pelätä ja jännittää näitä ihmisiä - he ovat ystävällisiä eivätkä mitenkään tuomitse minua, saati satuta muutenkaan. Jotenkin sain sen päähäni lopultakin taottua - minulla ei ole enää mitään syytä pelätä, jännittää taikka ahdistua kestään ihmisestä!

Kun olin siivonnut, sanoinkin sen ääneen heille, että on hyvin helpottavaa ja että en jännitä teitä kahta enää niin paljoa. He molemmat vuorollaan halasivat minua. Takauma ei tullutkaan päälle ja nyt on entistäkin kevyempi olo jos tänään jo aiemmin oli!

Kävin tupakilla ja samalla mietin, nyt saan luottaa ihmisiin, eikä minun täydy jännittää kenenkään seurassa. Minun ei siis toisin sanoen täydy enää triggeröityä kenenkään seurasta ja vaipua takaumaan jos olen ihmisten ympäröimä. Voin luottaa, että olen pidetty, ja osa tätä meidän pientä perhettä. Kun olin osastohoidossa ja palasin kotiin, sain kuulla, että minua ollaan ikävöity. Rehellisyyden nimissä, en ota sitä vastaan. Mutta yritän nyt parhaani mukaan ottaa vastaan sen.

Olen oppinut pelkäämään että joka ikinen ihminen on potentiaalinen vaara, lukuunottamatta lapsia, joiden suhteen pelkään pikemminkin että itse olisin aikuinen joka satuttaa. Olen oppinut pelkäämään että kaikki aikuiset raiskaavat. Siksi välillä kun tämä epäluottamus herää, triggeröidyn seurassa, ja tahdon vain eroon ihmisistä ja kärvistellä yksin takauman kourissa. Mutta järki tietysti sanoo, että olen aikuinen nyt, enkä avuton lapsi, jolle voi aikuiset tehdä mitä tahansa. En ole vaarassa tulla raiskatuksi kenenkään seurassa enää. Sitä ei tapahdu.

Helpotti oloani paljon kun kykenin ajattelemaan että saan olla ihan oma itseni ja ei ole syytä jännittää ketään taikka ujostella. Olen pidetty. Olen hyväksytty. Minun ei täydy hävetä itseäni. Saan olla myös ahdistunut jos olen ja sekin on okei.

Keittelen lisää kahvia ja taidan syödä Gifflareita ja uppoutua kirjojen maailmaan.

Kevyt olo

Hymyilyttää elämä kun olo on huomattavasti kevyempi kuin aikoihin. Olen iloinen ja kevyt olo tuntuu kehossa asti!

Nukuin viime yönä paremmin kuin vuosiin. Tänään olen lukenut kirjaa ja meditoinut. Olo on kevyehkö ja turvallisempi! Olen ehkä myös huomaamattani maadoittunut.

Tänään tiedossa kirjan lukemista, kahvittelua ja röökitaukoja. En varmaan tee sen erityisempää, vaikka meditoidakin kyllä voisi. On ihanan iloinen olo, että kukaan ei tule tänne!

Piirsin myös pitkästä aikaa itseni ja exäni turri-hahmoina. En tiedä olenko maininnut aiemmin mutta pidän turritaiteesta (furry). Pikainen, viimeistelemätön luonnos vain. Muistuttaa meidän kahden alkuajoista, silloin piirtelin paljon vastaavia kuvia meistä kahdesta.

Rakkaus, romantiikka ja parisuhteet

Puhuin äitini kanssa puhelimessa. Tulin maininneeksi exäni ja miten ehkä rakastan häntä tajuamattani. Tuli puskista joku ajatuskatkos kun puhuin äidille rakkaudesta. Aivot prosessoi ja alkoi ikään kuin nousta jotakin meidän välisestä traumatisaatiosta pintaan. Sain puhekykyni takaisin ja kuvailin miten komeakin exäni on ja älykkäin tuntemani henkilö. Äiti sanoi, että äänestäni kuulee että kyllä rakastan exääni. Kun äiti sanoi nuo sanat, ei minkäänlaista tunnesisältöä. Kuulosti isolta valheelta ja kliseeltä. Myötäilin vain enkä sanonut muuta.

Äitini on aina hyvin etäinen kun ottaa puheeksi rakkauden, parisuhteet, lapsi-ja perheenperustamishaaveet. Hän ei kommentoi niitä millään lailla. Itsehän hän on aviossa edelleen isäni kanssa, mutta he ovat pikemminkin vain kaksi ihmistä saman katon alla ja yhteisiä lapsia, ei muuta. Ei rakkaudenosoituksia, ei romantiikkaa, ei mitään sellaista. Taitaa olla niin että koko suvussa parisuhteet ovat enemmän taikka vähemmän tällaisia. En muista ainakaan koskaan nähneeni kellään suvussa onnistunutta, rakastavaa parisuhdetta, hellyydenosoituksia taikka mitään vastaavaa.

Muistan ikuisesti kun äitini ja isäni menivät parisuhdeterapiaan. Ilmeisesti siellä heitä oli kehotettu antamaan hyvänyönsuukko ja halaamaan. Muistan katsoneeni vierestä kun äiti ja isä kömpelösti halaavat ja suukottavat toisiaan. Tunsin suurta vastenmielisyyttä. Se oli niin epäromanttista, niin kliseistä, että he pikemminkin ikään kuin halusivat toisistaan eroon kuin olla toistensa lähellä. Muistan isän myös (vitsailen vähän) suhtautuvan äitiin ikään kuin "ugh, minä olla mies, ugh, tämä olla vaimo, minä omistaa vaimo". Julkisella paikalla, taisi olla jokin teatteriesitys, isä nimittäin kietoi kätensä äitini harteille aivan kuin omistavasti. Minua jälleen oksetti ja suututti sen näkeminen.

Sen verran tiedän että ainakin serkuillani on ollut parisuhteita mutta en tiedä kuinka toimivia ne ovat olleet. Sen tiedän että toisella serkuista kokemusta narsistisista miehistä. Eli hänkään ei ole onnistunut solmimaan rakastavaa, toimivaa parisuhdetta. Veljelläni oli joku tyttöystävä joskus mutta jos oikein ymmärsin, oli hänelle "helpotus" kun he erosivat. En tiedä seurusteleeko veljeni nyt. Ainakaan ei ole puhunut äidilleni sellaista jos näin, ja äiti kertoo yleensä paljon mitä veljelleni kuuluu.

Itsehän olen aina ollut loputon romantikko. Aina, niin kauan kuin muistan, enemmän kuin mitään muuta, olen toivonut parisuhdetta. Lapsena jo tahdoin kovasti poika- tai tyttöystävän. Ihastuin aina niin poikiin kuin tyttöihinkin. Itse reagoin insestiin tällä tavoin. Romanttinen suhde - toiseen kuin perheenjäseneen - olisi pelastus. En kuitenkaan koskaan saanut teininä sitä toivomaani parisuhdetta. Vasta kun olin kaksikymmentävuotias ja tapasin ensi kertaa exäni, sain parisuhteen - ja se on tähän mennessä ainoani.

Meillä on hankaluutemme, olleet kaiken aikaa kun olemme tunteneet toisemme, mutta siitä huolimatta meillä on enemmän rakkautta kuin koko perheessäni yhteensä. Perheessäni rakkaus on todellinen klisee, ja ilmapiiri on kolkko ja masentava. Meillä exän kanssa ehkä ei toimi mikään kunnolla, varsinkin minun puoleltani on vaikeuksia, vaikeuksia tuntea tunteitani ja rakkauttani häneen (ja kun vain sanonkin sanan "rakkaus" se tuntuu valheelta ja kliseeltä ja pelottavalta) mutta selvästi tunnen suurta kiintymystä, himoa, halua, ihastusta, vähintäänkin.

Juttelin myös ystäväni kanssa jolla on ihan sama kokemus omasta perheestään. Meillä vaikuttaisi olevan hyvin samantyyppinen suku. Hän on myös todella traumaattinen, eikä kunnolla muista, mutta hänen perheensä sentään osoittaa merkkejä siitä että traumatisaatio on totta - ovat todella ilkeitä hänelle ja ahdistelevat seksuaalisesti. Olen melkein kateellinen. Jos oma perheeni osoittaisi tuollaisia merkkejä, olisi niin paljon helpompaa uskoa omaa tarinaansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja insestistä.

En tiedä, miten sitten veljeni kokee rakkauden ja romantiikan. Onko se samanlaista kuin äidillä ja isällä, eli olematonta, vai pystyykö hän jonkinlaisiin parisuhteisiin? Puhuin tämän kyseisen ystäväni kanssa siitä että mistäköhän olen edes oppinut suhtautumiseni romantiikkaan kun ainakaan perheeltäni en sitä ole oppinut. Hän vastasi että se on ehkä sisäsyntyistä.

Rakkaus sanana herättää suurta pelkoa, välttelemistä, vihaa, kliseisyyttä. Välttelen koko sanaa parhaani mukaan ja samalla olen surullinen. Tässä on vielä isoja lukkoja avattavana.

Parempaan menossa

Onneksi nykyään koen myös ilontäyteisiä, terveempiä, onnellisempia hetkiä, jolloin olen ihan suhteellisen hyvinvoiva - näennäisen normaali persoonani, siis, on varsin hyvinvoiva. Mutta sitten on nämä emotionaaliset osat jotka kantavat sisällään valtavaa tuskaa, ja kun ne aktivoituvat, olen täynnä kauhua, hulluksi tulemisen pelkoa ja tunnetta, jotakin niistä riippuen vähän hetkestä ja päivästä. Mutta on edistysaskeliakin otettu itseasiassa viime päivän sisään.

Ensinnäkin vierailin exäni luona ja hänen kanssaan pystyin antautumaan eri tavoin nyt suudelmaan. En voi sanoa nauttineeni suunnattomasti mutta oli se silti edistystä. Puhuin hänelle vaikeuksistani tuntea tunteeni ja ajatella ajatukseni vapaasti ja hän sanoi jotakuinkin että minulla on oikeus ja lupa tuntea kuten tunnen eikä tarvitse kenellekään selitellä tunteitani, mitä paljon teen. Hänen sanansa jäivät mieleeni. Lopulta olin valmis ajattelemaan, saan tuntea, saan ajatella. Minun ei tarvitse enää vältellä mitään tunteita niiden pelossa taikka ajatuksiani.

Olen ajatellut että sisäinen maailmani heijastuu ulkoiseen ja että olen telepaattinen. Noista syistä en ole kyennyt kunnolla elämään tunteitani läpi. Pääsin tässä eteenpäin. Totesin, ei ulkoinen ole heijastusta sisäisestä. Ja vaikka jossain määrin olisikin (mitä ei ehkä ole) voin silti elää sisäisen maailmani täysillä läpi enkä lähteä jähmettymään kauhussa ja takaumassa.

Turvallisuuden tunne myös vahvistui. Sain päähäni taottua ettei tänne kukaan tule ovesta läpi. Että tänne ei voi teetättää avaimia, eikä lukkoa voi tiirikoida, eivätkä nämä tekijäni edes tiedä, missä asun. Joten olen täysin turvassa. Se on tärkein oivaltaa, ettei tule takaumia, sen lisäksi, että saan elää kaikki tunteeni ja ajatukseni täysillä läpi ilman mitään pelkoja tai rajoitteita.

Elämä on kyllä siltikin hyvin haasteellista nykyään. Tunnen ääretöntä kauhua. Turvattomuus herättää takaumia, melkein sietämättömiä, pintaan. Elän siis vaikeita aikoja. Mutta toisaalta se, että nämä tunteet nousevat pintaan, kertoo edistyksestä. Olen siis nyt tarpeeksi vahva kokemaan ne. Ja asuntoni siis on varmaan tarpeeksi turvallinen myös että voin nämä hankalat tunteet elää uudestaan läpi.

Ilman hyviä hetkiä siis tämä olisi kai aivan liian raskasta. Onneksi on hyviäkin hetkiä jolloin voin erinomaisesti... näennäisesti, ainakin. Mutta edistyn kaiken aikaa. Hyviä vuosia on varmasti luvassa. Eikä ehkä mene montaa vuotta että voin jo paljon, paljon paremmin.

Rakkaalleni

Eilen viestittelin exäni kanssa. Kävin sen jälkeen kylässä hänen luonaan. Halasimme hartaasti ja puhuimme siitä miten ikävä toista on. Juteltiin kaikesta. Sitten istuttiin sohvalle vieretysten missä suudeltiin. Pystyin ihan eri lailla heittäytyä intohimon valtaan kuin ennen. Hetken aikaa jopa koin hänet lähelläni mitä yleensä en tunne koska dissosioin. Mutta nyt suudelma ei ollut tekninen suoritus vaan siinä oli tunnetta. Hoin itselleni päässäni, nyt saa antautua himolle, nyt saa antautua rakkaudelle. Suutelimme tulisesti ja puristin hänen kättään, niskaansa, ja annoin käsieni vaeltaa hänen kehollaan.

Puhuimme siitä miten meidän välillä on jotakin eläimellistä, alkukantaista himoa ja miten hän kokee olevansa mies kanssani ja miten minä koen olevani nainen hänen kanssaan. Miten se on jotakin mikä tuntuu niin oikealta. Puhuimme siitä miten molemmilla on "ovi raollaan" toistemme suhteen. Jospa tämä toimisi vielä? Se on auki vielä.

Olin hänen luonaan muutaman tunnin ajan kunnes lähdin. Oli ihanaa nähdä.

Olen kiitollinen hänestä ja hän on kiitollinen minusta, vaikka tämä ei koskaan ole kunnolla toiminut. Paitsi sen pari viikkoa, joita en muista, jolloin ilmeisesti olin enemmän traumavapaa itseni ja meillä toimi kaikki. Olimme maanneet yhdessä yöllä tähtitaivaan alla ja keskustelleet kaikesta. Se romanttinen haaveeni teiniajoilta, maata jonkun kanssa tähtitaivaan alla johon on henkinen yhteys ja keskustella, toteutui, enkä itse muista sitä lainkaan!

Pohdin että jos emme olisi tavanneet koskaan, missä olisin nyt. Varmaankaan minulla ei edelleenkään kolmekymppisenä olisi ollut yhtään seurustelusuhdetta. Varmaan en olisi koskaan alkanut muistamaan traumojani. Varmaan olisin edelleen se passiivinen ja masentunut minä joka olin ennen häntä.

Sen jälkeen kun lähdin hänen luotaan, kotona minulla oli turvallisempi olo. Saatoin kokea että kukaan ei raiskaa enää. (Nyt vähän taas alkaa pelottamaan, epämääräinen kauhu, että menetän järkeni tai joku tulee ja raiskaa. Yritän keskittyä arkisiin asioihin ja sysätä sen kauhun pois mielestä.)

Minua on todella seksuaalisesti hyväksikäytetty. Ei se tunnu todelliselta mutta totta se on. Edelleen se tietty pelko on päällä, että se toistuisi. Mutta nyt se tuntuu taas astetta todemmalta, että niin kävi.

Nyt keittelen kahvia ja voisin sen jälkeen vähän lepäillä taikka lukea. 

Elämäntehtäväni

Olen ennustanut, että kun olen kolmekymmentäviisivuotias, olen elämäni kunnossa. Eräs näkijä sanoi että menee vuosi, pari, niin tämä "raskas välivaihe" elämässäni on ohi ja voin radikaalisti paremmin. Samoin minäkin koen sen. En malta odottaa. Vaikkakaan ei tämä nykyinenkään elämä aina kärsimystä ole, mukaan mahtuu hyviäkin hetkiä, vaikka välillä muserrun takaumien alle.

Olen kiihdyksissäni. Kirjoitanko vielä sen kirjan? Minusta tuntuu, että se kirja on elämäni tärkein työ, että se tulee kirjoittaa ja se vielä auttaa monia. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista? Jos tekijät eivät koskaan tunnusta, en tiedä, uskooko kukaan vieläkään minua.

Uskon silti, että jos niin on tarkoitettu, kirja tavalla tai toisella syntyy.

Minä tulin tähän maailmaan kokemaan pahuuden ja löytämään sisältäni hyvyyden. Minun karminen tehtäväni on kokea pahuus omakohtaisesti ja voittaa se.

Mutta yritän elää hetki ja päivä kerrallaan. Ainakin saan nyt nauttia niistä ilon ja onnen hetkistä kun hetki hetkeltä syvemmin ymmärrän olevani turvassa ja kotini on kaunis, harmoninen paikka eheytyä omassa rauhassani. Minulla on yksityisyyttä. Saan apua kaikessa nyt. Olen päässyt täydestä helvetistä irti. Olen kiitollinen niin monista asioista. En koskaan olisi yhtä persoonallinen ilman kokemuksiani. Osaan nauttia arjen pienistä iloista joita ennen pidin itsestäänselvyyksinä. Tunnen olevani parhaimmillaan vuoren huipulla, sinne itse kiivenneenä, tuskallisen matkan taittaneena, ja voittajana siellä sen vuoren huipulla. Olen voittanut vaarallisen taistelun, ja kaikki on mennyt "odotettua paremmin". Olen suoriutunut tehtävästäni paremmin kuin oli odotettu. Tästä tulee "yllättävän hyvää", kuten äitini unessani totesi.

Lomaa arjesta

Tämä päivä alkoi hyvin. Heräsin aikaisin ja aloin lukemaan Lorna Byrnen Portaat taivaaseen ja nautin aamukahvit samalla. Söin myös puikkojäätelöä, vaniljaa sisällä suklaapähkinäkuorutteella, josta on tullut uusi suosikki herkkuni.

Sitten käytiin porukalla autolla ajelemassa laavulle paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja kahvittelujen lomassa. Mukana oli ohjaaja ja muutama asukas. Juteltiin ja höpistiin kaikkea kaikesta naurun säestyksellä ja oli todella rattoisaa aikaa. Rakastuin siihen pieneen, vanhanaikaiseen laavuun, sen tuoksuun, joka toi mieleen tunteen että sinne liittyy paljon muistoja. Hetken ajattelin että olisi todella ihanaa asua vanhassa talossa, vanhanaikaisesti ja yksinkertaisesti eläen. Makkarakin maistui todella hyvältä ja paremmalta tuossa paikassa kuin keittiössä kotona.

Laavulla pohdiskelen tulen loimutessa. Tämä luonto ympärillä, rauha, vanhan maalaistalon tuoksu... Olen onnellinen.

Pieni, viehättävän kotoisa laavu. Ympärillä hiljaista luontoa. Täällä silmä ja mieli lepää. Seisoskelin tupakilla ulkopuolella ja nautin rauhasta ja siitä että huoleni oltiin pyyhkäisty pois. Teki mieleni lähteä myös samoilemaan metsään.

Olin todella onnellinen täällä. Ympäristönvaihdos teki hyvää, eikä ollenkaan ahdistanut. Päinvastoin.

Nyt jatkan miellyttävää päivää kahvitellen ja kirjaan uppoutuen. Toivottavasti takaumat pysyisivät loitolla, vaikka ainahan niitä toisinaan tulee!